Yleistä keskustelua musiikista ›

Minä olen keskustelutuulella. Yritän keksiä keskusteltavaa.
Millaisesta musiikista pidit ja ketä kuuntelit ylä-asteikäisenä?
Kerrotaan sanoin ja voi laittaa biisejäkin :D
 

 
En tiennyt paljoakaan musiikista, silloin ei ollut mitään nettejä. Ylä-asteikäisenä radiosta tuli pääasiassa iskelmää joten artistien "löytyminen" oli paljolti kavereista kiinni. Lisäksi vaikuttivat ainakin suosikki-lehti ja Ok-lehti. Olen 1970 syntynyt (on helpompi sanoa syntymävuosi kuin kirjoittaa että 55 v Heh)
 
Ihana muisto on myös se kun kirjastoon alkoi tulla albumeita kuunneltavaksi. Bruce Springsteen löytyi kirjaston kautta. Bonnie Tyler myös. Muuten kuuntelin Duran Durania, David Bowieta, Kim Wildeä, Michael Jacksonia ja tietysti Dingoa.
 
Musiikkitietämykseni vanhempien kautta olivat 70 - lukujen iskelmät ja pieniä pilkahduksia jazz musiikkia, jota isä kuunteli aika rajatusti tosin. Äiti lopetti musiikin kuuntelemisen kun olin jotain 6 -vanha, tehtyään parannuksen ja muututtuaan lestadiolaiseksi.
 
Minun musiikkitietämykseni alkoi laajeta vasta kun sin luvan käydä Tuiskulassa - kävin joka lauantai kuuntelemassa mutta en tiennyt esiintyjistä paljoakaan. Taisin nähdä Juicen viimeisen keikankin. Muutettuani opiskelupaikkakunnalle kaveripiirini räjähti suureksi ja musiikkitietämys kasvoi kohisten ostin paljon levyjä ja otin selvää asioista lähinnä lukemalla ja kuuntelemalla ihmisten mielipiteitä, heidän musiikkejaan eli sitä mistä he pitivät.
 
Varsinainen räjähdys tiedoissa tapahtui kun kohtasin Hänet, eli mieheni 21-vuotiaana. Hän tiesi old time ja rock - musiikista kaiken. Sama mitä kysyi. Hänellä on myös ilmiömäinen muisti, joka on periytynyt toiselle pojalle, nyt kysyn monesti asioita pojaltani jos en jaksa googletella. Varsinainen taivas avautui sitten pikkuhiljaa YouTuben kautta.

En tiennyt mistään mitään, diggailin Alice Cooperia ja vihasin koulua. vuosi oli 1975.

En vieläkään tiedä mistään mitään, diggailen Alice Cooperia ja vihaan edelleen koulua, vaikken ole sellaisessa lusinutkaan enää moneen kymmeneen vuoteen. Vuosi on 2025.

msalama: En tiennyt mistään mitään, diggailin Alice Cooperia ja vihasin koulua. vuosi oli 1975.
 
Miten tutustuit musiikkiin? Mitä kautta löysit Alice Cooperin?

msalama: En vieläkään tiedä mistään mitään, diggailen Alice Cooperia ja vihaan edelleen koulua, vaikken ole sellaisessa lusinutkaan enää moneen kymmeneen vuoteen. Vuosi on 2025.
 
Minä olen aika utelias ja tiedonjanoinen. Olen yrittänyt ottaa selvää asioista mutta mitään en paljoa siitäkään tiedosta muista. Ainut missä se oikeastaan näkyy on musiikkigenremaun monipuolisuus.

Ollaan tädin kanssa samoja ikiä sitten. Musiikki ei merkinnyt minulle mitään, kunnes mutsi toi himaan The Rolling Stonesin ekan levyn, ja The Beatlesin kokoelman. Ajankohta oli 1978.

shuffle: Ollaan tädin kanssa samoja ikiä sitten. Musiikki ei merkinnyt minulle mitään, kunnes mutsi toi himaan The Rolling Stonesin ekan levyn, ja The Beatlesin kokoelman. Ajankohta oli 1978.
 
