Lyriikka ›

Yksi ystäväni (muusikko/levy-yhtiö-heebo) vetäsi aika näppärän ajatuksen tuossa jokin aika sitten oluella ollessamme miten tärkeitä sanoitukset ovat. Se kun oman työnsä kautta tuskastelee, kun on helvetisti orkestereita jotka näyttää hyvältä, soittavat hyvin ja biisitkin ovat hyviä mutta sanoitukset aivan hanurista (nyt käsitellään lähinnä suomenkielistä musaa) ja taas kerran aihetta sivutessamme heppu esitti kysymyksen:
 
"Montako vallankumousta on tehty sävellyksen voimalla?". Nopeasti mietiskelin ja ainoa edes ajatuksellisella tasolla vallankumouksellinen kappale, joka tuli mieleen, oli Finlandia.
 
Jatkokysymys "Montako vallankumousta on tehty sanan voimalla?"
 
Tuohon ainakaan mun ei tarvinnut edes alkaa enää yrittää vastata : )
 
Jostain syystä se on vain niin, että soittajat eivät itse ymmärrä kovinkaan usein sanoitusten suurta merkitystä "taviksien" keskuudessa, koska keskimäärin soittaja repii kiksinsä rytmeistä ja äänistä. Ja siksi ehkä sanoituspuoleen ei osata satsata lähellekään samalla tasolla. Kuinkahan moni harjoitteleen sanoittamista kolme tuntia päivässä? Ei varmaan kovinkaan moni paskarokkari, mutta moni soittaa tuon verran varmasti. Itse en tee kumpaakaan enkä sanoituksia oikeastaan juurikaan ole koskaan seurannut, mutta nyt olen hieman pakottautunut sillekin tielle, kun jossain välissä olisi tarkoitus omaakin sanaista arkkua alkaa ammentamaan. Sanottavaa kun on, sana kohtuullisen hyvin hallussa ja tarvettakin olisi, niin eihän siinä muu auta kun alkaa seuraamaan mitä muut tekee ja miten, ja sitä kautta saada jonkinlainen käsitys sanoitusten vaatimasta muodosta.

Yksi ystäväni (muusikko/levy-yhtiö-heebo) vetäsi aika näppärän ajatuksen tuossa jokin aika sitten oluella ollessamme miten tärkeitä sanoitukset ovat. Se kun oman työnsä kautta tuskastelee, kun on helvetisti orkestereita jotka näyttää hyvältä, soittavat hyvin ja biisitkin ovat hyviä mutta sanoitukset aivan hanurista (nyt käsitellään lähinnä suomenkielistä musaa) ja taas kerran aihetta sivutessamme heppu esitti kysymyksen:
 
"Montako vallankumousta on tehty sävellyksen voimalla?". Nopeasti mietiskelin ja ainoa edes ajatuksellisella tasolla vallankumouksellinen kappale, joka tuli mieleen, oli Finlandia.
 
Jatkokysymys "Montako vallankumousta on tehty sanan voimalla?"
 
Tuohon ainakaan mun ei tarvinnut edes alkaa enää yrittää vastata : )
 
Jostain syystä se on vain niin, että soittajat eivät itse ymmärrä kovinkaan usein sanoitusten suurta merkitystä "taviksien" keskuudessa, koska keskimäärin soittaja repii kiksinsä rytmeistä ja äänistä. Ja siksi ehkä sanoituspuoleen ei osata satsata lähellekään samalla tasolla. Kuinkahan moni harjoitteleen sanoittamista kolme tuntia päivässä? Ei varmaan kovinkaan moni paskarokkari, mutta moni soittaa tuon verran varmasti. Itse en tee kumpaakaan enkä sanoituksia oikeastaan juurikaan ole koskaan seurannut, mutta nyt olen hieman pakottautunut sillekin tielle, kun jossain välissä olisi tarkoitus omaakin sanaista arkkua alkaa ammentamaan. Sanottavaa kun on, sana kohtuullisen hyvin hallussa ja tarvettakin olisi, niin eihän siinä muu auta kun alkaa seuraamaan mitä muut tekee ja miten, ja sitä kautta saada jonkinlainen käsitys sanoitusten vaatimasta muodosta.
Ei kaikki osaa tehdä sanoituksia vaikka yrittäisivätkin; se vaatii lahjoja. Keskikertaiseksi muusikoksi sen sijaan on kaikilla mahdollisuus kovan harjoittelun kautta.

