Kitarat: soittaminen ›

Kertokaapa, miten harjoittelette asteikoita kitaralla. Mistä lähditte aikoinanne liikkeelle asteikoiden opettelussa ja onko harjoittelu kenties muuttunut vuosien varrella jotenkin? Minkälaiset harjoitukset olet kokenut hyviksi/huonoiksi? Käytätkö aina joitain vakio sormituksia? jne. jne. Tästä aiheesta tuskin saadaan mitään hevitiluttajat vs. jazzmiehet välistä kamppailua aikaan, joten kaikkien kommentit ovat tervetulleita! :D
 
Kirjoitan omia kokemuksiani ja mielestäni hyviä asteikkotreenejä huomenna paremmalla ajalla..

Tässä joitakin ajatuksia:
 
Asteikkojen, kuten minkä tahansa harjoittelun tulisi olla sellaista, että se kasvattaa oman soittimen ymmärrystä eikä ainoastaan vasemman käden motoriikkaa. Sen takia en suosittele harjoittelemaan asteikkoja vain siten, että otetaan kitaran kaulalta yksi asema, harjoitellaan sormitus, opitaan se ulkoa ja yritetään tämän jälkeen vain kasvattaa nopeutta. Paljon tärkeänä näkisin sävelkorvan kehittämisen ja paljon kokonaisvalaisemman ymmärryksen luomisen: yritä löytää pelkän korvasi avulla jokin asteikko ja soita se joka kieleltä kaulan alusta loppuun. En voi olla lainaamatta (vapaasti muotoillen) jälleen Mick Goodrickiä tässä:
 
"Monet aloittelevat ja myös kokeneet soittajat painottavat asemasoiton merkitystä ja vähättelevät yhden kielen päästä päähän soittamista. Kuitenkaan mikään ei ole niin looginen tapa lähestyä kitaransoittoa kuin yhdellä kielellä soittaminen, jolloin nähdään selkeästi äänten sijoittuminen kielen matkalle: kun liikutat sormea kohti runkoa, sävel on korkeampi, kun liikutat sormea kohti lapaa, sävel on matalampi eikä poikkeuksia ole. Tällainen harjoittelu myös vähentää 'korkeiden nauhojen pelkoa' ja kehittää intervallien löytämistä yhdeltä ja samalta kieleltä kun ei voida turvautua viereisiin kieliin. Ennenkö oli kuusikielisiä soittimia, jonkun oli taatusti täytynyt keksiä yksikielinen soitin."
 
Yksi tapa hahmottaa eri asteikkoja on opetella ensin duuriasteikko "selkäytimeen" ja verrata sen jälkeen kaikkia muita asteikkoja siihen. Esimerkiksi lyydinen asteikko on duuriasteikko, jossa 4. sävel on ylennetty, doorinen asteikko on duuriasteikko, jossa 3. ja 7. sävel on alennettu jne.
 
Kun soitat asteikkoja, yritä pitää koko ajan mielessä vähintään se, monesko sävel asteikosta kulloinkin soi ja miten se suhtautuu juurisäveleen. Jos haluat olla oikein tehokas, yritä tiedostaa lisäksi myös soivan sävelen nimi. Jos soitat vaikkapa C-lyydistä asteikkoa, kannattaa erityisesti kiinnittää huomio siihen, miten tuo poikkeava ylennetty neljäs sävel suhtautuu juurisäveleen ja miltä se kuulostaa. Tehokas tapa verrata asteikon muita säveliä juurisäveleen on virittää paksu E-kieli haluamaasi korkeuteen ja antaa sen soida pohjalla samalla kun soitat asteikon muita säveliä. Tätä kautta hahmottuu tehokkaasti pikku hiljaa eri sävelten suhteet juurisäveleen.
 
Tekstiä tulisi vaikka kuinka, mutta muut jatkakoon tähän väliin.

Laitanpa tähän taas tämän "seitsemän sormituksen systeemin" josta on hyvä lähteä liikkeelle:
 
http://www.cc.jyu.fi/~altikeur/sormitukset.txt
 
Pätee tasapuolisesti kaikille diatonisille asteikoille kaikissa sävellajeissa.
 
