Yleistä keskustelua musiikista ›

Ei sillä etten tekisi sitä itse täällä, mutta tuntuu silti uskomattomalta, että jengi tahtoo vakavissaan tilittää niinkin tärkeille lehdille kuin seiska tai iltapäivälehdet tekemisiään...

 
Ei kai ne sinänsä tahdo, mutta jos ainoa tulonlähde on haastattelupalkkiot, kuten eräälläkin entisellä mäkihyppääjällä...

Ei kai ne sinänsä tahdo, mutta jos ainoa tulonlähde on haastattelupalkkiot, kuten eräälläkin entisellä mäkihyppääjällä...
 
Ja ilmeisesti lehdet sanovat, että kirjoittavat joka tapauksessa... haluaako artisti kommentoida vai laitetaanko muiden juttujen perusteella...

Ja ilmeisesti lehdet sanovat, että kirjoittavat joka tapauksessa... haluaako artisti kommentoida vai laitetaanko muiden juttujen perusteella...
 
Asian voinee ratkaista näinkin´: Etsii kissanristiäisissä käsiinsä sen journalistinmulkun joka rikkoo yksityisyyttä kirjoittelemalla luvatta ja nuijii sen tai sen miesystävän kanveisiin ja toistaa kunnes syytesikermä on pitkä kuin joulupukin parta ja media oppinut läksynsä...
 
Hmm. Toisaalta kolmenkymmenen vuoden rosis tuskin ratkaisee ongelmaa, tuopahan vaan jotain vittumaisempaa tilalle. Mikä on sääli. Tai entä jos kaikki artistit lähtisivät samalle linjalle? :-D

Minua itteä häirittee kovasti tällainen että isketaan heti ekalla levyllä ittensä listan kärkeen ja ollaan niin maailman herraa ja tähteä.
 
Listan kärkeen pääseminen miellyttäisi kyllä suurinta osaa musiikintekijöitä eikä sinne kovin moni osaa itseään tarkoituksella myydä ainakaan ensiyrityksellä.
 
Jos joku on hyvä jonkun mielestä, se ostaa levyn ja siksi levy menestyy listoilla. Voi sitten olla eri mieltä sen suuren yleisön kanssa siitä, mikä on hyvä.
 
Jos vaikka Stokes myy hyvin, eikö pitäisi olla iloinen siitä, että kerrankin hyvä musiikki menestyy? Sitäpaitsi, kuka suomalainen olisi ikinä kuullutkaan Strokesista, jos olisivat tyytyneet soittamaan New Yorkin pikkuklubeissa.

Lisäksi kaikki kolme ovat lähinnä sellaisen kohderyhmän suosiossa jolle levyjä voi myydä ulkomusiikillisilla seikoilla (lue: teinitytöt).
 
Niinpä. Gimmel on asia erikseen, mutta selvästi oli tilausta tälläisille suomenkielisille gootahtaville/rockahtaville bändeille. 69 Eyes ja HIM olivat jo vähän liian vanhoja ja isoja (ja englanninkielisiäkin) ja Apulanta & Tehosekoitin vaan jo liian vanhoja tälläiseen teinigootti-idolointi -meininkiin.
 
Ja mikäpä siinä, kohderyhmä tykkää ja ovathan tyypit kuitenkin juuri oikealla tavalla rokkikukkoja meikkeineen ja vermeineen. Eivätkä kyllä ole ihan mitään levy-yhtiön tuotteitakaan, eikös varsinkin Uniklubi hiipinyt suosioon pikkuisen varkain ilman mitään kauheaa mainoskampanjaa. Hiukan kuin Dingo muuttui ilmiöksi yhden levyraati-esiintymisen kautta. Kaikki musiikkitouhuissa riippuu vaan siitä että sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja näyttämään ja kuullostamaan oikealta. Taidollakaan ei aina (valitettavasti/taivaan kiitos) ole mitään asian kanssa tekemistä.
 
Ja eiväthän nuo kuitenkaan oli mitään Ripsipiirakoita...

Jokin aika sitten erään helsinkiläisbändin jäsen ihmetteli minulle, kuinka viitsin olla niin avoin ja "tavis" (maailman ärsyttävin sana, saa aina ihon kananlihalle!), jutella fanejen kanssa ja olla oma itseni. Kuulemma kannattas olla vähän tyly ja koppava, säilyis se mystiikka "tähden" ja "taviksen" välillä.
 
