Yleistä keskustelua musiikista ›

Istuessani yksin ja hörppiessäni olutta Ruisrockin VIP-tiloissa tulin pohtineeksi, että miksi ihmeessä joku haluaisi tavata idolinsa. Etenkään festareilla.
 
Onhan näet niin, että tavallisella ihmisellä ja artistilla ei ole keskenään mitään yhteistä sen enempää kuin toisellakaan satunnaisella kaduntallaajalla. Artisti saattaa tuntua tutulta ihmiseltä, kun kuva on tuttu teeveestä ja levynkannesta ja haastattelujakin on tullut kuunneltua pari kappaletta, mutta lopulta itse kohtaamistilanteessa ei ole oikein mitään sanottavaa.
 
Voisi ehkä puhua musiikista. Siinä vaiheessa artisti lyö päälle työläisen viitan. Kas kun hänen työnsä siellä festivaaleilla on a) soittaa keikkansa, laittaa tuotteensa käyttöön tai b) keskustella rockreporttereiden kanssa urastaan ja musiikistaan eli markkinoida tuotettaan, musiikkia. Tässä vaiheessa ei muuten kannata ajatella sanaa "tuote" kirosanana, intohimoisesti tuotteeseensa suhtautuvia henkilöitä löytyy myös vaatesuunnittelun ja yrityskonsultoinnin piiristä.
 
Palaute on aina kivaa. "Loistava keikka!" Tämä on hyvä juttu ja tuettava, mutta sen jälkeen se on siinä. Olet antanut palautteen artistille ("oli niin hyvä levy että annoin sulle plussan") mutta mitä jäädä vatvomaan sitä samaa asiaa - asiasisältö on jo tullut selville.
 
Ongelmallinen tilanne fanin ja artistin kohtaamisessa on se, että tilanne on ainutkertainen vain toiselle osapuolelle. Fani vapisee liitoksissaan kohdatessaan ensimmäistä kertaa taivaan lahjoittaman suurhenkilön, artistille taas sekavia sopottava fani on arkipäivää. Artisti ei _tietenkään_ saisi suhtautua faneihinsa ylimielisesti, siinä missä tuskin K-kauppiaskaan sylkee kahvipakettia ostavien mummojen silmille. Mutta joka päivä ei ole hyvä päivä.
 
Oletetaanpa, että tulee hetki, jossa fani tapaa artistin. Se suuri hetki. Artisti on saanut juuri tietää, että hänen autonsa on varastettu tai että uutta levyä myydään täyttä häkää Mustamäen torilla. Tai vaikkapa tyttökaveri jätti tai on vain hitonmoinen päänsärky. Saattaapa tulla tuhahdettua jotakin ikävää.
 
Voi melkein kuulla säröytymisen äänen, kun fanin maailma romahtaa alas hänen silmiensä edessä. "..sse..se..se olikin kusipää!!" Niinpä. Ja niin hän lähtee levittämään surusanomaa tovereilleen, jossa käy ilmi että artisti Nanonano onkin ihan täysi sontaläjä.
 
Miten siis on mahdollista, että niin monella rockjournalistilla on artisteja kavereina? Jos tungetaan joka hemmetin kesäviikonloppu samat tyypit juomaan sitä samaa sponsorikaljaa samaan telttaan vaikka miten monen vuoden ajan, väistämättä sekä artistit että journalistit alkavat huomata, miten persiistä koko touhu on. Sitten päädytään tilanteeseen, joka löytyy mm. koulusta, että ollaan samassa venessä. Ja tällä kohdin voidaan sanoa, että journalistit ja artistit ovat ilmeisesti luokkatovereita.
 
Tuli vain mieleen. Mitä itse sanoisit lempiartistillesi?
 
edit: selvensin yhtä lausettani.

Mitä itse sanoisit lempiartistillesi?
 
"Missäs bändin pojat ovat?"
 
Hyvä kirjoitus. Tuota samaa on tullut usein mietittyä, ja totta on, että eipä sellaisessa äkkitapaamisessa löydä lopulta juuri mitään sanottavaa - ainakaan mitään järkevää. Mutta onhan se mukava käydä edes tervehtimässä omaa sankariaan. Aina ei tosin viitsi tehdä sitäkään, koska useimmiten siinä vaan tuntee itsensä "taas yhdeksi wannabe-tähdenkaveriksi".
 