Asteikkoharjoituksia voi kehitellä vaikka kuinka paljon; pelkkä ylösalas plaraaminen (123456712...) ei ole missään nimessä erityisen kehittävää. Asteikkoa voi nousta ylöspäin muutaman nuotin sarjoina (1231-2342-3453...), eri intervalleina (terssi 13-24-35-46..., kvartti 14-25-36-47..., oktaavi jne.), kolmisointuina (135-246-357...), nelisointuina (1357-2461-3572...) ja vaikka millä muulla tavalla. Ja alaspäin vaihtoehtoja on tietysti yhtä paljon.

Eipä saanut hirveän suurta kansansuosiota tämä topikki. En tosin yhtään ihmettele, sillä onhan asteikkojen treenaaminen useimmiten aika kuivaa puuhaa. Lähinnä vaan ajattelin, että täällä voitaisiin kertoa niitä omasta mielestä vähemmän kuivia harjoitustapoja.
 
En voi olla lainaamatta (vapaasti muotoillen) jälleen Mick Goodrickiä...
 
Jotenkin arvasin, että Jucciz vetää tuon Goodrickin tähänkin keskusteluun mukaan ;D Eipä siinä mitään, kyseisellä herrallahan on todella hyviä pointteja liittyen juuri tähän aiheeseen. Asteikoiden treenaaminen kaulan pituussuunnassa oli (ja on vieläkin) minulle aika kova juttu, kun yhteen aikaan yritin päästä eroon liiallisesta asemiin jumittumisesta. Vaikka tuo alussa saattaakin tuntua aika omituiselta tai turhaltakin, niin se todellakin lisää merkittävällä tavalla kaulan tuntemusta. Suosittelen.
 
Yksi harjoitus, jota muistan joskus tehneeni oli suunnilleen tällainen: Aloitat asteikon (olkoon se tässä vaikkapa C-duuri) matalimmasta äänestä 6-kieleltä (avoin E-kieli). Soitat kaikki asteikon sävelet ylöspäin 6-kieleltä, jonka jälkeen hyppäät ylimpään 5-kielen säveleen ja soitat asteikon kieltä alaspäin, josta hyppäät 4-kielen matalimpaan ääneen jne:

D|-------------------------------------------------------------------------0-2-3-(asteikkoa-ylös)
A|--------------------------------------22-20-19-17-15-(asteikkoa-alas)-0------------------------
E|-0-1-3-5-7-8-10-12-13-15-17-19-20-22-----------------------------------------------------------

... ja samalla idealla ylä-E-kielelle asti.

Paljon tärkeänä näkisin sävelkorvan kehittämisen ja paljon kokonaisvalaisemman ymmärryksen luomisen: yritä löytää pelkän korvasi avulla jokin asteikko ja soita se joka kieleltä kaulan alusta loppuun.
 
Tuossa on vain se ongelma, että joillain ihmisillä ei ole sävelkorvaa, jonka takia tuo on aika vaikeaa niille...

Tuossa on vain se ongelma, että joillain ihmisillä ei ole sävelkorvaa, jonka takia tuo on aika vaikeaa niille...
 
Hmmm... haluaisinpa joskus tavata innokkaan kitaristin, jolla todistettavasti ei ole sävelkorvaa. Nimittäin silloin kai by definition hän ei juuri voisi soittamisesta nauttia eli homma olisi poikkeuksellisen tylsää puurtamista.
 
Mutta asiaan: Eräs hauska tapa asteikkojen harjoitteluun on se, että laittaa ensin taustalle rullaamaan jonkun korvaa miellyttävän sointukulun. Tämän jälkeen lähtee asteikkomaisesti soittamaan kunkin soinnun omaa asteikkoa ja aina soinnun vaihtuessa etsii lähimmän sopivan sävelen ja lähtee siitä vastakkaiseen suuntaan viemään uutta asteikkoa. Tarkoitus ei ole joka soinnun kohdalla ehtiä kolmen oktaavin matkaa, vaan ihan rauhallinen tahti piisaa. Haastetta saa lisää, kun ottaa sointukiertoon mukaan hieman eksoottisempiakin sointuja.
 