Jotain omia ajatuksia voisin yrittää tähän lyhyesti raapustaa. Tuosta vallankumouksesta - todellakin, eiköhän jokainen vallankumous ole saanut alkunsa sanan voimasta, ainakin jollain tasolla. Onko mikään vallankumous alkanut todella pelkästään esimerkiksi fyysisellä voimalla? Kuka on lähtenyt seuraamaan yksinäistä yrittäjää? Ei, sanan täytyy ensi kiiriä.
 
Itse en pysty kunnolla innostumaan musiikista tai bändistä, jolla on huonot sanoitukset. Toisaalta ei sanoitusten tarvitse olla mitään väkevää kaunokirjallisuutta, riittää, kun ne ovat luontevia ja omalla tavallaan vahvoja, kun bändi seisoo niiden takana. Itse pidän symbolisesta ja tunnelmaltaan vahvasta runoudesta, en niinkään kertovasta tyylistä. Kun taas miettii, minkälaista lyriikkaa tuolla poppisosastolla on, tuntuu, että ei niillä sanoituksilla ole oikein mitään väliä "suurelle yleisölle".

Itse kiinnitän huomiota ensin rytmiin ja muuhun soittoon, ja heti perään sanoihin. Jos sanoissa ei ole mitään sanomaa ei biisi jää kovinkaan hyvin mieleen. Useinkin biisien sanoista löytyy lohtua ja sanat ovat ne mitkä koskettavat. Ilman sanoja biisit muuttuvat ja itse pidän sanoja aika tärkeänä osana kappaletta. Ja sanoittaahan voi monella tyylillä, joissakin kappaleissa tarinan tyylinen sopii hyvin, mutta henkilökohtaisesti pidän enemmän lyriikoista joista jokainen ihminen voi löytää oman sanoman, eli siis ei suoraa "rakastan sinua" selitystä vaan sanoja jotka voi itse tulkita. Hyvät lyriikat laittaa miettimään.

Sigur Rós on ainoa yhtye, joka äkkisältään tulee mieleen jossa lauletaan siansaksaksi
 
Kunnon grindcorenoise paiskominenhan monesti perustuu siihen että ainoastaan rääytään/mölistään/söperretään/kihistään/mitävaan.

Loistava laulaja, sanoittaja ja ääntään instrumenttina käyttävä Mike Patton.

Loistava laulaja, sanoittaja ja ääntään instrumenttina käyttävä Mike Patton.
 
Joo Fantômas on hyvä esimerkki

Tämä oli jo kolmas kerta tänään kun tuli törmättyä tähän aiheeseen - ensin Hesarin Sunnuntaisivuilla Timo Rautiaisen haastattelussa ja sitten Levyraadissa.
 
Jaa-a, itselleni sanoitukset merkitsevät paljon. Tietenkin on myös musiikkia, jossa ne jäävät toissijaisiksi tai niitä ei edes kaipaa, mutta kieltämättä olen aika sanoma-orientoitunut musiikinkuuntelija. Siksi klassinen musiikkikaan ei varmaan niin kauheasti jaksa kiinnostaa. Toisaalta juuri siksi se - ja esim. jazz tai mikä tahansa lauluton tai höpölöpölaulua sisältävä musiikki - on välillä äärimmäisen virkistävää.
 