Ei tavallisella pulliaisella siis ole yleensä mitään sanottavaa artistille. Vieressä röytämässä voi käydä, jos kehtaa.

"Sä kosketit mua?"
 
nojoo ;)

sori tul kaks kertaa.. netti tökkii ja kaadoin kahvia läppärin touch padille.. ei hyvin mee täälläkään :(

Oikeastaan tämmöisessä tilanteessahan fanit voisivat enemmän ajatella että pallo olisi heillä. He kun kuitenkin saattavat tietää jotain artistin kiinnostuksenkohteista. Hyvää jutustelua saattaa kehkeytyä vaikka minkä aiheiden ympärille, kun vaan tietää mistä alkaa höpistä. Erityisesti jos fani itse diggaa samasta asiasta - tällöin jutustelu saattaa artististakin olla ihan kiinnostavaa.
 
Tai miten vaan. Sitä on kaikenlaista, kun on erilaisia ihmisiä :-)

Minä juttelen ihan normaaleja, suhtaudun artisteihin kuin keneen tavalliseen pulliaiseen tahansa.
 
Sitten tietty joiltain tutummilta tulee kyseltyä levytyksistä tai biisien syntyhistorioista tms.

Minä juttelen ihan normaaleja, suhtaudun artisteihin kuin keneen tavalliseen pulliaiseen tahansa.
 
Ja ihmisiähän ne artistitkin ovat ja toisin sanoen jokainen heistäkin on omanlaisensa yksilö... Toiset ovat helpommin lähestyttäviä kuin toiset.
 
Osa artisteista varmasti keikan jälkeen vetäytyy mielellään omiin oloihinsa, kun taas toiset saattavat jäädä pitkäksikin aikaa turisemaan niitä näitä faniensa kanssa. Jotkut taas jakavat vain ne pakolliset nimmarit muutaman minuutin aikana ja näin ovat olleet kontaktissa faneihinsa...
 
Sikälihän tuo tilanne on hämmentävä, että joillekin nämä idolit ovat hyvinkin korkeassa asemassa ja näin ollen siinä tapaamishetkellä ei tosiaankaan osaakaan sanoa mitään. Jälkeenpäin sitten vain miettii, että olisihan sitä voinut sanoa niin ja niin...
 
Mutta kyllähän nuo kotimaiset rock-artistit ainakin ovat aika leppoisaa porukkaa ja juttelevat mielellään musiikin ystävien kanssa... Hyvä niin...

Mun mieletä idoliseeraaminen on järjestään vitun typerää. Miten joku ihminen muka olisi toista suurempi tai muuta vastaavaa?
 
Jos joku itseään starana pitävä taho käy minulle vittumaiseksi, sen kannattaa varata aika plastiikkakirurgilta, koska minulle ei vittuilla syystä että on nesteet hatussa.
 
Toisaalta suurimmat idiootit ovat juuri ne vitun urpot jotka menevät juttelemaan kuuluisille artisteille kuin vanhalle tutulle ja näin tehden todennäköisesti pilaavat kavereilta rauhan ja mahdollisuuden ottaa iisisti.
 
No. Faneeraus on vitun vähämielisille vatusseille.
Minä en edelleenkään kumarra ketään.

Juu, näinhän se on, että varsinkin suomalaisena jäykkiksenä on vaikea keksiä tuntemattomille sanottavaa, vaikka kuinka sydän ratkeaisi sanomisen tarpeesta. Itse on tullut sanottua mm. "Ei voi olla totta, sää ostat makkaraa ja mää ostan makkaraa!" (teininä rokkifestarin grillikojulla)... Äärimmäisen surkuhupaisaa kun ottaa huomioon, kuinka infernaalisen tärkeä vaikuttaja kyseinen henkilö oli tuossa vaiheessa elämää.
 
Yhdelle idolille olen kirjoittanut runon. Se oli humoristinen ylistysruno, ja tyyppi otti sen juuri niin kuin toivoin: purskahti nauruun ja hekotteli: "Tää oli hyvä! Tää oli hyvä!" Koska sanomani oli mennyt perille, poistuin vain onnesta soikeana paikalta enkä jäänyt sen enempiä jaarittelemaan. Hän oli antanut minulle vuosikaudet musiikkiaan, minä annoin hänelle vastalahjaksi runon, ja molemmat oli hyvillä mielin.
 