Olisin mielelläni minäkin tässä kohdin kehunut tuota Goodrickin kirjaa, mutta se näemmä on jo hoidettu =)

Kertokaapa, miten harjoittelette asteikoita kitaralla. Mistä lähditte aikoinanne liikkeelle asteikoiden opettelussa ja onko harjoittelu kenties muuttunut vuosien varrella jotenkin? Minkälaiset harjoitukset olet kokenut hyviksi/huonoiksi? Käytätkö aina joitain vakio sormituksia? jne. jne. Tästä aiheesta tuskin saadaan mitään hevitiluttajat vs. jazzmiehet välistä kamppailua aikaan, joten kaikkien kommentit ovat tervetulleita! :D
 
Kirjoitan omia kokemuksiani ja mielestäni hyviä asteikkotreenejä huomenna paremmalla ajalla..
 
Yksi vinkki lisää. Tee itsellesi taustaraitoja, jossa sävellaji vaihtuu ja improvisoi jotain sen päälle. Mutta aina sävellajin vaihtuessa, jatka soittamista samasta asemasta ja muuta asteikon sävelet vastaamaan taustalla soivaan sävellajiin.
 
Tällä treenillä olisi tarkoitus välttää kaulallahyppimis-syndroomaa, jolla tarkoitan sitä, että sävellajin noustessa esimerkiksi kolme puolisävelaskelta, nostetaan soittoasemaa kolme puolisävelaskelta ja pidetään sama asteikon sormituskuvio.

Tällä treenillä olisi tarkoitus välttää kaulallahyppimis-syndroomaa, jolla tarkoitan sitä, että sävellajin noustessa esimerkiksi kolme puolisävelaskelta, nostetaan soittoasemaa kolme puolisävelaskelta ja pidetään sama asteikon sormituskuvio.
 
Keep one thing the same while the other thing changes.
 
Eli "pidä asema, vaikka sointu vaihtuu". Ja vastaavasti, vaihda asemaa, vaikka sointu pysyisi samana. Molemmat ovat tehokkaita keinoja kehittää kaulantuntemusta.

Tällä treenillä olisi tarkoitus välttää kaulallahyppimis-syndroomaa, jolla tarkoitan sitä, että sävellajin noustessa esimerkiksi kolme puolisävelaskelta, nostetaan soittoasemaa kolme puolisävelaskelta ja pidetään sama asteikon sormituskuvio.
 
Vaikuttaa todella hyvältä vinkiltä. Täytyy kokeilla harjoitusta, koska minua tuo edellä mainutti syndrooma vielä vähän vaivaa.

Jos haluaa treenata asteikkoja ELI opetella kuulemaan niitä, niin tässä, Bon appetit!
 
1) esim. c-duuri: SOITA ensimmäinen sävel. Laula se. Soita toinen sävel. Laula se. jne.
 
2) esim. c-duuri: LAULA ensimmäien sävel. soita se. Laula toinen...
 
3) SOITA koko asteikko, sen osa, patterni, ihan mitä vain, kunahan ensin päätät mitä aiot tehdä. Laula sama pätkä perässä.
 
4) LAULA koko asteikko, sen osa. patterni, hölpönpölöpön. Soita sama pätkä perässä.

Yksi vinkki lisää. Tee itsellesi taustaraitoja, jossa sävellaji vaihtuu ja improvisoi jotain sen päälle. Mutta aina sävellajin vaihtuessa, jatka soittamista samasta asemasta ja muuta asteikon sävelet vastaamaan taustalla soivaan sävellajiin.
 
Tämä on erittäin hyvä harjoitus. Mutta itse asiassa se ei kaiketi ole varsinainen asteikkoharjoitus, joka oli alkuperäisen kysymyksen aiheena. Improvisointi eri sointujen päälle lienee se tavoite, johon asteikkoharjoituksella pyritään. Mutta mikäli kykenee hyppäämään suoraan improvisointiin eli "suoraan asiaan", niin aina parempi!

Hmmm... haluaisinpa joskus tavata innokkaan kitaristin, jolla todistettavasti ei ole sävelkorvaa. Nimittäin silloin kai by definition hän ei juuri voisi soittamisesta nauttia eli homma olisi poikkeuksellisen tylsää puurtamista.
 
Esim. Henkilöllä X(nimeä mainitsematta) ei juurikaan ole sävelkorvaa, hän soittelee tabseista sen minkä pystyy. Ja kyllä hän tietääkseni soittamisesta nauttii. On hänellä onneksi vähän rytmitajua, että hän voi soittaa joitakin perussointu rallatuksia.

