Bassot ›

Miksi tätänykyään kaikki basson bombuttelijat haluavat soittaa vanhoilla Jazz, Precision tai muilla vintage-bassoilla? Mistä kummasta tämmöinen muoti-ilmiö on tullut?
 
Vielä 10 vuotta sitten kaikki "kovat" basistit groovailivat 5-kielisillä läpirunkobassoilla mutta nykyään törmää keikoilla tai televisiossa vain näihin trendi-vintage-bassottelijoihin.
 
Tottakai vanhat Jazzit ja Presarit ovat päteviä soittimia mutta kai muitakin päteviä on olemassa.
 
Taidan mennä nikkaroimaan itselleni Musari -tyypisen Jazzbasson!

Tietysti näillä vanhoilla Fendöillä on oma maineensa, jonka siivittäminä niistä pyydetään välillä aivan hulluja hintoja. Pitää muistaa että esmes presari on niin basic soitin kuin voi olla ja loppujen lopuksi ei mitään huippupuuta tai muutenkaan hihi osaa sisältävä. Hyvä vanha Fenderi voi olla todella uskomaton soitin, mutta ei suinkana jokainen yksilö ole sellainen.
 
Vanhassa soittimessa minulle "se juttu" on se että sillä on soitettu ja paljon. Elikkäs ajettu erittäin hyvin sisään. Eikä pienet moddaukset haittaa, vaan minusta tuovat omaa persoonallisuutta soittimeen ja kuvastavat sen historiaa. Esmes oma 78 Presarini on sen näköinen että sitä on vedetty auton perässä, siinä on reikiä ja lisätty mikki ja tehty muutenkin kaikkea "epäpyhää", mutta soittimena se on tajuttoman hyvä.
 
En oikeastaan nää järkeä maksaa jotain hurjia summia vanhasta lähes mintistä soittimesta, sillä siitä tod näk puuttuu se tärkein, eli hirveä määrä soittotunteja takana. Nykybassot ovat loppujen lopuksi kuitenkin paremmin rakennettuja (keskimäärin) kuin vanhat, joten jos pitäisi valita mintti kuntoisesta vanhasta bassosta ja vastaavasta uudesta, niin voisinpa hyvinkin kallistua uuden puolelle.

En minä tätä ehkä ihan villitykseksi kutsuisi, hieman ehkä viisari on tällä hetkellä "vintage"-puolella, mutta mitenkään hirveän kauas "hifi"-päästä ei ole mielestäni menty. Kyse on ehkä enemmänkin Mnetin sisäisestä ilmiöstä: useimmat bassopalstan aktiivit tuntuvat olevan traditionalisteja, kun taas esimerkiksi Talkbass.comissa eniten äänessä ovat nämä "edistykselliset" johnturnerit miljoonakielisine über-customeineen.Asia on ehkä myös ikäkysymys - vanhemmiten ihmiset tuntuvat palaavan niihin tuttuihin ja hyväksi todettuihin ratkaisuihin.
 
Itse olen jossain vintagen ja hifin välimaastossa; tykkään Fendereistä ja niiden soundista, mutta toisaalta tunnen vetoa myös modernimpiin soundeihin ja muotohin. Lisäksi patologisena individualistina minulla on tarve erottautua massasta vähän joka asiassa - myös soittimien suhteen. Jonkun sunburstin Presarin kanssa lavalla seisominen tuntuu ajatuksena jotenkin niin tylsältä, niin turhamaista ja harhaoppista kuin tällainen ajattelu onkin...

Miksi tätänykyään kaikki basson bombuttelijat haluavat soittaa vanhoilla Jazz, Precision tai muilla vintage-bassoilla? Mistä kummasta tämmöinen muoti-ilmiö on tullut?
 
Koko sen ajan minkä itse olen soittanut bassoa, 26 vuotta, on Fenderin Precision ja Jazz Bass olleet "muodissa". Joten ilmiöksi sitä on vaikea luokitella. Hyvää on vaikea parantaa ja moni yritys on epäonnistunut.
 
Mulla on ollut myös aikansa muoti-ilmiöitä, eli ns. hifibassoja, mutta olen niistä luopunut kun soudissa ei ole sitä "munaa" mitä Leo Fenderin luomuksissa usein on. Lopullinen herätys tuli kun rumpali pyysi aikoinaan soittamaan Warwickin Streamerin sijaan '73 Fenderin Jazzilla. Hän perusteli toivettaan sillä että sen kanssa on helpompi soittaa koska basso täydensi bassarin soundia paremmin. Ja niinhän se onkin.
 