Mutta sitä mieltä kyllä olen, että jos sanoja tehdään, olisi aikamoisen mukavaa jos niillä saman tien myös olisi jokin käyttötarkoitus. "Äänitapetti"-tyyppisessä musiikissa (Mikko Alatalon luonnehdinta Levyraadissa) sanat ovat vain välttämätön paha, ja sen kyllä huomaa. Samoja fraaseja toistavat tyhjänpäiväisyydet kulkevat pään läpi jättämättä jälkeäkään, ja se on tuhlausta, vesittämistä, sanojen ja kielen mcdonaldsoimista.
 
Yksi seikka mistä ns. hyvän, asiaan panostavan sanoittajan tunnistaa, on se, että hän käyttää mahdollisimman vähän toisten käyttämää, keksii uutta ja omaa (tämä tietysti koskee kaikkea kirjoittamista). Ja se edellyttää mm. sitä, että on kärryillä siitä, mitä muut tekevät. Muuten voi tulla keksineeksi tulen toistamiseen ja sitten saa ihmetellä, miksei kukaan hämmästy. Mutta uuden keksiminen on vaikeaa, ja se vaatii myös kaavamaisten, totunnaisten ajatusratojen murtamista. Kuka tahansa oppii matkimaan, mutta luopas kokonaan uusi tyyli! Minua kuuntelijana kyllä ilahduttaa jo sekin, että perinteisen tekstin keskellä on ylläreitä, oivaltavia tapoja ilmaista tuttu asia. Monesti koskettavuus, kolahtaminen tuleekin sanomisen tavasta eikä niinkään siitä mitä sanotaan. Mistäkö se johtuu? Siitä, että uutta sanottavaa on vielä vaikeampi keksiä kuin uusia sanomisen tapoja.

sanojen ja kielen mcdonaldsoimista.
 
Näin syntyy uutta suomen kieltä.... :-)
 
Muistetaan se asia, että suurin osa viestinnästä on oheisviestintää. Ja rokki/poppi on mitä suurimmassa määrin subjektiivista, esittäjäänsä sidottua kulttuuria. Se, mikä yhden suussa kuulostaa huvittavalta, on jonkun muun esittämänä kornia tai huippuviileätä. Aika usein simppeleimmistä lyriikoista käytetään esimerkkilauseena "Baby, I love you":ta, tai jotain muuta sen suuntaista. Riippuu esittäjästä ja esitystavasta, miten tuo toimii. Ajatelkaas tuota lausetta Uuno Turhapuron esittämänä. Ja Timo T.A. Mikkosen. Ja Elviksen. Ei ihan pieniä sävyeroja.
 
Jos artistilla on sanottavaa, niin se kannattaa mun mielestäni pukea semmoiseen kieliasuun, että viesti varmasti menee perille kuulijalle. Siinä on kielen osaaminen tärkeässä asemassa. Tyylihän voi olla mikä vaan, haasteellisempikin jos artisti niin haluaa.
 
Edit: niin joo: tärkeitähän lyriikat ovat, ja niihin sopisi panostaa enemmän. Joskus tuntuu, että yhtälön "huono runo + huono biisi = taidetta" mukaiset jutut olisivat enemmistönä suomalaisessa nykyrokissa. No jaa. Ehkei sentään. Go for it kuitenkin, PRP.

Mielenkiintoista asiaa monen kirjoittajan toimesta. Oikeastaan ainoa, mitä haluan sanoa on, että kirjoittamista voi opetella ja paras tapa oppia kirjoittamaan on lukea mahdollisimman paljon. Laulujen sanoitusten ja lyriikan lisäksi kannattaa perehtyä kirjallisuuteen, lukea kirjoja. Saattaa kuulostaa hullulta (?) mutta kirjoittamaan opitaan lukemalla. :)

noh yhenlaiset vallankumoukset alko Beatleseiden jee jeistä ja Elviksin Rok Rokista :)

Näin kerran televisiossa jonkun vanhan iskelmäparaatielokuvan jossa oli löyhällä juonella sidottu yhtään monia aikansa laulajatähtiä esiintymään. Olavi Virta lauloi kappaleen Hula hula hoop joka kertoo hulahula-vanteesta. Kuitenkin se esitys oli äärimmäisen vaikuttava ja liikuttava Olavi Virran esiintymisen ja laulun ansiosta.
 
että tämmöinen näkökulma.