Teki mieli tokaista takaisin jotain tylympää, en viitsinyt. Seuraavalla keikkareisulla katselin bussin ikkunasta pihalle, tuijotin ohi vilistävää peltoa ja mieten, että tuotahan täällä riittää, peltoa siis. Että minkä helvetin takia kenenkään tarvitsisi olla mystinen ja koppava maassa, missä ns. oikea elämä tulee silmille joka puolella. Siellä pellon keskellä on aika turha olla tähti.

Jokin aika sitten erään helsinkiläisbändin jäsen ihmetteli minulle, kuinka viitsin olla niin avoin ja "tavis" (maailman ärsyttävin sana, saa aina ihon kananlihalle!), jutella fanejen kanssa ja olla oma itseni. Kuulemma kannattas olla vähän tyly ja koppava, säilyis se mystiikka "tähden" ja "taviksen" välillä.
 
Teki mieli tokaista takaisin jotain tylympää, en viitsinyt. Seuraavalla keikkareisulla katselin bussin ikkunasta pihalle, tuijotin ohi vilistävää peltoa ja mieten, että tuotahan täällä riittää, peltoa siis. Että minkä helvetin takia kenenkään tarvitsisi olla mystinen ja koppava maassa, missä ns. oikea elämä tulee silmille joka puolella. Siellä pellon keskellä on aika turha olla tähti.
 
Pellon tai kallion keskellä... Ihan oikeastaan se ja sama. Se että ollaan jostain syystä palvottuja ei muuta sitä omaa elämää teknisesti ottaen mitenkään, samat naamat kaikilla kuiitenkin elämässä vaikuttaa, ja paljon mieluummin kuin starailisin jossain keikan jälkilöylyissä menisin olemaan ihan rauhassa omieni kanssa...
 
Ihailtava asenne sinulla, kerrassaan.

Minua itteä häirittee kovasti tällainen että isketaan heti ekalla levyllä ittensä listan kärkeen ja ollaan niin maailman herraa ja tähteä.
Eron huomaa kun listalle pärähtää joku bändi jolla on jo pino noita levyjä takana ja vankka kuuliakunta, sitten vaan sattuu tulemaan sopiva aalto joka nostaa bändin ylös. Pojat on ihan normaali kavereita silti, keikkaa on enemmän ja levyt myy mutta ei silti ruveta vetää hirveetä näytöstä "että vittu kun menee hyvin, kyllä , mä tiedän miten tää homma tehää, kyllä mä voi tuon Tv:n viskata ulos jos musta tuntuu siltä, kaikki isot starat tekee nii" .
Tällaset kokenemmat bändit käy aikansa listalla pyörimäss ja sitten ne jatkaa puuhiaan vanhaan tapaan, jokoon on jäänyt tukku uusia kuulijoita vanhojen seuraksi, mutta ei se hommaa muuta.
 
Niin, njoo...Mutta toisaalta, kyllä tuollaista humalahäröilyä (esim. paikkojen hajottaminen, vertaa vaikka tuohon miljoonaan kertaan puituun Negativeen) harjoittaa aika moni nuori, ja vähän vanhempikin, suomalainen mies, vaikka ei olisi musiikin tai julkisuuden kanssa missään tekemisissä.
Mutta kun satut olemaan sitten tunnetumpi ja jotenkin tuolla yleisellä paikalla ördäilet, niin tottakai sitten ne kaikki tekemiset nostetaan esille. Siinä on muiden sitten helppo osoitella sormella ja kritisoida kuinka kusipäitä nuo "leikkirokkikukot" onkaan. Ja rehellisyyden nimissä, enpä ole noissa jossain määrin lehtien palstoilla olevissa muusikoissa, joiden kanssa tekemissä olen ollut, huomannut ilmenevän yhtään enempää "kusipäisyyttä" kuin missään muussakaan kansanosassa.

