Yleistä keskustelua musiikista ›

Niin no, siis aika lähellä kuitenkin ollu jo.
 
Ai se puhuminen?

Ai se puhuminen?
 
Niin. Ei ne mitään vielä sanonu. Tais häkeltyä sen verran.

hengailin porukassa jossa melkeen kaikki soitti jotain ja kun en osannut soittaa mitään ni aloin laulamaan... sitten kitara tuli mukaan jotenkin itsestään. mitään "wau, tota mä haluun tehdä isona" välähdystä ei oo koskaan ollut

Porukat löi viulun kouraan

Kaveri tarvitsi komppaajaa ja veli osti kitaran. Joku kaveri opetti velimiestä ja velimies minua. Olin siinä vaiheessa noin 20 v.

No tietenkin ainoiden aitojen ja oikeiden syiden takia eli kauniiden naisten ja rahan.. kumpaakaan ei ole kuulunut.. vielä ;)
 
no ei vais.. ihan vaan ajauduin siihen rakkaudesta musiikkiin ylipäätään..

Piano veti aina kesällä jostain syystä minua puoleensa, mutta rämpyttelin sillä aina avantagardea. Mummon kyllästyessä opetti kädestä pitäen muutaman ensimmäisen sivun Michael Aaronin pianokoulun ykkösosasta. Kun kotiin pääsin, lainasin kirjan kirjastosta ja opettelin loput itse. Oli se vähän kiva saada sitten jotain oikeatakin soitettua.

Näin AC/DC:n livenä. Olisiko ollut seuraavana kesänä kun tajusin, että isähän soittaa kitaraa. Opetti sitten minulle ihka ensimmäisen sointuni, se oli D-duuri. Siitä se sitten lähti.

Kuuntelin Gunnareita ja Slashin soittoa. Sitä aikaisemminkin olin katsellut ja kuunnellut ihaillen mm. Brian Mayn soittoa. Mietti vaan että miten tuollaista voi ollakaan, ja miten kukaan voi tehdä biisejä jotka kuulostaa niin hyvältä. Kitara mulle heti! Mutsi pakotti vielä musiikkiluokalle, mistä hyvästä musiikista myös alkoi ymmärtää jotain muutakin kuin että kitara on rok.
 
EDIT: Niin, ja ensimmäinen kitara oli roskiksesta löytynyt Eko-merkkinen akustinen, jolla tapailin gunnareiden riffejä. 1994 sain sitten ihan oikean sähkökitaran, ja samana jouluna Metallican Ride The Lightningin, levyn ja nuotit. Eipä vietetty joulurauhaa meidän talossa.

Kävin serkkuni bänditreenissä 1996 ja serkkuni soitti niin taitavasti et mä olin ihan "vaude, mäki haluan". Mut kesti melkein 6 vuotta ennen kun aloitin kitaraharrastuksen. (saatanan urheilu).
 
Joka kertaa kun kosken kitaraani tulen onnelliseksi oudolla tavalla. Siksi soitan joka päivää innokkaasti.

10-vuotiaana mutsi pakotti kitaratunneille.

Tajusin yht'äkkiä ja ennalta arvaamatta noin 23 vuotiaana, että olen aina halunnut soittaa kitaraa. Marssin siitä paikasta Aron Soittimeen ja ostin ensimmäisen näkemäni skitan. Se oli karmea akustinen, mutta siitä se lähti ja hauskaa on ollut.

En muista koskaan aloittaneeni musajuttuja. Tuntuu että se on aina liittynyt elämään. Vanhempani kertoivat että about 4 vuotiaana olin mennyt pianon ääreen ja ryhtynyt tavailemaan radiosta kuulemaani musaa...sitä ennen oli pistetty jo viulu käteen, mutta en oikein ollut halukas oppimaan sitä monestakin syystä. Samalla tiellä ollaan.

Joskus seitsemän vanhana meille kotiin ilmestyi turhan kallis syntetisaattori. Ukko oli teknologiaan hurahtaneena ajatellut hieman päästä näyttämään rahatukkoja ja samalla saada jälkikasvunsa innostumaan taiteista (joista itse ei ymmärrä pätkääkään). Noh... jonkin aikaa sitä vehjettä tuijottelin kunnes sitten serkun pienellä avustuksella pääsin alkuun, kehityin ja innostuin.
 
Syntyi itseoppinut pianisti. Hullu kuin mikä.
 
EDIT: Ehkäpä ukko kyllästyi kuuntelemaan, kun sepittelin leikkiessäni ääneen tarinoita.. Aatteli, että saadaan pennun suu tukittua, kun eteen tupsahtaa kasa nuotteja.

Onhan tästä aiemminkin puhuttu... taustatarina on se, että ala-asteelle tuli ensimmäiset rummut, ja vaikka jotkut halvat olivatkin, niin siinä musiikiluokan nurkassa seisseessä setissä oli vaan silloisen pikkupojan eli minun mielestä jotain niin mielettömän hienoa että ei voinut kuin kaikki tunnit tuijottaa. Puhumattakaan siitä, jos näki niitä soitettavan -- itse en muistaakseni ala-asteella päässyt kertaakaan soittamaan. Viimeinen tikki oli, kun joskus viidennellä luokalla pääsi erään kaverin luo käymään; kaverin isä oli soitellut tanssibändeissä ja muistona tältä ajalta verstaassaan oli Premierin joku setti. Sen näkemisen jälkeen viimeistään takoi mielessä, että rummut on saatava ja niitä opittava soittamaan.
Ensimmäinen tavoite on toteutunut, jälkimmäisen hyväksi tehdään vielä töitä...

Vaikea oikeastaan hahmottaa milloin se tuli aloitettua ja miksi. Suuri vaikutus oli varmaan äidillä, joka lauloi suunnilleen unissaankin. Siinä sitten yhdessä jodlailtiin päivät pitkät ja soiteltiin pianoa. Pianosta ja minusta ei kyllä tuntien aloittamisen jälkeen tullut koskaan kunnon kavereita, vaan se on aina ollut tuo laulupuoli joka on vetänyt. Miksikö? Öö... miksi ihminen hengittää? Ei sitä voi estääkään. Ja onneksi on ollut sellainen ympäristö että on päässyt toteuttamaan itseään (mahdollisuus käydä musiikkiluokkaa ja -lukiota, musikaalinen kaveripiiri jonka kautta sitten vähitellen bändihommiin, tanssiharrastukset jotka on myös tukeneet musiikkiharrastusta, musiikkikirjaston kokoelmat lähellä jne. jne.). Biisejä aloin tehdä joskus lukioiässä, kun niitä vain alkoi tulla.
 
Syytön mää tähän kaikkeen oon.

Näin jossain kirjassa pianon kuvan.

Aloitin kitaransoiton tietysti siitä syystä, että saisin pillua.
Kyllähän ne tytöt menevät märiksi ku niille sanoo että "Mie soitan suomirokkii."

Aloitin kitaransoiton tietysti siitä syystä, että saisin pillua.
 
Itse aloitin kosketinsoittimiin tutustumisen n.2-vuotiaana.Motiiveja en muista,mut todennäköisesti hieman erillaiset,kuin yllä olevalla.