Ihana äiti sinulla! Aina sama kysymys; kumpi on parempi, The Rolling Stones vai The Beatles?

Kissatäti: Ihana äiti sinulla! Aina sama kysymys; kumpi on parempi, The Rolling Stones vai The Beatles?
 
Juu. Kyllä se minulle oli Stones ihan selkeästi. "Little red rooster" ja "I'm a king bee" oli sellaisia biisejä että The Beatles kuulosti kuin joltain teinipurkkapopbändiltä. Kuulin kutsun! Oli Biitleseilläkin joitain hyviä biisejä. "Day tripper" ja "Yesterday" soivat usein kokoelmalevyltä. Vähän myöhemmin, muistaakseni 1979 mutsi toi himaan The Matchboxin Midnite Dynamos-levyn. Sillä se nimibiisi oli hyvä.

Yläasteikäisenä, eli 1992-1995, kuuntelin mm. Slayeria, Iron Maidenia, Detroit-technoa, Prodigyä, norjalaista ja suomalaista ja sveitsiläistä ja ruotsalaista black metalia, skeittipunkia, kaikkea konemusaa ja muuta outoilua jota tuli Tri Pattin ohjelmassa, tracker-/demoskene-musaa, muuta heviä kuin edellä mainitut, eurodancea, gabberia, Klamydiaa, Stonea, Deicideä, Morbid Angelia, ruotsalaista HC-punkia, jne. Juuri nyt ei tule enempää mieleen. Musatietämys tuolta ajalta on todella laaja, pl. jazz, blues. Jazzista innostuin kunnolla vasta lukiossa, bluesista en koskaan.

Kun olin yläasteella, kuuntelin vain ja ainoastaan heviä. Syynä oli ihan oma ahdasmielisyys ja vähän sekin, ettei kaveripiiristäkään saanut esimerkkiä muun musiikin diggailuun. Nykyään osaa niistä bändeistä pidetään hard rockina. Ainakin Kiss, Iron Maiden ja Black Sabbath olivat kukin vuorollaan maailman paras bändi. Sitten jonkin verran myöhemmin innostuin joistain vähän vanhemmista bändeistä, kuten Deep Purple, Uriah Heep ja Led Zeppelin.
Muistan kyllä, että yläasteikäisenä kuulin ensimmäistä kertaa esimerkiksi Leonard Cohenia (Hallelujah, 1984), The Pretendersiä (Hymn to Her, 1986), David Bowien Let's Dance -albumin ja The Curen Boys Don't Cry -kappaleen, mutta eihän näistä voinut myöntää pitäneensä, edes itselleen, kun ei ne olleet sitä heviä.
Vasta lukiossa löysin progen, kavereiden vaikutuksesta ja se innostus olikin sitten melkoista. Lisäksi aloin kuuntelemaan noita äsken mainittuja Leonard Cohenia ja Pretendersiä sekä ainakin U2:ta, Dire Straitsia, Big Countrya ja Simple Mindsia. Armeija-aikana, heti lukion jälkeen, innostuin lopulta suuresti The Curesta. Siitä sitten vähitellen oon alkanut pitämään melko laajasti erilaisesta musiikista. Tänään kävin kuuntelemassa kahta bluesbändiä.

