Rock, pop, alternative ›

"Sellaista kohtalaista brittiläisen aneemista jollotusta. Morrissey vääntelehti kukkapuska takataskussa. Alkoi sataa vettä ja yleisö pakeni puiden alle suojaan."
 
No, oli tuo meikeläisen ulkomuistista vetäisty lainaus kuitenkin vähän sinne päin. Ainakin samoja sanoja oli mukana, vaikka niiden järjestys vähän muuttikin itse sanomaa...

No, oli tuo meikeläisen ulkomuistista vetäisty lainaus kuitenkin vähän sinne päin. Ainakin samoja sanoja oli mukana, vaikka niiden järjestys vähän muuttikin itse sanomaa...
 
Juu, tosi hyvin muistettu, ei siinä mitään.. :) Piti vain ihan tarkistaa kun Krampit sattuivat olemaan tuossa käden ulottuvilla. Mun elämän tärkein sarjakuva, näet... :)

Mun elämän tärkein sarjakuva, näet... :)
 
Jep. Alan ehdotonta eliittiä, kaikki albumit hyllyssä. En ole nähnyt niitä sen uuden piirtäjän (en nyt muista nimeä, pitää tarkistaa tuolta mediapalstalta) strippejä missään, toivottavasti tulee vielä albumia.
 
Sori, meni off-topiciksi. Unohtakaa koko juttu.
 
EDIT: Mika Lietzen se nimi oli.
 
http://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?c=26&t=49919

Ai niin, onko maailmassa muuten yhtään biisiä, joka lähtisi liikkeelle vaikuttavammin kuin "Last night I dreamt somebody loved me"?
 
Kylmät väreet tulee siitäkin.
 
Ne alun tuskanhuudot/valitukset tms. on ainakin aika puistattavia. Suorastaan pelottavia. Hieno biisi tuokin.

The Smiths on minusta yliarvostettu yhtye (toisaalta, kauhun voimatasapaino pysyy maailmassa edelleen yllä, sillä vastaavasti NME ja muut brittilehdet pitävät Morrisseyta ja kumppaneita jumalina).
 
Olen yrittänyt kuunnella The Smithsia ennakkoluulottomasti ja avoimin korvin, mutta eipä tuo ole muutamaa yksittäistä biisiä ("Heaven Knows I'm Miserable Now") lukuunottamatta kolahtanut. Ehkä se johtuu kasariallergiastani, mene ja tiedä. Morrisseyn sanoitukset ovat kuitenkin keskimääräistä tasokkaampia.
 
Jep. Alan ehdotonta eliittiä, kaikki albumit hyllyssä. En ole nähnyt niitä sen uuden piirtäjän (en nyt muista nimeä, pitää tarkistaa tuolta mediapalstalta) strippejä missään, toivottavasti tulee vielä albumia.
 
Kyllä on tulossa, eikä kaiketi kestä edes kovin kauaa. Sarjainfon 4/2003 mukaan uuden Kramppeja ja nyrjähdyksiä- albumin pitäisi ilmestyä tänä syksynä. Pauli Kallio käsikirjoittaa ja Mika Lietzen piirtää. Kyseessä on kuuleman mukaan kokopitkä tarina. Vuonna 2005 pitäisi ilmestyä kokoelma-albumi Parnassossa ja muissa lehdissä ilmestyneistä stripeistä.
 
Ja jotta tämä keskustelu ei menisi aivan sivuraiteille, niin pelastetaan tilanne toteamalla että Krampit ja nyrjähdykset ovat suomalaiselle sarjakuvalle sitä, mitä the Beatles oli populaarimusiikille = )

Ja jotta tämä keskustelu ei menisi aivan sivuraiteille, niin pelastetaan tilanne toteamalla että Krampit ja nyrjähdykset ovat suomalaiselle sarjakuvalle sitä, mitä the Beatles oli populaarimusiikille = )
 
Ja jos jalkapallo yhtään kiinnostaa, niin Pauli Kallio + Pentti Otsamo -parivaljakon FC Palloseura -albumit kannattaa ehdottomasti hankkia. Nehän ovat suomalaiselle jalkapallolle sitä mitä Pelé oli brasilialaiselle...
 
Ai että miten tää liittyy Smithsiin? Hmm... Eiköhän tuo Morrisseykin lue sarjakuvia.

Niin, sain nyt sitten vihdoinkin ostettua The Smithsiä. Debyyttilevy sekä se paljon ylistetty The Queen Is Dead istuvat nyt nätisti hyllyssäni.
 
Molemmat olen ehtinyt pariin kertaan läpi kuunnella, ja musiikki on kolahtanut aikamoisella voimalla. The Queen Is Dead on kokonaisuutena levyistä vahvempi, mutta debyyttikin yllätti todella positiivisesti, vaikka pari hieman keskinkertaisempaa vetoa mukaan mahtuukin. Morrisseyn ääni saattaa kuulostaa paikoin yliampuvalta vaierrukselta, mutta toisaalta se sopii konseptiin kuin nenä silmään.
 
Eihän tästä olekaan enää pitkä matka ostaa ne kaksi muuta albumia plus sitten joskus niitä B-puoli-kokoelmia. Hieno bändi.