Nuo hifivermeet on hienosti tehtyjä, helppoja soittaa ja sopivat tilutteluun ja kikkailuun perinnevehkeitä paremmin. Rytmimussiikin soittoon niistä ei loppupelissä minusta ole.

Koko sen ajan minkä itse olen soittanut bassoa, 26 vuotta, on Fenderin Precision ja Jazz Bass olleet "muodissa". Joten ilmiöksi sitä on vaikea luokitella. Hyvää on vaikea parantaa ja moni yritys on epäonnistunut.
 
Tästä olen samaa mieltä, mutta laajennan sen verran että jonkinlaisena ilmiönä voi sen sijaan pitää sitä että monet meistä tuntuvat haluavan mahd. vanhoja soittimia. Tosin onhan sillekin yksinkertaiset perustelut siinä että soitin vaan paranee kun sillä soitetaan paljon.
Mutta Fender bassojen suosio sinänsä ei tosiaankaan täytä ilmiön tunnusmerkkejä.
 
Mulla on ollut myös aikansa muoti-ilmiöitä, eli ns. hifibassoja, mutta olen niistä luopunut kun soudissa ei ole sitä "munaa" mitä Leo Fenderin luomuksissa usein on. Lopullinen herätys tuli kun rumpali pyysi aikoinaan soittamaan Warwickin Streamerin sijaan '73 Fenderin Jazzilla. Hän perusteli toivettaan sillä että sen kanssa on helpompi soittaa koska basso täydensi bassarin soundia paremmin. Ja niinhän se onkin.
 
Teilläpä oli valistunut rumpali! :-)
 
Tota hihibassoihin tyypillisesti liittyvää ongelmallisuutta ( eli sitä että soundi ei erotu, eikä ns. potki perseelle (kickin' ass, ju nöu)) löytyy jopa niinkin "perinteisestä" klassikkomallista kuin Musicman Stingray. Toisaalta voihan olla että oma korva on vuosikausien fender-puritanismin seurauksena vaan niin tottunut jazzbasson ja p-basson tuottamaan taajuusvasteeseen (yläsävelsarjat?), että hifimpi bassosoundi vaan kummasti aina hukkuu ääniavaruuteen. Meluisissa treeneissä tuon asian huomaa erit. helposti, eikä ongelma ratkea isoillakaan bassokamoilla.
Varmaankin tottumiskysymys.

Munsta eräs vintage-villityksen erityisen hilpeä puoli on, että nämä ex-hifistit haalivat käännytyksen jälkeen sitä vintagesaundia hirmurahalla, vaikka wanhoissa ritsoissa löytyy usein sama saundi murto-osalla hinnasta. Esim. joku Fender tahi Sadowsky vs. ruma mutta loistelias Tokai/Yamaha/ym.

Munsta eräs vintage-villityksen erityisen hilpeä puoli on, että nämä ex-hifistit haalivat käännytyksen jälkeen sitä vintagesaundia hirmurahalla, vaikka wanhoissa ritsoissa löytyy usein sama saundi murto-osalla hinnasta. Esim. joku Fender tahi Sadowsky vs. ruma mutta loistelias Tokai/Yamaha/ym.
 
Vanhoissa bassoissa vain osa hinnasta selittyy järkisyillä, eli saundilla, soitettavuudella ja työn ja materiaalien laadulla. Esim. ns. pre-CBS Fenderit maksavat hirmuisesti koska ovat tältä legedaariselta Leo Fender-aikakaudelta ja halukkaita ostajia on enemmän kuin soittimia. Ja onhan ne hienosti tehtyjä soittimia joissa on SE saundi.
 
Yamahalla ei mielestäni ole vintage-bassoja siinä mielessä että vanhemman tuotannon vehkeet soinniltaan tai soitettavuudeltaan olisivat tusinatavaran yläpuolella. Yamahalla on kyllä ihan hienoja hifi-bassoja ja Pacifica-sarja on aika jees. Vanhemmat Tokait ovat ihan kelvollisia Fenderin kopioita, mutta saman asian ajaa jopa paremmin esim. saman ajanjakson Fenderin Japanissa teettämä tuotanto omalla merkillään tai Squier-nimellä.

