Kitarat: soittaminen ›

Taitaa vaan suurin osa (noin määrällisesti ainakin) sähkökitaroista olla nimen omaan Stratocastereita tai -johdannaisia. Mukavampihan Straton soittotuntuma ihan ylivoimaisesti on kuin Les Paul-tyyppisten: niitä voi soittaa istualtaan, seisaaltaan, polviltaan, selällään, kyykyssä tai miten vaan, runko on mukavasti pyöreä jne. Paulin kulmikkuus ja (usein) paino karsivat aika paljon soittoergonomiaa. Molemmat on tyylikkäitä silti. :)
 
Totta...mutt jos unohdetaan noi ergonomiset jutut.
 
Tottakai stratokopiot, joissa pyritään kopioimaan fenkun ulkonäkö ja soundi..on enemmän tai vähemmän saman oloisia. Monet kuitenkin kopioi stratosta ainoastaan ulkoiset jutut ja nämä ergonomiset tekijät...mutta valitsevat toisenlaiset materiaalit ja mikit, niin että kitara ei juurikaan kuullosta/tunnu stratolta.
 
Vaikka stratoo monet pitää sähkökitaran eräänlaisena mallikuvana, ni sen sointi poikkeaa kuiteski aika paljon siitä, miten sähkikset soit. Strato on varmasti ensimmäinen sähkis, jonka soinnin oppii tunnistamaan korvalla. Tietysti paljolti siitä syystä, ett se on niin yleisesti käytetty;)

Itellä on ollut Espin EC-300 noin vuoden verran ja aina välillä, kun kokeilee Jacksonin RR:a, niin vähän aikaa hakee sitä oikeaa tuntumaa. Tietenkin, jos useammin soittelisi eri kitaroilla, niin tuntuma pysyisi yllä. Tuo RR:n kaula tuntuu vaan niin hemmetin ohuelta, ettei soitosta tule oikein mitään, aluksi ainakaan. Espin kaula taas on parhautta.

Yksi sana riittää: lihasmuisti.
 
Käsi tottuu omaan kitaraan. oman Ibanezini jälkeen(vaikka muistuttaakin Stratoa) on juuri esim. strato kuin kokonaan toinen soitin. ja koska käsi on tottunut siihen että nauhat ovat tietyillä paikoilla juuri omassa kitarassa, niin tietenkinhän ne ovat juuri toisissa paikoissa sillä toisella kitaralla.

Sama ongelma täällä. Itse olen soittanut kolme ja puoli vuotta Les Paulilla ja jos yhtäkkiä pitää ottaa käteen vaikka juuri Strato-mallinen kitara niin hommasta ei tuu yhtään mitään. Kyllä soitto välttävästi onnistuu mutta ero on merkittävä. Siinä vaiheessa tuntuu siltä kuin olisi soittanut kitaraa vasta pari viikkoa.

Minulla on 3 Westone Pantera -kitaraa. Aina kun vaihdan toiseen, niin silmät menee kieroon hetkeksi. Eikä noi edes hirveän kaukana ole toisistaan...no vitsi vitsinä.
 
Mitä tarkemmaksi soittoaan hioo, sitä tiiviimmin se hioutuu käsillä oleviin soittimiin. Toisaalta jossain vaiheessa tulee tilanne, että voi soittaa melkein millä vain mutta ei nyt ihan mitä vain. Itse vaihtelen kielien paksuutta ja korkeutta, sekä sähkis/akustinen vaihtelu auttaa myös. Tosin ei minulla kiinnosta lainakamoilla soitella, joten tämän topicin ongelma ei ole minulle kovin ongelma.

Itselläni nauhojen koko tuotti häröilyä kerran. Itselläni on todella matalat että kapeat nauhat kitarassani, vaikka EMG:eillä varustettu hevikeppi onkin. Mutta kuitenkin tuli todella onneton fiilis kun minut pistettiin soittamaan lespalla jossa oli todella korkeat nauhat omaan skebaani verrattuna. Meni Jump in the firekin väärin heti alkuun. Sormi ei vain osui hutiin kieleltä. Ja itseluottamus katosi olemattomiin sillä sekunnilla. Edellinen kitarani oli Fenderin strato, niin siinä oli tietty pikkuruiset nauhat kanssa. Tosiaan kun ei ole ikinä muunlaisilla soittanut, niin onhan se tatsi aivan outo. Näin siis täällä.

Itse siirryin pari viikkoa sitten Ibanezin Helvetin Ohuesta (TM) ESP:n astetta paksumpaan kaulaan, ja täytyy sanoa, että hymy oli aikamoinen kun ensimmäistä kertaa keppiä kokeilin. Vuoden päivät olin Ibanezilla soitellut, mutta ESP tuntui kertalaakista paremmalta ja soittaminen helpommalta. Ehkä en sitten koskaan ollut edes tottunut Ibanezin kaulaan ;)