Roots ›

Olisiko jotain bluesbändejä, missä olisi kikkoja (ei mitään hirveän vaikeita) kummallekin kitaristille, ettei toisen tarvitsisi aina vaa kompata sitä vitosta. Meinaan kun meillä on bändissä minä (sooloissa) ja toinen kitaristi komppaajana, niin jos hänelle löytyisi jotain muutakin kuin vaan peruskomppia, että hänkin kiinnostuisi bluesin soittamisesta (basistin olen jo saanut kiinnostumaan :D)

Olisiko jotain bluesbändejä, missä olisi kikkoja (ei mitään hirveän vaikeita) kummallekin kitaristille, ettei toisen tarvitsisi aina vaa kompata sitä vitosta. Meinaan kun meillä on bändissä minä (sooloissa) ja toinen kitaristi komppaajana, niin jos hänelle löytyisi jotain muutakin kuin vaan peruskomppia, että hänkin kiinnostuisi bluesin soittamisesta (basistin olen jo saanut kiinnostumaan :D)
 
No ainakin Allman Brothersin live-taltioinneissa on oiva näyte siitä, kuinka elävästi toinen kitara ikäänkuin komppisooloilee (siis hieman improviseeraa pikku jipoilla ettei ala nukuttaa) toisen vinguttaessa asiaa. Ja sitten osat vaihtuvat.

Siis bluesissahan on paljon sellaista call & response -meininkiä, eli soitetaan lickejä vuorotellen sooloissa. Soittimet voivat olla samoja tai eri, sillähän ei ole mitään väliä. Monet chicago-blues levyt tuntuvat olevan sitä että kaikki sooloavat samaan aikaan (esim. Muddy Watersin 60-luvun alkuvuosien nauhoitukset, joissa on erinomainen soundi).
 
Ja siis jos toisen pitää olla taustalla niin sehän voi vetää siellä kaikenlaista kuviota kunhan vaan pysyy niin matalalla ettei mene toisen päälle ja ehkä tietysti pitää kikkailun muutenkin sen verran aisoissa ettei se häiritse soolon soittajaa. Bluesissahan basistit eivät tietenkään jaksa vetää mitään samaa kuviota koko biisiä vaan kehittelevät kaikenlaista pitkin kappaletta. Sama asenne sopii komppikitaristille.
 
Levyn, jolta voi ottaa mallia, ei tarvitse välttämäti olla kahden kitaristin levy. Riittää kaiketi levy, jossa on joku komppauskitaristi. Kyllähän esim Freddie Kingin 70-luvun levyt, Albert Collinsin 70- ja 80-luvun levyt ja monet muut sisältää komppikitaristin. Ei tosin tule mitään superhyvää esimerkkiä mieleen.
 
Varmaan joku live-levy voisi olla hyvä, kuten Albert Collinsin "Live in Japan" tai joku muu vastaava. Tosin en ole tuotakaan kuullut vuosiin, joten en muista oliko siinä kuinka aktiivinen se komppikitaristi.
 
Olen kuullut muutamia kappaleita Howlin' Wolfin "London Sessions" levyltä (tai noita Lontoon nauhoituksia on useammallakin levyllä) ja niissä on ollut yleensä hyviä komppikitara juttuja. Vaikkapa Lontoon -versio kappaleesta "Killing Floor" jonka kuulemalla kyllä heti kirkastuu yksi ulottuvuus lisää, että minkälaista juttua komppikitaristi voi blues-kappaleen taustalla soittaa (siinä on tavallaan kaksi komppikitaristia).

Kannattaa kuunnella veljespari David & Louis Myersin kitarointia esim Little Walterin levytyksiltä. Niistä huomaa että ero komppi- ja soolokitaristin erot ovat häilyviä.

No ainakin Allman Brothersin live-taltioinneissa on oiva näyte siitä, kuinka elävästi toinen kitara ikäänkuin komppisooloilee (siis hieman improviseeraa pikku jipoilla ettei ala nukuttaa) toisen vinguttaessa asiaa. Ja sitten osat vaihtuvat.
 
Juuri samaa olin sanomassa mut ehdit ensin

kompata sitä vitosta.
 
Voihan ja oikeastaan monesti pitääkin bluussissa käyttää muitakin sointuja ku vitosia. Esim. seiskat ja ysit tuo taustaan aika paljon ulottuvuutta. Muun muassa Jimillä on paljon hyviä komppeja, jotka haastavia ja mielenkiintoisia soittaa.

Aivan. Jos toinen soittaa jotain alempaa tai sooloa, niin toinen voi soittaa esim. 7- ja (b/#)9-sointuja ylimmillä kielillä. Semmosia pieniä juttuja sinne väliin, niin että pysyy svengi yllä.
 
Mukavasti funkista "takaisinpäin" bluesiin on tapahtunut jonkinlaista välittymää kitaroinnissa, mikä näkyy esim noilla mainitsemillani Albert Collinsin levyillä