Mun mielestä vanhoissa soittimissa on jotain hienoa. Samoin kuin missä tahansa vanhoissa käyttöesineissä. Jos joku basso on osoittautunut toimivaksi työkaluksi vuosien saatossa niin se ei voi olla ihan paska. Nykyään kun kuluttajille (kirosana!) tuupataan hirveät määrät paskaa erinäisten kulutustavaroiden muodossa niin onhan se aivan mahtavaa jos joku asia kestää ja säilyttää arvonsa ikääntyessään.
 
Ikävä kyllä opiskelijan budjettiin vintake ei oikein sovi, joten pitää tyytyä kopioihin. Siksipä hankin juuri kopiopresarin joka kyllä tuntuu olevan erittäinkin laadukas peli. Mulle ei ole niin tärkeätä että lavassa lukee Fender, kunhan soitin on laadukas ja toimiva. Ja näyttää mageelta, tiätty!

Se on se status.

Se on se status.
 
Niinhän se on. Ja yksinkertaisuus, mikä on ymmärrettävää, koska silloin voi keskittyä soittamiseen. Mutta kyllä sellaisen soittajan käsissä, joka osaa sieltä hifi-pelistä ruuvata haluamansa asiat pihalle, on k.o. soitin enemmän kuin paikallaan.

Hieman karsastan ajatusta siitä että "vintageheput" keskittyvät jotenkin enemmän olennaiseen kuin "hifimiehet". On totta että jotkut hifistit pähkäilevät ylenpalttisesti eksoottisten puulajien, elektronisten jippojen ym. yksityiskohtien kanssa, ehkäpä jopa musiikillisen sanoman kustannuksella. Mutta väitän että traditionalisteistakin löytyy niitä, joille valmistusvuodet, sarjanumerot ja mikkien käämijän henkilöllisyys ovat yhtä lailla pakkomielle ja joiden potentiaalisesta treeniajasta menee iso pala "Graalin maljan", sen lopullisen ja täydellisen pre-CBS-yksilön etsimiseen.
 
Loppujen lopuksi kyse on jokaisen henkilökohtaisista mieltymyksistä eikä mistään elämää suuremmista periaatteellisista kysymyksistä. Olisihan se tylsää jos kaikki soittaisivat samanlaisilla bassoilla ja kuulostaisivat samalta...

Hieman karsastan ajatusta siitä että "vintageheput" keskittyvät jotenkin enemmän olennaiseen kuin "hifimiehet". On totta että jotkut hifistit pähkäilevät ylenpalttisesti eksoottisten puulajien, elektronisten jippojen ym. yksityiskohtien kanssa, ehkäpä jopa musiikillisen sanoman kustannuksella. Mutta väitän että traditionalisteistakin löytyy niitä, joille valmistusvuodet, sarjanumerot ja mikkien käämijän henkilöllisyys ovat yhtä lailla pakkomielle ja joiden potentiaalisesta treeniajasta menee iso pala "Graalin maljan", sen lopullisen ja täydellisen pre-CBS-yksilön etsimiseen.
Loppujen lopuksi kyse on jokaisen henkilökohtaisista mieltymyksistä eikä mistään elämää suuremmista periaatteellisista kysymyksistä. Olisihan se tylsää jos kaikki soittaisivat samanlaisilla bassoilla ja kuulostaisivat samalta...
Amen. Samaa mieltä. Olipa suunta mikä tahansa niin sinne voi mennä liian pitkälle.

Minä vaan tykkään noiden Leon vanhojen kitara- ja bassoluomusten ulkonäöstä (eritoten jasso, ja kitarapuolella sen "sisarmalli" eli Jazzmaster). Kaverilta on lainassa Samick-merkkinen basso, jossa on oikein hyvä soundi ja on helppo soittaa (jos tykkää 5-kielisistä), mutta jotenkin se ulkonäkö vaan tökkii (bodyn muoto, loimuvaahterakansi, kullatut osat) vaikkei tuollaisten pitäisikään antaa vaikuttaa.
 
Yksi toinen tuttu basisti taas ei voi millään ymmärtää, miksi jatsari ja P-basso ovat niin suosittuja. Se onkin enemmän proge/metallimies, joka on pitkään soittanut mm. 5-kielisellä aktiivipelillä. Kyllä se taannoin hommasi Rickenbacker-kopion ja melkein Epiphonen halvan SG-basson... Rikun varmaan Geddy Leen (ja Lemmyn?) innoittamana, joten kyllähän nuo esikuvat tietysti vaikuttavat omiin mieltymyksiin (nykyisistä bändeistä vaikuttajana toimii varmasti esim. The Strokes). (EDIT: Gibson-osastolla vaikka The Darkness)

Mä nikkaroin itelleni tuollaisen ääripään "hifistely-basson" miljoonine soundivaihtoehtoineen ja viikon kestävine sustaineneen ja kuvittelin hetken tehneeni soittimen loppuelämäkseni.
 
