Makuasioita...
Perpetual burn on mielestäni kyllä äijän paras levy.
Ja onhan Jason ollut David Lee Rothin bändissäkin, jossa "tilut" jäi hieman vähemmälle.
No ei tuo nyt kyllä ihan mitään pelkkää skaalan veivausta ole.
van halen -fanina mulla on muutama muutama david lee rothin levy: scyscraper, eat 'em and smile ja little ain't enough, jolla jason becker soittaa. loput levyt ämpeekolmosina. toi on sellasta "munarokkia", että sopii parhaiten punttisalille. siitä saa kunnon bonusenergiat. oli muuten toimiva kitaristiparivaljakko tuo jason becker ja steve hunter.
i get up, and nothin' gets me down. |
Hitaasti mutta sitten välillä nopeasti:)
Nunosta sen verran että olen nähnyt ja kuullut miehen soittoa mm.Ruisrockissa ja kyllä oli temmot biiseissä aika pirun paljon hitaampia kuin levyillä. Ei oikein taittunut muuten.
Satriani teki aikoinaan hyviä biisejä mutta nykyään tuntuu ideat loppuneen ja biisit ovat sitä kaikkein tylsintä tilua. Plektratekniikkahan miehellä on muuten aivan olematon. Porissa 2000 varmistui sitten sekin kun pääsi seuraamaan parin metrin päästä herran soittoa.
minähän vuonna tuo ruisrock oli? 1995? extremen toinen rumpali mike mangini kun on sen sorttinen proge-setä, että on voinut osaltaan myös vaikuttaa tempon laskemiseen. muutenkin oli hieman progevaikutteita kuultavissa extremen viimeisellä levyllä. itselläni on cynical-sinkku, jossa nimibiisin lisäksi liveversiot kappaleista am i ever gonna change ja tell me something i don't know. ne oli tosiaan melko hitaita ja progehtavia. jälkimmäinen oli sitä myös ihan levyversionakin psykedeelisine bassokuvioineen.
kuuntelepa huviksesi satrianin tuorein levy strange beautiful music ja huomaa, että se ei ole tiluttelua. lähes kaikki biisit ovat melodisia ja rauhallisia. uusia ideoita on sittenkin löytynyt! jos herran plektratekniikka tosiaan on olematon, niin kuin annat ymmärtää, on se kuitenkin korvattu muulla tekniikalla sekä tyyli- ja melodian tajulla. i get up, and nothin' gets me down. |
kid ego
