Keskustelua raskaammasta musiikista ›

kaikki menee mikä kuullostaa hyvältä... eikun enhämmä voikkaa tykätä tästä ku tässä öristään. menee maine tuolla piireissä. enkä mä sit oo enää aito ja original ja vintage.
 
jos sinä otat siitä ongelmaa, niin suahan se haittaa. onneks voin ite pistää carcassin soimaan ja kuunnella että vitsa ku on hienoo.

Agressiivisuus ja voima.

Mikä teitä kiehtoo raskaammassa musiikissa?Itse olen täysverinen groove,- ja funk-mies enkä kertakaikkiaan tajua mitä kiksejä voi heavyystä tai metallista saada.
 
Mikä teitä kiehtoo maksalaatikossa?Itse olen täysverinen hernekeitto,- ja makaronilaatikko-mies enkä kertakaikkiaan tajua mitä kiksejä voi maksalaatikosta tai pihveistä saada.
 
Kaikki varmaan tajuaa pointin keskustelun turhuudesta.

Synkkyys, melankolisuus, aggressiivisuus jne.

Äärimetalli, erityisesti nk. tekninen death metal (á la Martyr, Cryptopsy, Decapitated ym.), grindcore johdannaisineen (Carcass!) ja vieläkin "progressiivisempi" meno (Atheist, Pestilence, Aghora ym.) on mielestäni modernin taidemusiikin ohella ehkä kehittyneintä musiikkia, jota nykyään tehdään. Siinä yhdistyvät parhaimmillaan klassiseen musiikkiin verrattava äärimmäinen yhteissoiton kurinalaisuus ja uskomattoman vaativat yksilösuoritukset. Kun tähän yhdistetään usein arvaamattomia, mutta toimivia melodioita, kekseliästä rytmiikan käyttöä ja usein myös älykkäitä sanoituksia (jotka tosin ovat jostain syystä useimmiten parhaimmillaan kansivihosta luettuina...), en voi kuin pitää lopputuloksesta. Tämä musiikki on minusta, uskokaa tai älkää, kaunista.
 
EDIT: Unohtamatta tietysti Dream Theaterin ja Symphony X:n kaltaisia yhtyeitä, jotka yhdistävät edellämainittuihin seikkoihin rakenteellisia ja melodisia vaikutteita klassisesta ja elokuvamusiikista.

Ainakin viha, energia, (joskus) nopeus...riippuu bändistä (kuuntelen siis paljon myös hidasta/keskitempotavaraa), synkkyys ym.
Itse kun en ole mikään maailman iloisin tai positiivisin ihminen niin metallimusiikin tunnelman olen itselleni omaksunut jo 11/12-vuotiaasta lähtien.

Jotku tykkää muhkummasta.
 
Sait kyllä plussan tosta! :)

Mulle uppoo enimmäkseen hard rocki ja sankarihevi.
Siinä vaan on jotain salaperäistä vetovoimaa ja ne kitarasoolot... =)

Vanhempaa heviä ja paria muuta bändiä tulee kuunneltua mutta ei tämä deaht,black jne...ei uppoa. Suurin osa kitaresteista joita arvostan ovat soittaneet/soittavat heavy bändeissä ja sen takia niitä on alkanut kuuntelemaan.

Energia. Adrenaliini. Aggressiivisuus. Yleensäkin kaikki ns. "negatiiviset" tunteet.
 
Ilman vihaista musiikkia ja masturbaatiota päässäni naksahtaisi varmasti.

Siinä vaan on se joku energisyys tai jokin mikä iskee. Ja älyttömän mahtavan kuuloset kitarariffit on kanssa yksitekijä :D Mutta en ole mikään vannoutunut hevidiggari vaan kuuntelen sitä mikä mun mielestä kuulostaa hyvältä, ja usein miten se musiikki on hardrockin tai metallin puolelta.

Hevi on paskimmillaankin parasta.

Samat asiat hevissä kiehtoo kun missä tahansa muussakin musiikissa, hyvät riffit ja niiden välittämä fiilis. Hevin merkitys itselleni (hyvän musiikin lisäksi) on se että se on helvetin hyvä väylä purkaa kiukkua/vitutusta. Itse kuuntelen hevin lisäksi PALJON justaansa tota threadin aloittajan peräänkuuluttamaa groove meininkiä, funkia, jazzia yms.
Sanottakoon se vielä että autostereoissani eniten viihtynyt levy on Interstate '76 (vai mikä vuosiluku olikaan) pelin soundtrack. Loistava!

Öö. Paha sanoo mikä siinä kiehtoo. Kuten monet on jo sanonut, että ei sillä genrellä niin väliä kunhan se musiikki on hyvää. Hyvä musiikki kiehtoo aina. Se voi olla heviä tai mitä tahansa muuta.
 
Pentuna kun konahdin heviin niin hienoa siinä oli se raivo ja muu agressiivisuus. Ehkä siinä on vielä sitä samaa vaikutusta.
 
Ihan sama.

VOIMAA!!11 NOPEUTTA!!1111!
 
Ei vaineskaan... Se on kovaäänistä ja energistä rokkia. Tarviiko tota nyt sen kummemmin analysoida?

Kyllä se se energia on tosiaan, ellei ole kyse tällaisesta hitaammasta ja kauniisiin melodioihin pyrkivästä metallista.
 
Funk pistää pyllyn pyörimään, hevi niskan heilumaan. Sama juttu, paitsi eri. Ok.

Hevi "täyttää" äänimaiseman, mitä mikään muu musiikki ei tee. Kun esimerkiksi kuuntelen klassista niin tuntuu kuin jotakin puuttuu, ikäänkuin musiikki tulisi yhtä kapeaa kaistaa pitkin. Hyvä selitys?:)

Hevissä on tunnetta. Jotkut blues-, jazz-, funk-, yms. biisit, mitä oon henkilökohtaisesti digannu, on tavallaan ollu sellasia fiilistely/mukava-sormen-napsuttelu-ja-hartioiden-ketkutus, tai tässä-tilassa-on-kiva-leijua-silmät-kiinni -meininkisiä. Mutta se ei aina riitä. Juhlavaan 19 vuoden ikään mennessäki on tullut jo sen verran angstia ja sortamista, että tuntuu tosi hyvältä kuulla metallimiesten sanomaa, tyyliin "Nyt kuuntelette, mitä mulla on sanottavaa!!"
 
Tässä vaiheessa threadin aloittaja luulee, että vain ongelmaiset ihmiset kuuntelevat heviä.
 
Asia ei ole niinkään. En kuuntele heviä siksi, että minulla on ongelmia psyykeni kanssa (huom. on), vaan siksi, että hevistä tulee kiva olo. Se voima, ja energia, mikä joistain bändeistä välittyy. Se, että välillä kiskotaan niin kovaa ja korkealta, kun pystyy; se antaa voimaa. Siinä.

voisin kitetyttää sen yhteen sanaan: massiivisuus.