Esim. Henkilöllä X(nimeä mainitsematta) ei juurikaan ole sävelkorvaa, hän soittelee tabseista sen minkä pystyy. Ja kyllä hän tietääkseni soittamisesta nauttii. On hänellä onneksi vähän rytmitajua, että hän voi soittaa joitakin perussointu rallatuksia.
 
Ei sävelkorva (useimmissa tapauksissa) todellakaan ole mikään syntymässä saatu lahja, joka toisilla on ja toisilta puuttuu. Se on kehitettävissä oleva ominaisuus siinä missä mikä tahansa muukin.

(useimmissa tapauksissa)
 
Niin...

Niin...
 
Sanotaan vaikka, että 99% tapauksissa. Tuollaisia ihmisiä, joilla ei todistettavasti ole minkäänlaista sävelkorvaa on varmasti yhtä vähän, kuin sellaisia ihmisiä, joilla on synnynnäisesti absoluuttinen sävelkorva. Ja ihan niinkuin tuossa aiemmin taidettiin vähän sanoakin: Tuollaiset täysin sävelkorvattomat ihmiset tuskin ajautuvat musiikin pariin.
 
Kitara on siinä aika petollinen soitin, että sitä on mahdollista soittaa (ja vielä kohtuullisen hyvinkin) pelkästään visuaalisesti. Jos minua olisi joku neuvonut 10-vuotiaana harjoittelemaan soittamista myös tuohon vasilin tyyliin, niin olisin varmasti nyt paljon parempi soittaja.

Meikäläistä ei kiinnostanu tippaakaan jotku asteikot sillon ku alotin soittamaan.
 
Myöhemmin kun hoksasin että improsooloilusta ei tahdo tulla mitään, ajattelin että opettelempas jonkun asteikon koko paskan pohjaksi. Otin ja opettelin Em-Pentatonisen koko kaulalta, ja sitten sitä siirtelin aina sävellajin mukaan. Nyttemmin olen opetellut hyvän liudan skaaloja, mutta silti pidän aina tuota pentatoista skaalaa eräänlaisena "varjona" kaulalla josta on aina leppoisaa heittää liruttelua. Nyttemin olen alkanut mennä aika tatsipohjaiselle liruttelulle, mutta, aina se pentatoninen on kuin selkäranka.
 
Eli:
Opettele Em-Pentatoninen koko kaulalta ja siirtele sitä sävellajin mukaan.
 
Joku viisas on kuitenkin toista mieltä?

Mollipentatoninen oli itselläkin se ensimmäinen harjoiteltu skaala. Siihen asti olin soittanut pelkästään korvakuulolta, mutta kun hoksasin sitten että monet melodia- ja sooloriffit menivät aina "saman kaavan" mukaan, piti ottaa selvää mikä se kaava on. (Olen täysin itseoppinut/opiskellut siis.)
 
Myöhemmin mukaan tuli duuriasteikko moodeineen, mutta alussa en ymmärtänyt ollenkaan kuinka eri moodit olivat suhteessa toisiinsa. Jonkun pienen teoriaopuksen luettuani tajusin viimein, että duuriasteikko sisältää itsessään kaikki moodit. Eli periaatteessa, kun olet oppinut duuriasteikon kaikissa asemissaan, olet oppinut myös kaikki moodit kaikissa asemissaan. Täytyy vain siirtää tuota "sormitusmatriisia" otelaudalla sen mukaan, minkä moodin ja missä sävellajissa haluaa.
 
Vuosikausia käytin harjoitusta, jossa valitsin joka päivä eri moodin ja sahasin sitä ympäri otelautaa eri sävellajeissa. Muuntelin muutamia skaalajuoksutuksia eri intervalleineen kuhunkin moodiin sopivaksi. Rikkoakseni pelkän samassa asemassa jauhamisen, aloin harrastamaan lineaarista tyyliä jossa käytin pelkästään yhtä tai kahta kieltä koko otelaudan matkalta, vaihtaen kieltä säännöllisin väliajoin.
 
Sitten aloin tekemään harjoitteita joissa menin mielivaltaisesti ylös tai alas samaa kieltä, ja vaihdoin sitten eri kielelle kesken soiton. Vähän niin kuin ajaisi kaupungilla ilman reittisuunnitelmaa, kääntyen hetken päätöksestä toiseen, ihan mihin tahansa suuntaan.
 