Niin, njoo...Mutta toisaalta, kyllä tuollaista humalahäröilyä (esim. paikkojen hajottaminen, vertaa vaikka tuohon miljoonaan kertaan puituun Negativeen) harjoittaa aika moni nuori, ja vähän vanhempikin, suomalainen mies, vaikka ei olisi musiikin tai julkisuuden kanssa missään tekemisissä.
Mutta kun satut olemaan sitten tunnetumpi ja jotenkin tuolla yleisellä paikalla ördäilet, niin tottakai sitten ne kaikki tekemiset nostetaan esille. Siinä on muiden sitten helppo osoitella sormella ja kritisoida kuinka kusipäitä nuo "leikkirokkikukot" onkaan. Ja rehellisyyden nimissä, enpä ole noissa jossain määrin lehtien palstoilla olevissa muusikoissa, joiden kanssa tekemissä olen ollut, huomannut ilmenevän yhtään enempää "kusipäisyyttä" kuin missään muussakaan kansanosassa.
 
Muuttaako yleisyys kusipäisyyden joksikin muuksi?
 
Kysehän on vain siitä, miten elämänsä järjestelee... tuo dissaaminen tulee kuitenkin melko primitiivisistä tuntemuksista, lähes vaistomaisesti. Itseäni ei ainakaan harmita, että 'joudun' olemaan ulkopuolella siitä, mistä en pidä.

Jokin aika sitten erään helsinkiläisbändin jäsen ihmetteli minulle, kuinka viitsin olla niin avoin ja "tavis"

No johan...Mystiikka...nojoo. Vaikutti suoraan sanottuna aika kusipäiseltä tuon helsinkiläisbändin jäsenen kommentti.

Omien kokemusten mukaan ne isoimmat ja lahjakkaimmat on pääsääntöisesti mukavimpia ja vaatimattomimpia. Ei tartte näyttää mitään.

Sitten on näitä keskisarjan, juuri vähän pinnalle nousseita artisteja, jotka eivät tahdo mahtua enää ovesta sisään.

Itehän alotit, pakko on jotain sanoa, kun olen tämmöinen ammattituomari (hah).
 
Itselläni ei tulisi mieleenkään "dissata" bändiä, joka osaa asiansa, ja seisoo vakuurttavasti sen takana.
 
Tähän "asiansa osaamisen" sisältyy mielestäni oleellisena osana se, että pystyy esittämään kirjoittamaansa/ jonkun muun kirjoittamaa musiikia niin, siitä välittyy fiilis siitä, että "tässä nyt ollaan just tätä homma tekemässä ja tätähän ei kukaan tee paremmin". Epäoleellista on, tekeekö joku muu sitten oman juttunsa paremmin vai ei. Esimerkkeinä tällaisesta aika vaisustakin musiikillisesta suorittamisesta käyköön vaikka Egitrippi tai Tehosekoitin (näissä tapauksissa suorituksen vajavaisuus koskee lähinnä laulusolisteja). Tai Flaming Sideburns.
 
Tai kukapa voisi asettaa kyseenalaiseksi Peer Gyntin tai vaikka Popedan oman asiansa takana seisomista? Se on just eikä melkein se yks asia jonka he osaavat paremmin kuin kukaan muu. Niinkuin Sub Urban Tribekin. Tai Tik Takhan on välttynyt viimeaikoina lähes tyystin rämmöiseltä väheksynnältä, kun eivät ole hölmöilleet Seiskan palstoilla vaan keskittyneet musiikkiin ja siinä huimasti koko ajan kehittyneet. Ovat maailman paras Tik Tak.
 
Sen sijaan tällaisista Uniklubeista tai muista nööseistä ei paista läpi minkäänlainen asialleen omistautuminen, siksi niitä yleisesti väheksytään, syystäkin. Eivät raukat pystyisi ilman Pro Toolsia edes kokonaista levyä pykäämään, ja tämän on jokainen havainnut, joka on orkesterista jonkinlaisen livehavainnon tehnyt. Se hittibiisi on kylläkin ihan hyvä biisi. Mutta jos sen vertaa ei ole intohimoa, että opeteltaisiin edes soittamaan, niin anti olla...
 
Vertaus; ei kirjallisuuteen syvästi perehtynyt ihminenkään nauti suuresti Jerry Cottonista. Niinpä väittäisin, että musiikkia sydämestään rakastava ihminenkin erottaa sen, mikä on tosissaan tehtyä ja mikä pelkkää pyrkyritouhua.
 