Yhtä idoliani olen mennyt vaatimaan tilille rimanalituksesta, ja siitä tuli yllättävän hyvä keskustelu. Hän selvästi ilahtui kun joku oli miettinyt asiaa jota hän itsekin oli miettinyt. Sain hyvin perustellun selityksen ja avartavan juttutuokion. Myöhemmin olemme jutelleet lisää pitkät pätkät. Kyllähän juttu alkaa luistaa, jos oikeasti on yhteistä puhuttavaa, kiinnostusta samoihin aiheisiin, mielipiteitä ja näkemyksiä, tietämystä jonka pohjalta keskustella jne. Se on melkein kuin juttelisi oman kaverinsa kanssa, paitsi että toisella on ammattilaisena tietoa ja kokemusta jota ei ihan jokaisella ole. Varmasti moni muusikko juttelee mielellään sellaisen "fanin" kanssa, joka oikeasti tietää jostain jotain ja jolla on myös annettavaa keskusteluun. Pelkkä olalletaputtelu tuskin jaksaa loputtomiin innostaa. Ja mitä siihen voi edes vastata muuta kuin kiitos kiitos? En ainakaan itse ole osannut juuri muuta sanoa, kun joku on joskus tullut keikan jälkeen kiittämään ja kehumaan. Totta kai sekin silti lämmittää, ja parempi että joku kiittää kuin että kukaan ei sano mitään. Mutta jos kuulija osaa tarkemmin kommentoida asioita, se on heti mielenkiintoisempaa ja siitä voi syntyä keskustelua.
 
Kaikkein paras tapa kiittää esikuviaan on ehkä seurata heidän jalanjälkiään eli tehdä itse musiikkia. Musiikin avullahan sitä saa sanottua kaiken sen mitä ei muuten saa. Kuka ties joku päivä oma idoli tulee sitten kiittelemään vuorostaan. Näin on monelle käynyt.

Miten joku ihminen muka olisi toista suurempi tai muuta vastaavaa?
 
Joo, tuota en ole itsekään sitten teinivuosien ymmärtänyt. Ja ehkä siksi harvat juttutuokiot esikuvien kanssa ovatkin olleet kaikki mitä rennoimpia ja mukavimpia. Asenteeni on, että hienosta työstä saa ja pitää kiittää, jos siihen tilaisuus tarjoutuu, oli kyseessä sitten laulaja, kaupanmyyjä tai hammaslääkäri. Ei tarvi olla hapannaama, jos voi yhtä hyvin olla ystävällinen ja osoittaa toiselle arvostusta.
 
Toisaalta suurimmat idiootit ovat juuri ne vitun urpot jotka menevät juttelemaan kuuluisille artisteille kuin vanhalle tutulle ja näin tehden todennäköisesti pilaavat kavereilta rauhan ja mahdollisuuden ottaa iisisti.
 
Joo, huomaavaisuus ja kohteliaisuus ennen kaikkea. Kaikki ihmiset vaan ei oo parhaita tilannetajussa tai hienovaraisten vihjeiden tulkinnassa, sen paremmin julkkisten kuin lähimpiensäkään suhteen, ikävä kyllä.

Miten siis on mahdollista, että niin monella rockjournalistilla on artisteja kavereina? Jos tungetaan joka hemmetin kesäviikonloppu samat tyypit juomaan sitä samaa sponsorikaljaa samaan telttaan vaikka miten monen vuoden ajan, väistämättä sekä artistit että journalistit alkavat huomata, miten persiistä koko touhu on. Sitten päädytään tilanteeseen, joka löytyy mm. koulusta, että ollaan samassa venessä. Ja tällä kohdin voidaan sanoa, että journalistit ja artistit ovat ilmeisesti luokkatovereita.
 
Näinhän se on. Sinun istuessasi yksin minä keskustelin kissankasvatuksesta, maakotkien pesistä, kummitustarinoista, lapinkuumeesta, ravintolan perustamisesta, sarjakuvista, valokuvien käsittelystä ja lomografioista. Sekä kaljalappujen rajallisuudesta.
 
Tuli vain mieleen. Mitä itse sanoisit lempiartistillesi?
 
Kiitos. Kuinka on vuosi mennyt?

