Klassinen ›

Olen kuunnellut LP:ltä aluksi varsin kevyellä kädellä sävelletyltä vaikuttanutta ja tyylillisesti moniaineksista, mutta sittenkin näköjään taidokkaasti punottua, vaikkakin sävelkieleltään aikaansa nähden huomattavan perinteistä ja jopa paikoin kansanomaista, mutta aina kontrapunktisesti ajateltua suurten kuorosinfonioiden ja sinfonisten runojen säveltäjänäkin kunnostautuneen unohdetun säveltäjän, v. 1935 Riihimäellä syntyneen Antti Toivolan uusklassista Concertinoa noin v. 1987, ja jossa ilmeisesti Bachin vaikutuskin on selvästi kuuluvilla, ja jota vain harvakseltaan maustavat Bartokin mieleen tuovat kirpeän dissonoivat ainekset, mutta muuten piano-osuuden hallitsema teos on joistakin mieleenpainuvista ja hyvin kauniistakin tonaalisista melodioista huolimatta tai juuri niistä johtuen täysin anakronistista musiikkia modernismin aikakaudella ja jotakin nuoruuden pianoteosta kritiikki kutsuikin säyseäksi Bartokin pianokoulun jatkeeksi, vaikka 2-osaista teosta kuunteleekin varsin mielellään.
 
Toivola aloitti säveltämisen jo 15 vuotiaana ja koulussa hänen kiinnostuksensa suuntautui taidemusiikkiin ja Beethoveniin. Hän valmistui ylioppilaaksi 1954. Hän opiskeli pianonsoittoa ja pääsi Sibelius akatemiaan, jossa hän opiskeli musiikin teoriaa mm. Laitisen ja Merikannon johdolla ja kontrapunktia Fougstedtin opastuksella. Toivola suoritti yliopistolla humanististen aineiden kandidaatin tutkinnon pääaineenaan musiikkitiede. Opintojensa ohella hän joutui huolehtimaan lukuisista pianistin tehtävistä viihdemusiikkia myöten. Säveltäjästä ei ole mitään mainintaa Suomalaisia säveltäjiä eikä Suomen säveltäjiä kirjoissa. Nyt kun olen kuunnellut mainittua teosta lukuisat kerrat olen sitä mieltä, että Toivola on/oli suuri säveltäjä. Hänen eräitä myöhäisimpiä teoksiaan on divertimento pasuunalle ja pianolle ja divertimento kamariyhtyeelle v. 1993.

Pidän Toivolaa parempana säveltäjänä rytmismotorisen työntövoiman (Glenn Gouldin käyttämä ilmaisu: rytminen työntövoima) ja melodisen kauneuden takia kuin staattisen stabiilisti lilluvaa Rautavaaraa, mutta musiikin löysällä vetelyydelläkin voi suosiota saada. Ei paras aina voita urheilussakaan suosion kalastelusta nyt puhumattakaan.
 
Luin, että jo v. -59 esitetyissä viidessä sävelkuvassaan pianolle kritiikin mukaan nuoren Toivolan pianismi oli lujemmalla pohjalla kuin erään Pehr Einarssonin improvisatoriset tuokiokuvat pianolle, vaikkeivat ne vielä erityisen persoonallisia kappaleita olleetkaan tai aukoneet uusia uria. Toivolan sävelkieli perustuu perinpohjaiseen klassiseen ja romanttiseen piano-ja säveltäjäkoulutukseen ja se kuuluu selvästi myös hänen Bachin ankarampaa, mutta Haydninkin niukkaa kontrapunktin kaltaista satsia viljelevästä perinteitä vaalivasta sävelkielestään mm. jäljittelevässä polyfoniassaan (?), sekvensseinä ja vastamelodioina, ja joka vähäisemmässä määrin tekee myönnytyksiä 1900-luvun modernimmalle säveltaiteelle muuten kuin laajennettuun tonaalisuuteen pyrkimisenä, mutta reipas rytminen pulsaatio on ominaista hänenkin rehevälle pianotekstilleen.