Kuitenkin referenssiksi testasin laadukkaita pulttikaulaisia bassoja ja totesin, että tarvin kuitenkin semmoisen. Pulttikaulaisen basson soundi on omanlaisensa verrattuan läpirunkobassoihin ja sopii tiettyihin juttuihin. Esim. jotenkin peukku napsuu paremmin pulttikaulaisella bassolla.
 
Työkalujahan nämä soittimet vain ovat. Hiukan edelleen ihmettelen 2000 €:n 70-luvun fender-ostoksia. Puun solukko niissä on varmasti jo kuollut ja tukee kielten värähtelyä ihanteellisella tavalla mutta mutta... Keräilijät on tietysti erikseen.

Mulla on ollu hallussa kaikennäkösiä hifi ynnä muita sbassoja ja kyllä munsta jokaisesa on jotain hyvää aina ollu.Nyt oon vimesen 4 vuotta soittanu jasolla tosin aktiivi on mallia miller ja sillä oon pärjänny hyvin.Joskus ois kiva se viides kieli olla käytösä mutta katotaan.
 
Viimeisin hankinta on 74 presari...eiku siis passo ja hyvä peli on nimenomaan roch/pop osastolle ja miksei funk.Erinomainen yleispeli eikä tarvii olla säätämässä potikoita mutta 1000€ siitä maksoin ja enempää en ois maksanukkaan.Tuli viellä orkkis laukku mukaan.
 
Ninkun monet jo sano niin en ymmärrä noita vintage hintoja ellei ole keräilijä,muuten noin soittopeleinä lasken sinne tonnin huitteille noi.

Minun mielipiteeni on että kyllä soittimesta tuntee kun sen ottaa käteen että onko sillä soitettu 20 vai 2 vuotta.

Minun mielipiteeni on että kyllä soittimesta tuntee kun sen ottaa käteen että onko sillä soitettu 20 vai 2 vuotta.
 
No kyllä varmasti! Tuntee autostakin vastaavasti onko sillä ajettu 20v vai 2v. Mutta enpä osaa sanoa onko se hyvä vai huono asia että on soitettu 20v. Mielipide kysymys oletan ma :P

Kysymys on trendeistä, imagosta, statuksesta ja muusta "hömpötyksestä", ihan siinä missä mieltymyksestäkin. Niskamieshän sen jokin aika sitten hienosti tuumaili: "voinkohan mä hankkia Warwickin tai muun, kun kaikkia joilla on joku vanha Fenderi pidetään heti kovina jätkinä".
 
Mutta mitä väliä sillä sitten on? Mulle ei ainakaan merkitse yhtään mitä merkkiä kukakin suosii tai mihin koulukuntaan kuuluu. Kunhan homma ei mene kiihkoiluksi. (Tai muiden mielipiteiden dissailuksi).
 
Vaikkakin mnetin fanaattisuusaste musarien, jazzien ja presareiden suhteen saavuttaa kovaa vauhtia koomisia piirteitä: kaverit joilla on soittokokemusta muutaman vuoden verran ja käytössä ollut pari bassoa toteavat ykskantaan samoja mielipiteitä kuin "isot pojat" :D .

Se on vaan muotivirtaus siinä missä muutkin. Mielestäni jokaisella , varsinkin rock, musiikin osa-alueella on tietynlainen vintage-henki nostamassa päätään. Digitaalivehkeitä mainostetaan "hyvä analogi-soundisiksi", vinyylit nostaa enemmän ja enemmän päätään, vanhat tyylikkäät soittimet uniikkisoundeineen ovat haluttua tavaraa ja muutenkin aletaan taas karsastaa ylituotettua ja särmätöntä soundia.
 
En tiedä osuinko nyt oikeaan keskusteluun kun en jaksanut aiempia vastauksia lukea (työpaikalla ei aina viitsi) mutta mielestäni tämä "vastaa" kysymykseen vintage-hengen noususta. Trendit kulkevat joka asiassa ja edes basistien yli-ihmis ryhmä ei aina siitä harmaasta massata pysty erottua... ;)