Olin 12-vuotias poikanen, kun radiosta paukahti Hullujussi ja Friduna Skikuna
 
https://www.youtube.com/watch?v=Z1gYClzy49Y
 
Kappale meni suoraan sieluun, enkä alkuun edes tajunnut että sen sanat ovat "Bulvaniaa" eikä tarkoita mitään. Heti perään julkaistiin Hurriganes Get On ja albumi Roadrunner jolloin huomasin tykkääväni rokenrollista ja halusin oman sähkökitaran. Sen jälkeen löysin Sweet, Slade, Suzi Quatro ja erityisesti Nazareth ja Dr Feelgood. Siitä sitten jouhevasti kohti hevimpää Deep Purple, Led Zeppelin ja Black Sabbath
 
Hurriganes oli mukana pitkään ja välillä sekosin rockabillyyn Teddy and the Tigers. Myös Ronski Gang ja suomirock Juice, Hector ja kumppanit kiinnosti siinä sivussa. Vain varsinainen punk meni ohi, vaikka kaikki muu uusi aalto oli kiinnostavaa tyyliin Blondie, Eput ja Pelle. AC/CD tuli jotenkin jälkikäteen Highway to Hell aikoihin kun Bon Scott kuoli. Sukkahousuhevi ja uudemmat raskaammat suuntaukset eivät enää sytyttäneet, mutta kasari oli muuten ihan jees. Nykyään kuuntelen kaikenlaista

Todella nuorena löysin isän levyhyllystä Tuomari Nurmion kokoelma-lp:n Valitut palat, se oli varmaan ensimmäisiä siltoja ns. lasten/nuorten musiikin ja aikuisten musiikin välillä, kuulostihan monet Nurmion kappaleet vinksahtaneilta lastenlauluilta. Teksteissä oli viittauksia kuolemaan, sotiin, kapakoihin, kaikenmaailman kurjuuksiin ja ihmeellisiin paikkoihin, kuten Hotelli Voodoo. Tuntui silloin askeleelta jonnekin kielletylle ja pimeälle puolelle, jossa asiat voivat ensi alkuun kuulostaa lapsenomaisilta, mutta vääristyneet oudoiksi, unenomaisiksi ja pelottaviksi. Klassisin esimerkki toki on se Lasten mehuhetki.
 
Tämä Nurmion kokoelman kansi itsessään oli aika tylsä, mutta sitten alkoi kiehtoa visuaalisesti jännittävät kansitaiteet samasta levyhyllystä. Mainittakoon Mick Jaggerin Primitive Cool ja Uriah Heepin The Magicians Birthday. Luin kirjahyllystä Jake Nymanin tekemää Rocktieto-kirjaa, jossa oli kuva Kissin tyypeistä. Olihan ne siistejä ne maskit, kuin joitain toimintafiguureita, masters of the universe -hahmoja. Kuitenkaan Jaggerin, Uriahin ja Kissin musiikki ei sinänsä juurikaan kiinnostanut muutaman kuuntelun jälkeen, eivätkä ne jääneet yhtään mitenkään merkityksellisiksi artisteiksi minulle. Muistelisin Kissiä kuullessani mielenkiintoni lopahtaneen täysin, kun ukot näytti verta sylkeviltä demoneilta, mutta musiikki olikin ihan lällyä :D
 
Yläasteella kuunneltiin eurodancea ja Scooter oli paras. Varmaankin Queen ja Don Huonot alkoivat sitten laajentaa tietämystä ja kokemusta enemmän sinne rock-musiikin ja johdannaisten (metalli, taiderock) pariin, siitä sitten Metallica, CMX yms. ja kun ikää tuli, niin sen jälkeen tulikin rämmittyä kaikki suot black metallin, death metallin, progen, elektronisen musiikin, punkin, brittipopin ja sen sellaisen parissa.
 
Nykyään otetaan rauhallisesti ja enää vain Phil Collinsia, Chris Reaa ja Totoa, kaikki muu on turhaa.
 
Jazziin ja diu diu bluesiin en koske.

Kyllähän se oma yläaste pääasiallisesti meni (thrash-, death- & black-) metallin parissa, mutta kyllä kaikenlainen musiikki tuolta ajalta on hyvinkin tuttua ja musiikin yleistietoa riittää noilta parilta vuosikymmeneltä.
 