Loppuviimein harjoittelin tapaa jossa hypätään otelaudan ääriasennosta ja kieleltä toiseen, periaatteessa täysin summittaiseen paikkaan (ei siis esim. oktaavin verran ylös) ja jatketaan siitä paikasta eteenpäin. Täällä tavoin sain "katkaistua" tavanomaisen lineaarisen säveljatkumon.
 
Alussa tuli toki vääriä säveliä paljonkin, mutta tuntuma otelaudasta kasvoi ja jossain vaiheessa sisälle kasvoi "vaisto", jolloin jo hetkeä ennen jonkin sävelen sormittamista tuntui että nyt menee joko yli tai ali "oikean" sävelen. Missaan säveliä edelleenkin, mutta nykyään saa korjattua hyvinkin äkkiä joko venyttämällä, slidena tai käyttäen kromaattisia säveliä kunnes tavoittaa taas oikean jatkumon. Hetken aikaa minulla oli tapana lämäistä kammella alas tai ylös, tauko jonka aikana oli aikaa kohdentaa seuraava "turvallinen" sävel...mutta sittemmin olen koettanut aktiivisesti päästä tuosta tavasta eroon.
 
Saadakseni paremman tuntuman eri moodien soundiin, käytin juurisäveltä verrokkina, jota vasten soitin vuoronperään kaikki muut saman moodin sävelet. Siinä vaiheessa kun sormien mitta ei riittänyt enää poimimaan molemmat sävelet vuoronperään, vaihdoin juurisävelen seuraavaan ylempään (tai alempaan). Mielenkiintoisemmassa versiossa tästä, kehittelin pieniä melodiapätkiä, joissa joka toinen sävel on juurisävel, loput muodostavat sitten hyppelehtivän melodian.
 
Eksoottisempiakin asteikoita on tullut harjoiteltua, mutta improvisoidessa lipsahtaa aika automaattisesti johonkin moodiin...ja todella perusvääntönä tulevat sitten kaikki pentatoniset jutut.
 
Ja mahtoikohan tässä selvityksessä olla mitään tolkkua....

Eli:
Opettele Em-Pentatoninen koko kaulalta ja siirtele sitä sävellajin mukaan.
 
Joku viisas on kuitenkin toista mieltä?
 
Tällähän sitä yleensä lähdetään liikkeelle. Minä tähdentäisin vain, ettei kannata jumittua ajattelemaan jotain yhtä yksittäistä sävellajia; se mollipentatoninen on rakenteeltaan aivan samanlainen kaikissa 12 sävellajissa, ja kun se osaa yhdessä niistä, sen osaa käytännössä samantien kaikissa muissakin.
Toinen huomionarvoinen seikka on yhteys mollin ja mollipentatonisen välillä: mollipentatoninen on oikeastaan "riisuttu" molli, se sisältää viisi mollin seitsemästä sävelestä.
 
Zepeteuksen tekstissä oli suunnattomasti hyvää asiaa. Parhaimmillaan soittaminen olisi sitä, että koko ajan tietää missä sävelessä on kulloinkin menossa, mikä se sävel on suhteessa sointusäveliin ja minkälaisia mahdollisuuksia tästä sävelestä on edetä muihin suuntiin. Siinä vaiheessa kaikki skaalat ja ennaltaopitut kuviot menettävät merkityksensä ja musiikillinen ilmaisu "virtaa" vapaasti. Zeniläisittäin sanottuna: pitää oppia jotta voi unohtaa.

Sanotaan vaikka, että 99% tapauksissa. Tuollaisia ihmisiä, joilla ei todistettavasti ole minkäänlaista sävelkorvaa on varmasti yhtä vähän, kuin sellaisia ihmisiä, joilla on synnynnäisesti absoluuttinen sävelkorva. Ja ihan niinkuin tuossa aiemmin taidettiin vähän sanoakin: Tuollaiset täysin sävelkorvattomat ihmiset tuskin ajautuvat musiikin pariin.
 
Totta...mutta tavallaan tämä syntymälahja voi olla pelkästään se kyky kuunnella musiikkia/melodiaa "intensiivisemmin", kuin toiset;D Sitä kautta melodiatajukin kehittyy kuin itsestään.
 
Mun mielestä tää on se tekijä, jonka monet ymmärtää synnynnäisenä lahjakkuutena musiikin rintamalla.