"Sellaista kohtalaista brittiläisen aneemista jollotusta. Morrissey vääntelehti kukkapuska takataskussa. Alkoi sataa vettä ja yleisö pakeni puiden alle suojaan."
 
Mutta minäpä jäin sateeseen kuuntelemaan ja olikin aika nastaa. Tuo oli siis Provinssirockissa vuonna 1984.
 
"Jos sinulla menee huonosti, Morrisseyllä menee vielä huonommin."
Ja jos ei Morrisseykään pärjää, niin American Music Clubin Mark Eitzelillä menee varmasti huonommin.;)
 
Harvinaisen totta.
 
Minä taidan kuitenkin tykätä kaikista eniten debyytistä...

The Queen Is Dead on paras tapa aloittaa Smithsiin tutustuminen. Siinä on täydellinen levy.

Hurahdin täysin bändiin, kun ostin tuon The Queen Is Deadin vähän aikaa sitten. Noussut nopeasti yhdeksi parhaista kuulemistani albumeista, ja Morrissey lienee yksi hienoimpia vokalisteja ja sanoittajia päällä maan. Täytyy hankkia ehdottomasti lisää The Smithsejä. Ja pian.

Hurahdin täysin bändiin, kun ostin tuon The Queen Is Deadin vähän aikaa sitten. Noussut nopeasti yhdeksi parhaista kuulemistani albumeista, ja Morrissey lienee yksi hienoimpia vokalisteja ja sanoittajia päällä maan. Täytyy hankkia ehdottomasti lisää The Smithsejä. Ja pian.
 
Samoin kävi täällä. Olen The Smithseiltä aiemmin pääasiassa irtobiisejä kuullut ja ei ole iskenyt. Tänään kuitenkin hommasin heräteostoksena tuon The Queen Is Deadin divarista ja huhhuh mikä levy! Positiivisin yllätys todella pitkään aikaan! "There is a light that never goes out" on täydellisyyttä hipova biisi.

"There is a light that never goes out" on täydellisyyttä hipova biisi.
 
Kyseinen biisihän on täydellinen, ei ainoastaan täydellisyyttä hipova. Olenpa hankkinut nyt nuo kaikki The Smithsien studioalbumit ja on kyllä uskomattoman hyvää koko bändin tuotanto. Lienee yksi kaikkien aikojen hienoimmista bändeistä. The Queen is Dead on yhä suosikkini, mutta en osaa päättää kummasta pidän toiseksi eniten, debyytistä vai Meat is Murderista. The Smiths on täydellisyyttä.

Irtobiisejä olen kuullut, ja ne ovat olleet todella hyviä, ostoslistalla viihtynyt jonnin aikaa.

Singles -niminen kokoelma tärähti postilaatikkoon alkuviikosta. Loistavaa paskaa.

Lähtee kyllä muutkin levyt ostoon heti huamen. On tämä vaan niin loistoa.

tuodaan tämä taas esille. kuten varmaan kaikki tietää smithsin kauno ei ole hävinnyt.
Mä olen ainakin lapsuudenystävä smithsin tuotannon kanssa ja vuosien varrella haaviin on tarttunut 15 (!) äänitettä kyseiseltä bändiltä ja 7 morriseylta. Ja aina vaan löytyy lisää.
80-luvun bändeistä täytyy mainita Aztec Camera, josef K, the go-betweens ja orange juice, jotka on aika samoilla linjoilla ku the smiths ja on hemmetin hyviä biisintekijöitä ja pioneereja.

Morrissey on kyllä sanoittajana loistava. Tuskin kukaan pukee melankoliaa kauniimmin sanoiksi. Ja ne melodiat.

Queen is dead on Smithsin ylivoimaisesti paras levy. Olen tutustunut viime aikoina myös Morrisseyn soolo tuotantoon. Tuo Morrisseyn live-dvd "Who put the M in Manchester" on aivan loistava. Siinä on sekä Smiths matskua esim There is a light thet never goes out , a rush and a push and the land is ours ja shoplifters of the world, sekä Morrissey soolo ajan parasta tuotantoa esim. Jack the Ripper, Every Day Is Like Sunday...
 
Suosittelen tuota DVD:tä ehdottomasti.

the go-betweens
 
Hyvä kun tuli Goupparitkin mainituksi. Uutta levyäkin kehuttiin ainakin Mojossa viidellä pojolla. Kaikki olennaiset Smithsien levyt löytyvät levyhyllystä. 80-luvulla levis-housuisten brittimaakarien itsesäälimusiikki upposi kuin sulaan voihin. Nyt eksyvät harvoin levylautaselle, vaikka kyllä Marrin tyylikäs kitarointi (soitti kai joskus Roger McGuinnin Rickenbackerillakin) on aina kuulemisen arvoista Morriseyn ajattomien sanoitusten parina. "Devil will find work for idle hands to do", vai miten se meni. Mainittakoon vielä kasaripostmoderniahdistusbändi, jonka seurassa oli hauska ahdistua: Echo and the Bunnymen. Smithsin seurassa ahdistui romanttisesti, Bunnymenien seurassa taas etäännyttävästi.