Oma lapsuus (80-luku) ja nuoruus (90-luku) oli kuitenkin aikoja, jolloin oli samat musiikkilehdet ja ohjelmat kaikille, ja niitä seurasin hyvinkin aktiivisesti. Vaikka oli toki metallizinet ja radiossa Metalliliitto, niin yhtälailla siinä tuli luettua Soundi, Rumba, Suosikki jne. ja kuunneltua & katsottua Top 40 -listaohjelmat, Syksyn Sävelet, Euroviisut, Jyrkit yms.
 
Vielä 10-15 vuotta sitten jos silmäili jotain yleisfestareiden kattausta (Ilosaari, Provinssi, Ruisrock, Q Stock jne.), niin sitä tiesi käytännössä jokaisen aktin, vaikka omaan makuhermoon olisikin osunut vain se 1-2 esiintyjää. Sen jälkeen on repsahtanut, nyt jos tsekkaa jonkun edellämainitun kaltaisen festarin esiintyjälistää, niin eihän niitä enää tunne juuri ketään. Syynä on mun mielestä juurikin tuo, että se yhtenäiskulttuuri on kuollut. Jokainen seuraa sitä genreä mitä seuraa ja onnistuu aika pitkälle välttämään kaiken muun. Kyllähän sitä nyt jo törmää useinkin otsikkotasolla "supertähtiin" ja "maailman myydyinpiin" artisteihin/bändeihin, joista itse ei ole koskaan kuullut, ei tiedä miltä ne näyttää eikä osaa nimetä ainoatakaan biisiä.

Mä aloin ihan pienenä tykkäämään raskaasta musiikista. Esikouluun muistan vieneeni Judas Priestin "Turbo Lover" biisin. Olin myös täysi Dingo fani.
 
Kaksi vanhempaa veljeä, jotka kuunteli Kissiä ja Scorpionsia. Ne ei tykänneet Dingosta. Muhun iski Alice Cooper, jota edelleenkin fanitan.
 
Ala-aste meni tosiaan Alicea kuunnellessa ja kun kitaraan tartuin niin Iron Maiden.
 
Joskus kasilla kuuntelin Sir Elwoodin Hiljaisia värejä tosi paljon. Klasari ja sinfoniaorkesterit on aina kiinnostaneet.
 
Toisin kuin monilla, jotka "varttuessaan" siirtyvät hevistä muuhun, ei mulla mitään sellaista. Edelleen n. 40 vuotta myöhemmin mennään samalla linjalla ja varmasti hautaan asti.

Minä en ole yläastetta käynyt, vaan kansakoulun 4. luokan jälkeen oppikoulua viisi vuotta. Silloin 60-luvun lopulla kuunneltiin rinnakkaisohjelmalta USA:n ja Britannian listoja läpikäyviä Pop-67, Pop-68, Pop-69 -ohjelmia. Kirjoitin listoja muistiin vihkoon, valitettavasti ovat vihkot kadonneet. Melkein kaikki mitä sieltä kuuli oli hyvää, mutta kaksi biisiä jäi erityisesti mieleen loppuelämäksi: The Moven Blackberry Way ja Amen Cornerin Half As Nice. Ovat edelleen kaikkien aikojen biisilistallani korkealla. Beatlesin loppuvaiheitakin sai seurata reaaliaikaisesti. Myös MA Nummisen ja Suomen talvisodan Maanalaista menoa ja Jorma Elovaaran Vesimiehen aika oli tuolloin kuuntelussa. Omia levyjä rupesin ostelemaan vasta lukioikäisenä.

ituvirtanen: : Dylania ja Springsteenia ei olisi ikinä saanut päästää laulamaan levylle.
 
