Suomalaiseen musiikkiin perehdyttyäni on käynyt ilmeisen selväksi, että suurta osaa maamme parhaasta ja ylipäätään emotionaalisesti vaikuttavasta nautinnollisesta, siis ts. musiikillista nautintoa tuottavasta säveltaiteesta, edustakoon se mitä tyylipyrkimystä tahansa, ei juuri milloinkaan esitetä missään levyttämisestä saati kantanauhalle tallentamisesta puhumattakaan, kuten arvoisa musiikin professori ja säveltäjä Erkki Salmenhaarakin on todennut kirjassaan ja joilla tarkoitan lähinnä eräitä kriitikoidenkin sanomalehdessä ylistämiä teoksia ja useampia kansainvälisestikin menestyneitä mm. Erkki Aaltosen sinfonioita, kuten olen sekä säveltäjän satavuotisohjelmasta radiosta ihan itsekin kuullut, että Suomen säveltäjät kirjasta lukenut virolaisten kollegoiden Erkin Virossa esitettyä 4. sinfoniaa kehuneen.
Jos joskus jotain esitetäänkin, niin eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta kaukana suurista keskuksista, sillä ne teokset joita ylimalkaan säännöllisesti esitetään eivät ainakaan minun tunteisiini vaikuta siten kuin merkittävän taidemusiikin tulisi vaikuttaa ja tuottaa edes jonkinlaisia musiikillisia elämyksiä kuulijalle arjen keskellä, ettei hän turhautuisi ja pitkästyisi musiikkia kuunnellessaan, tai että musiikista ja sen kuuntelusta ei tulisi vain soivan äänitapetin kaltaista ajanvietettä ja keskittynyttä esteettistä kontemplaatiota kaihtavaa äänitaustaa vailla syvempiä metafyysisiä dimensioita, ja joka ei tällöin värähdytä sielun herkimpiä kieliä usein tyhjänpäiväistä atonaalista sävelkieltä edustaessaan, minkä ei sinällään tarvitse olla negatiivinen kannanotto musiikkiin liittyen, sillä edustavathan Monosen Ja Sulho Rannankin atonaaliset ja esittämättömäksi jääneet teokset parasta antia säveltaiteellemme 1900 luvulla eräiden musiikin proffien mukaan. Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa |
Väinö Raition musiikkia on kyllä levytetty paljon ja hänet omaleimaisessa ekspressionistisessa tyylissään luetaan varhaisen modernismimme tärkeimpiin nimiin, vaikka omana aikanaan hänen absoluuttiseen sointiväriefektiin pyrkivää musiikkiaan kritisoitiin voimakkaasti Klemetinkin todetessa että Ikosen kvartettokin temaattisessa ajattelussaan ja teemojen kehittelyssään on merkittävämpää musiikkia kuin joku melodiikaltaan fragmentoitunut Raition moderni orkesteriteos, jossa tematiikka on toissijaista. Onhan hän orkestroijana taitava, mutta musiikkinsa on emotionaalisesti suht. köyhää ja siksi en erityisemmin välitä hänen orkesteriteoksistaan, kuten atonaalisesta Kuutamo Jupiterissakaan teoksesta pinnallisessa sointiväriefektien tavoittelussaan. Niinikään tällaista osittain impressionistista väriefektiä korostava Pylkkäsen, Raitiollahan on sekä ekspressionismia että impressionismia, orkesterirunoelma Ultima Thule on paljon vaikuttavampaa ja ilmaisuvoimaisempaa sekä kuvausvoimaisempaa musiikkia kuin edellä mainittu. Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa |
megatherium
Prophet