Nimenomaan.. Kun pari kaljaa on juonut, niin kyllä sitä ihan normaalejakin pystyy puhuun.. Heittää vaan läppää..
Joo. Kysyy artistilta vaikka että mitä mieltä olet omasta musiikistasi. HAHHAHAHA.............................

Mun mieletä idoliseeraaminen on järjestään vitun typerää. Miten joku ihminen muka olisi toista suurempi tai muuta vastaavaa?
 
Hiukka samoilla linjoilla. Ei ne mitään jumalia ole. Ne vaan on sattuneet löytään nuotit oikeaan paikkaan. Luultavasti artistejakin ahdistaa joskus tavata faneja kun pelottaa että tulee sanottua jotain typerää ja puskaradio alkaa laulamaan.
 
Jos minä tapaisin jonku ns. idolini niin luultavasti kysyisin että miksi teillä on parempia biisejä ku meillä tai sitten jotain soittokamoista kun niistä on aina kiva puhua. Tai en minä tiedä, luultavasti olisin hiljaa...

Ei minulla olisi oikeastaan mitään sanottavaa tai puhuttavaa niille ihmisille joiden musiikkia kuuntelen.
Ensinnäkään heitä ei varmaankaan kiinnosta että kerron "ykkösestä kolmoseen on helvetin hyviä biisejä mutta nelosesta seiskaan teillä loppui ilmeisesti ideat kesken. Viimeinen biisi on jopa nolon huono"
 
Muutamilta voisin kysyä parista riffistä, mutta normaalissa kadulla näkemisesen yhteydessä se olisi van typerää.
 
Edellisen kerran kun näin muusikon jota todella arvostan, se tapahtui heidän keikan jälkeen. Tuumasin että kummallinen systeemi kun narikka maksetaan vasta lähtiessä, johon muusikko vastasi: on vähän outo juttu, kai sulla jäi rahaa että saat takkisi? Ja tyyppi näytti sille että oli jo kaivamassa euroa taskustaan.
 
edit. ystäväni Billsner tuossa mainitsikin. Soittokamat. Niistä voi AINA puhua, oli stara eli ei.

Sanoisin että: Terve mitä jätkä, vieläkö sie asut siinä samassa paikassa? Misä sie oot nykyään hommisa? Vieläkö sie oot sen saman eukon kanssa? Annatko 30 euroa lainaan niin mie ostan teijän uuven levyn niillä.
 
Kaikki heittää noita kolmea ensimmäistä litanniaa aina ja ikuisesti, eikö tosiaan oo muuta kysyttävää?

Mun mieletä idoliseeraaminen on järjestään vitun typerää. Miten joku ihminen muka olisi toista suurempi tai muuta vastaavaa?
 
Idoliseeraaminen sanan varsinaisessa merkityksessä on sairasta.
 
Toisen muusikon arvostus taas on eri juttu. Voin helposti todeta että arvostan jokaista bändiä ja muusikkoa jonka tekeleitä kuuntelen.

Itse olen päässyt niinkin legendaarisen bändin kuin Dr Feelgood juttusille, ja ihan mukavía hemmoja olivat. Juteltiin niitä näitä ja sitten lopuksi pyysin lippuuni nimmarin ja sain sen kahdelta jäseneltä. Palautetta keikasta on tullut annettua ainakin Kemopetrolin Lauralle (sen katseen muistan ikuisesti). Ei minulla einakaan ole ongelmaa jutella niille bändeille joiden levyjä omistan.

Toisaalta suurimmat idiootit ovat juuri ne vitun urpot jotka menevät juttelemaan kuuluisille artisteille kuin vanhalle tutulle ja näin tehden todennäköisesti pilaavat kavereilta rauhan ja mahdollisuuden ottaa iisisti.
 
Joo, eihän siinä mitään idistä oo, että porhaltaa vaan paikalle: "Mitä äijä!!"
Ite oon jutellu muusikoiden kanssa lähinnä, jos ollaan samoissa juhlissa oltu, tai jos ne on muuten vaan tutussa porukassa.. En mä lähtis yksin kellekään kuuluisalle(kaan) muusikolle huuteleen mitään toverillisuuksia..

Ne harvat tapaamiset "idolien" kanssa on ollut semmoisia, että on ohitullen tultu sanottua "hyvä keikka, kiitos" tai jotain muuta ytimekästä. Ei mulla ole mitään tarvetta mennä tyrkyttämään vieraille ihmisille itseäni.