Jatkoa varten ilmainen pikkuvinkki analyysin peruskurssilta: perinteisessä tonaalisessa musiikissa teokset päättyvät yleisimmin toonikaan eli sävellajin perussäveleen. "Päätöksessä vain toonikateho on tyydyttävä, blaablaablaa," kuten edesmennyt professori Salmenhaara (RIP) olisi asian ilmaissut. Eli jos viimeisenä nuottina on G, todennäköiset epäillyt ovat G-duuri ja g-molli. Sitten tutkitaan etumerkinnän mukaan (tai jos sitä ei ole nähtävissä, niin käytettyjen nuottien mukaan), kumpi sopisi paremmin. Joskus tämä sääntö ei tietenkään toimi suoraan, esim. kirkkosävellajien kohdalla, mutta yksinkertaisten duuri-/mollikappaleiden (ei paljon modulaatioita ym. kromatiikkaa) sävellajin tunnistusta se nopeuttaa aika paljon. Viimeinen sointu on tällaisissa kappaleissa jokseenkin aina toonikasointu eli esim. d-mollissa d-mollisointu sellaisenaan. (Joskus harvemmin jokin muu sointu, vaikkapa muunnesävellajin toonikasointu, eli esim. D-duurisointu d-mollikappaleen päätössointuna.)
No, tuossa esimerkkikappaleessa oli kuitenkin ilmeisesti feidi lopussa, jolloin kappale voi tietenkin feidautua ulos kesken fraasinkin tavoittamatta koskaan toonikaa, vaikka tuossa sattumalta vilisikin G viimeisten soivien nuottien joukossa. Olettaen siis että kitara oli normaalivireessä - mikä onkin syytä tarkistaa, kun todellista soivaa sävellajia yritetään päätellä tablatuurin perusteella. "Lahjattomat harjoittelee." (sinfoniaorkassa kuultua) |
thomas_S
poppamies
J.P.K
Herra Rapu
LesPaul70