HYvä pointti. Ola olikin sen luokan laulaja, että pystyi tulkitsemaan vakuuttavasti oikeastaan mitä vain. Sellaisia laulajia vain on harvassa, valitettavasti.

Muistetaan se asia, että suurin osa viestinnästä on oheisviestintää.
 
Eikös se ollu niin että melkein 90% toisen ihmisen puheesta "luetaan" toisen eleistä ja liikkeistä ja sanat meinas vain jotain 10%. Live-keikalla ja videoillahan tämä ei siis tuota ongelmaa, vaan voidaan suoltaa ilmoille mitä tahansa joka jotenkin saadaan sopimaan kokonaisuuteen (oletetaan tässä siis että kokonaisuus on hieno ja toimiva), mutta levyä kuunnellessa sitä saattaa tuntea itsensä jotenkin ulkopuoliseksi.
Kyllähän hyvään lauluun kuuluu se, että sen sanomaa voi jäädä pohtimaan ja tuntea riemua siitä kun/jos ymmärtää mitä suuri taiteilija on yrittänyt sanomallaan julistaa. Parhaitenhan kappaleet toimivat silloin jos niihin löytää jonkinmoisen henkilökohtaisen näkökohdan jolloin voi tuntea yhteyttä laulun laulajaan esim. itse olen hirveän stressaantunut joka ikinen vuosi vanhenemisesta, ja aina syntymäpäivien lähetessä tuntuu löytyvän monista lauluista tulkinta ikääntymisestä (viime vuonna se oli kotiteollisuuden satu peikoista (eli kun ne kaksi vain kävelivät ja kävelivät ja lopuksi sitten kuolivat eikös se ole muka ihmiseloa aidoimmillaan)).
Mutta toisaalta musiikki-kappale on aina osiensa summa eli kyllä soitannollinen ja sisällöllinen puoli pitäisi saada toimimaan käsikädessä
 
Joskus tuntuu, että yhtälön "huono runo + huono biisi = taidetta" mukaiset jutut olisivat enemmistönä suomalaisessa nykyrokissa.
Ajattelin kans joskus hankkia elantoni huonona taiteilijana eli maalaan jotakin tosi kökköjä tauluja ja 7-päivää lehdessä ja hannu karpossa valitan sitten kun "kukaan ei ymmärrä mun huonoa taidettani". Toisaalta mietin myös joskus avaavani Rytmitajuttomien instituutin, nimi taitaa kertoa kaiken...

KYLLÄ ASIA ON JUURI NÄIN!!!
 
Itse olen juuri siksi pureutunut juuri sanoituksiin ja jättänyt muun vähemmälle huomiolle.
 
Lahdetään siitä että tehdään kaikki sitä mitä parhaiten osataan ja annetaan ne hommat joita ei osata jollekin joka osaa. Se on järkevää. Siksi en esim sävellä. Jokaine pysyköön lestissään.
 
Antakaa oikeille sanoittajille mahdollisuus, säveltäjät, saatte musiikkinnekin paremmin kuuluviin ja hyötyvät kaikki.

Lahdetään siitä että tehdään kaikki sitä mitä parhaiten osataan ja annetaan ne hommat joita ei osata jollekin joka osaa. Se on järkevää. Siksi en esim sävellä. Jokaine pysyköön lestissään.
 
Antakaa oikeille sanoittajille mahdollisuus, säveltäjät, saatte musiikkinnekin paremmin kuuluviin ja hyötyvät kaikki.
 
Minä en allekirjota tällasta ajattelua.
 