Dylan, kynä ja paperi on hyvä yhdistelmä. Dylan ja mikrofoni on katastrofi.
Brucen River taas oli ilmestyessään kova levy ja on yhä. Brucen laulu istuu siihen mitä parhaiten.

ituvirtanen:
... Inhokkeja ... Enkä ole oikein osannut suhtautua innostuneesti ... näyttää, niin, edelleen halvalta sirkuspelleltä ... hirveä ... en siedä enää yhtään ... ihan kivoja ... joitain kelvollisia ... teoksia toisille säveltäjille oven saranasta tai kirjahyllystä ... ei olisi ikinä saanut päästää laulamaan levylle ... pitäisi upottaa mereen
 
Onko ennätys muiden artistien vähättelyssä?
 
Olikohan maailma silloin jo värillinen
 
Mustalta näyttää.

ituvirtanen: Mustavalkoisessa lapsuudessani TV:stä tuli Hello hello hello. Kansakouluikäisenä sain kasetin lastenmusiikkia, joka oli Mauri Antero Nummisen Jänikset maailmankartalle. Juicea kuuli radiosta paljon, onneksi serkut toivat Saksan reissultaan Kraftwerkia. Olikohan maailma silloin jo värillinen, en tarkkaan muista? Pan Sonic ja Sin Cos Tan maittavat edelleen Voimalaitoksen takia.
 
Inhokkeja on runsaasti 70-luvun agitaattoritragediassa. Venäläinen dramatiikka on samaa Miljoonaa ruusua, vaikka kuinka voissa paistaisi (voita ei tosin kouvostoliitossa ollut silloinkaan). Enkä ole oikein osannut suhtautua innostuneesti tämän päivän yhden soinnun melodiattomiin hokemiin: sirkuspelle, joka hyppää kiiltävissä verkkareissa hokemaan gangsteria öljyttyjen pimujen keskelle, näyttää, niin, edelleen halvalta sirkuspelleltä.
 
Amiriikassa on osaavia ja vähän tekopirteitä duurissa soittajia ja laulajia, britit tekevät samaa mutta usein rosoisemmalla kulmalla. Billy Bragg ei voisi tulla jenkeistä. Suomalainen tango pesee synkkyydessään norjalaiset kirkonpolttajat kaikilla mittareilla, myös esittäjien kohtalot huomioiden. Muu maailma on radiossa valitettavan sivuosassa mutta löytävä keksii kaikkea kivaa vaikka Italiasta, Marokosta tai Nigeriasta. Babymetal on sekä hirveä että yllättävä konsepti. Intiasta en siedä enää yhtään mitään faijan ragainnostuksen jälkeen.
 
Vanhasta musiikista Händelin urkuteokset ovat ihan kivoja. Palestrinalla on joitain kelvollisia madrigaaleja. Modernistit tarvitsisivat napakat ohjaajat, ettei syntyisi enää teoksia toisille säveltäjille oven saranasta tai kirjahyllystä.
 
Hyvät naislaulajat yleensä osaavat jotain, mies ja kitara on aivan liian usein kompromissi: Dylania ja Springsteenia ei olisi ikinä saanut päästää laulamaan levylle.
 
Anglisminmakuinen termi laulaja/lauluntekijä pitäisi upottaa mereen, ellei se olisi ympäristörikos. Muusikko muusikkona ja soittaja soittajana.
 
Kehu nyt vielä ruotsalainen musiikki.

Heräsi kiinnostus koskapa minäki olen ollut tuiskulassa juicen vimosella keikalla. Itse vanhempaa vuosikertaa kuin ketjun aloittaja.. 70 luvun alussa alkoi musiikki harrastus,ensin pakkopullaa kanteleen parissa äidin toivomuksesta.Sitten kuulin velipojan vinyyliltä procol harumin whiter shade pale. ja ei muuta kun vanhemmilta vinkumaan sähköurkuja..,Ja sainkin magnus merkkisen ruskean toosan. Sen jälkeen tanssimusiikki vei vuosikymmeniä koskapa joka kylällä oli nuorisoseuran talo...ja keikkaa riitti. Nykyään palattu siihen että soitetaan mistä ite tykkää ja voi sanoa että procol harum toimii tuola pubeissa vielä tänäkin päivänä ihan täpöllä