Minittakoon, että henk. koht en voi sietää yhdenkään edellämainitsemani yhtyeen musiikkia, muta se ei estä arvostamasta niitä musiikintekijöinä. No, onhan Gynt nyt ihan jees...

Jokin aika sitten erään helsinkiläisbändin jäsen ihmetteli minulle, kuinka viitsin olla niin avoin ja "tavis" (maailman ärsyttävin sana, saa aina ihon kananlihalle!), jutella fanejen kanssa ja olla oma itseni. Kuulemma kannattas olla vähän tyly ja koppava, säilyis se mystiikka "tähden" ja "taviksen" välillä.
 
Oliko valtavakin fanijoukko?

Vertaus; ei kirjallisuuteen syvästi perehtynyt ihminenkään nauti suuresti Jerry Cottonista. Niinpä väittäisin, että musiikkia sydämestään rakastava ihminenkin erottaa sen, mikä on tosissaan tehtyä ja mikä pelkkää pyrkyritouhua.
 
Mutta enpä usko että nämä kirjallisuuden ystävät kuluttaisivat aikaansa sarjakuvien haukkumiseen, jättävätpähän vaan ostamatta.
 
Sitäpaitsi sarjakuvat (kuten popmusiikkikin) on omanlaisensa taidemuoto, jota ei kannata suoraan verrata romaaneihin.

Mutta enpä usko että nämä kirjallisuuden ystävät kuluttaisivat aikaansa sarjakuvien haukkumiseen, jättävätpähän vaan ostamatta.
 
Sitäpaitsi sarjakuvat (kuten popmusiikkikin) on omanlaisensa taidemuoto, jota ei kannata suoraan verrata romaaneihin.
 
Jerry Cotton on suorasanaista kertomakirjallisuutta, ei sarjakuvaa. (Vai jatkoitko tässä tätä vertausta sellaiselle tasolle joka meni minulta ihan ohi?)

Oliko valtavakin fanijoukko?
 
No eihän mulla mitään faneja ole. Käytin ko. sanaa "ihmisten, jotka ovat tulleet katsomaan keikkaamme"-lauseen tilalla :D

Jerry Cotton on suorasanaista kertomakirjallisuutta, ei sarjakuvaa. (Vai jatkoitko tässä tätä vertausta sellaiselle tasolle joka meni minulta ihan ohi?)
 
yhdistin Jerry Cottonin populaariviihteeseen --> sarjakuviin (eli jatkoin)

yhdistin Jerry Cottonin populaariviihteeseen --> sarjakuviin (eli jatkoin)
 
Ei kaikki sarjakuva ole Tom & Jerryä tai Aku Ankkaa (tarkoitan tässä näitä Italiassa piirrettyjä kamaluuksia), kuten ei kaikki kirjallisuuskaan ole pelkkiä kioskipokkareita (kuten Jerry Cotton tai Nyyhkytysten silta intohimoon vol.42 -tyyppiset). Sikäli vertaus oli huono.
 
Kaikessa on tusinakamansa, ja sen kyllä useinkin erottaa. Tarkkojen rajojen vetäminen on se hankala juttu.

Kaikessa on tusinakamansa, ja sen kyllä useinkin erottaa. Tarkkojen rajojen vetäminen on se hankala juttu.
 
Tätä juuri itsekin tarkoitin, osasit sen vain paremmin sanoa.

Ei kaikki sarjakuva ole Tom & Jerryä tai Aku Ankkaa (tarkoitan tässä näitä Italiassa piirrettyjä kamaluuksia), kuten ei kaikki kirjallisuuskaan ole pelkkiä kioskipokkareita (kuten Jerry Cotton tai Nyyhkytysten silta intohimoon vol.42 -tyyppiset). Sikäli vertaus oli huono.
 
Kaikessa on tusinakamansa, ja sen kyllä useinkin erottaa. Tarkkojen rajojen vetäminen on se hankala juttu.
 
Mutta ei se tarkoita sitä etteikö Tom & Jerryn tai Jerry Cottonin lukeminen voisi viihdyttää... Tusinakama on arvokasta omalla tavallansa.
 
Jos ei tykkää jostain, niin sitten ei tykkää. Mutta ei tarvitse haukkua sellaista minkä kohderyhmään ei kuulu.