Kenen vallassa on päättää siitä, kuka on oikea sanoittaja ja kuka ei? Sitäpaitsi puuhun noustaan yleensä tyvestä, ja työllä on tapana neuvoa tekijäänsä. Kyllä mä mieluummin rohkasisin jokasta alottelevaa lyyrikkoa julkasemaan tekstejään niin täällä kuin muuallakin.
 
Sanataide on yleensäkin siitä kummallista, että siinä ei ole oikeaa ja väärää.

Minä en allekirjota tällasta ajattelua.
 
Kenen vallassa on päättää siitä, kuka on oikea sanoittaja ja kuka ei? Sitäpaitsi puuhun noustaan yleensä tyvestä, ja työllä on tapana neuvoa tekijäänsä. Kyllä mä mieluummin rohkasisin jokasta alottelevaa lyyrikkoa julkasemaan tekstejään niin täällä kuin muuallakin.
 
Sanataide on yleensäkin siitä kummallista, että siinä ei ole oikeaa ja väärää.
 
Minusta missään taiteessa ei ole oikeaa eikä väärää.
 
Kuitenkin asia on niin että vaikka työ kyllä neuvoo tekijäänsä, niin ei se laatu hetkessä parane.
 
Kaveri joka on koko ikänsä kirjoittanut ja panostanut siihen päihittää varmasti tyypin joka ekaa kertaa ottaa kynän käteen tajuamatta mistään mitään. Tavallisessa sanataiteessa ei ole sääntöjä, mutta lyriikka on vahvasti muotoon ja painoihin sidottua sanoi kuka mitä hyvänsä.
 
Itse koen olevani jo sillä tasolla että tekstini jo alkaa toimia. Kuitenkin jos lähtisin nyt opettelemaan nuotteja ja säveltämisen teoriapuolta, puhumattakaan instrumenteista ja sovittamisesta, niin joutuisin lykkäämään tekstieni julkaisua toiset 15 vuotta.
 
Se ei edes olisi järkevää koska koen että kirjoittaminen on se mun juttu enkä musiikista niin paljon perusta kuin sanoista. Laulu on toki minulle tekstin tekijänä vähän lähempänä sydäntä, mutta niin.. tosiaan..
 
Ydin-asia on se että on helpompi panostaa siihen mitä jo osaa ja viedä osaamisensa niin pitkälle kuin mahdollista. Kuin raiskata se oma erikoisosaamisensa huonolla osaamisella tai täydellisellä osaamattomuudella joka olisi se minun tilanteeni jos alkaisin säveltämään lyriikkaani todenteolla.
 
Tietysti tekemällä oppii, mutta ihmisikä ei yksinkertaisesti riitä ihan kaikkeen. Yhteistyöllä päästään varmasti parempiinn tuloksiin jos kaikki osapuolet ovat alansa parhaita.

Musiikkibisneksessä taidetaan jonkin verran spondata lyriikkaan, tai ainakin sillä tasolla, että biisien nimet kuuluvat tyyliin "Oh, baby, as long as we are together I love you forever" (lainaus Hubalta). Jos kirjoittaa filosofisia ja pikkaisen syvällisempiä lyriikoita, ei niistä kukaan tunnu tajuavan paskaakaan, johtopäätös: niitä ei kukaan lue tai kuuntele. Tai näin ainakin minulle on aina käynyt, kun olen kavereilleni lyriikkaa näyttänyt.
 
Vaikka musiikissa musiikki toki tulee ensimmäisenä, on kuitenkin syytä muistaa, että mitä h******iä laulajalla tekee, jos ei ole sanoja...?! Laadustahan aina voi tinkiä.

Vaikka musiikissa musiikki toki tulee ensimmäisenä, on kuitenkin syytä muistaa, että mitä h******iä laulajalla tekee, jos ei ole sanoja...?! Laadustahan aina voi tinkiä.
 
No ei siitä laadustakaan aina tinkimään pysty. Mä en ainakaan ihan tosissani pystyis laulamaan jotain naiivia tekstiä. Häpeäisin liikaa.