Bassot ›

Ja jos ei pikkukeikalla ole muuta äänentoistoa bajolle kuin kombo(johon bassosta piuha suoraan toosaan ilman efektejä), niin silloin on sen basson ominaissoundikin tärkeä. Varsinkin jos siinä kombossa/muussa vaffarissa ei ole sitä soundillista säätövaraa.
 
Niinhän se on. Tosin basso on matalahkon luonteensa vuoksi aina aika lailla soittotilan armoilla - soundia joutuu rukkaamaan backlinekeikoilla välillä aika rajustikin että päästään huminoista ja kuminoista eroon. Että sikäli voi jotain soundifriikkiä ruveta vähän korpeamaan siellä Vittulankulman työväentalolla kun joutuu täyteläisestä hifisoundista leikkaamaan kädet ja jalat irti. :-(
 
Ikävä heittää taas piikkiä tähän iänikuiseen keskusteluun, mutta kyllä meikäläisen kokemuspohjaa vasten Fenderit (eli "Fender-tyyppiset soittimet") on olleet ihan omaa luokkaansa keikkahommissa aina. Niiden ominaissoundi on sopiva sekoitus ei liian runsasta mutta kuitenkin olemassaolevaa muhevuutta ja toisaalta sitä oleellista middlepuukkoa (tästä hienosta yhdyssanasta menee Gramexit Harrille, kiitti!) jolla basso leikkaa kuuluville mökän seasta. Ei mahda mitn.
 
Toinen pointti tossa soundiasiassa isommilla keikoilla varsinkin on sitten se mitä tapahtuu miksaajan päässä.
Aika harvoin tulee keikkoja kuunnellessa vastaan bassosoundi joka kuulostaisi edes jotenkin mietityltä, siis musiikillisessa mielessä. Yleensä basso kompromissinomaisesti kompressoidaan tiiviksi ja toimivaksi pökäleeksi, mutta huonona puolena on yleensä persoonallisten soundifinessien katoaminen. Tietenkin hyvä ja svengaava soitto säilyy, ei siinä mitään. Mutta toisaalta ollaan koko ajan samalla pelipöydällä fysiikan lakien kanssa, yleensä vielä tosi paskoissa keikkamestoissa, eli sikäli täytyy kyllä antaa kaikki tunnustus miksaajille jo siitäkin jos tuloksena on äänikuva josta erottaa eri soittimet kunnolla.
 
Onneksi männävuosina valitettavan yleinen järkälemäisen suuri basarisoundi (ja muutenkin lähes täysin rumpusoundien ehdoilla miksaaminen) alkaa olla jo passé. Pahimmillaanhan se oli sitä että basarin rintalastaa heiluttava töminä peitti koko alakaistan alleen, jolloin basisti saattoi soittaa ihan mitä vaan tai olla vaikka soittamatta ja silti kuulosti ulos ihan samalta.
 
Ainoa nyt mieleen tuleva lähivuosien esimerkki oikeasti loistavasta bassosoundista oli laulu-ja sointinyhtye Quintessencen keikka Mocambossa n. vuosi sitten. 70-luvun funk-levyjä on varmaan tullut kuunneltua tiskin molemmin puolin, ja siisteintä olikin juuri se että tuo mielikuva välittyi niistä keikkasoundeista. (Heikki ehkä jatkaa tästä? :-)
Timangit soittajat + näkemyksellinen miksaaja, joka ymmärtää mitä soittajat ovat hakemassa. Siinä se salaisuus kait on.
 
EDIT: Sori kaikille, mopo suistui kylänraitilta pahasti offtopicin puolelle.