Kitarat: kitarakamat ›

Kavereiden ja kitarasankareiden innoittamana aloitin soittoni ohutkaulaisilla moderneilla heavykitaroilla, kuten vaikkapa Ltd ja Ibanez. Plektravalinnat myös seurailivat samaa linjaa - eli Jazz 3:sia yms. asiaan kuuluvia.
 
Myöhemmin kuitenkin koin henkilökohtaisen revelaation kun testasin paksukaulaista Telecasteria, tatsi ja soundi olivat saman tien siinä. Tähän lisättynä vielä siirryin jokin aika sitten ohuempiin plektroihin, sinne 0,6mm tienoille. Jälleen oma soitto sekä tuntuma parani kertaheitolla. Vaikea kuvitella vaihtavansa enää takaisin.
 
Onko muilla käynyt näin jonkin kaman/laitteen tai muun asian kanssa, että vedetään vuosia jollakin jutulla ja myöhemmin löytyy se "hei, tätähän mä olen etsinyt".

Minulle on käynyt täysin toisteppäin. Näsäviisaana nuorena ajattelin että on tosi noloa soittaa ohuella kaulalla, jumbonauhoilla ja sopivan kevyellä kielisetillä. Tosin onhan paksulle kaulalle kyllä paikkansa, ja paras tilanne on toki jos kitaratelineestä löytyy monenlaista kitaraa eri mielitekoihin.

adretlan: Minulle on käynyt täysin toisteppäin. Näsäviisaana nuorena ajattelin että on tosi noloa soittaa ohuella kaulalla, jumbonauhoilla ja sopivan kevyellä kielisetillä. Tosin onhan paksulle kaulalle kyllä paikkansa, ja paras tilanne on toki jos kitaratelineestä löytyy monenlaista kitaraa eri mielitekoihin.
 
Okei!
Itselle tää paksumpi vaan sopi käteen, en tiedä onko sitten sen verrran iso käsi vai mikä - mutta nuo pienemmät tuntuvat nykyisin jotenkin hankalalta, tuntuu että ei koskaan osu sinne mihin pitäisi. Toki tottumiskysymyksiäkin pitkälti nämä.

Aivan sama mulla. Joskus kauan sitten 80-luvulla sain pakkomielteen shredderikitaroista koska tukkahevi ja niin edelleen, ja jyystin sitten menemään jollain lättänä- ja leveäkaulaisella idän ihmeellä vaikkeivät nuo koskaan mulle ergonomisilta tuntuneetkaan. Olin kuitenkin aloittanut pikkuisen vakavahenkisemmän sähkiksensoittoni jo aiemmin JV Skuju '50s Telellä, mutten tajunnut oikeanlaisesta soittotekniikasta vielä mitään ja myin sen pois, koska sehän oli kavereidenkin mielestä ihan paska kun EVH:kaan ei sellaisella soittanut. Ja sitten tuli tuo hevikeppihörähdys...
 
No niillä mentiin jonkun aikaa, mutta sitten joskus kasarin loppupuolella kokeilin paksukaulaisempaa Teleä taas uudestaan, ja jumalauta, se oli siinä. Perustekniikan olin jo kuitenkin saanut riisikepeillä sen verran riittäväksi että tajusin homman nimen, ja sitten kun iskin Telen hihnanpäähän ja säädin korkeuden sopivaksi, niin kummatkin kädet vain loksahtivat paikoilleen ja mä tajusin, kuinka hyvin teletyyppinen skitta mulle sopii. Ja niillä mentiin sitten soittourallakin sen verran eteenpäin, että aika iso liuta mainossessioita, levytyksiä ja keikkoja tuli paiskottua sivuduunina muutama vuosi, ja lähes kaikki jollain klassisen formaatin 7.25" radius / vintagenauhat-variantilla.
 
Eli on ne perkeleet hyviä!

PS. Niin ja sen verran vielä, että suurimman osan mun kitaroista mä olen kielittänyt GHS:n, Ernie Ballin, D'Addarion tai Fenderin 10/46-seteillä, ja tämän hetkisenä plekuna mä käytän pinkkejä Dunlop Delrin 0.71:siä. Hyviä plektroja, koska ovat liukkaita ja jämeriä mutteivät kuitenkaan ihan yhtä jäykkiä kuin paksummat, joten komppaaminenkin on snadisti letkeämpää ja ovat silti mainioita myös nopeampaan sooloiluun. Ja kympit tosiaan kaikissa paitsi yhdessä -76 Tele Customissa, joka on mun säädöillä pikkuisen liian jäykkä 10-46:lla, joten siinä mä päädyin käyttämään ysejä.

msalama: PS. Niin ja sen verran vielä, että suurimman osan mun kitaroista mä olen kielittänyt GHS:n, Ernie Ballin, D'Addarion tai Fenderin 10/46-seteillä, ja tämän hetkisenä plekuna mä käytän pinkkejä Dunlop Delrin 0.71:siä. Hyviä plektroja, koska ovat liukkaita ja jämeriä mutteivät kuitenkaan ihan yhtä jäykkiä kuin paksummat, joten komppaaminenkin on snadisti letkeämpää ja ovat silti mainioita myös nopeampaan sooloiluun. Ja kympit tosiaan kaikissa paitsi yhdessä -76 Tele Customissa, joka on mun säädöillä pikkuisen liian jäykkä 10-46:lla, joten siinä mä päädyin käyttämään ysejä.
 
Mulle ehkä kielien suhteen käänteen tekevä kohta oli, kun aloin laittamaan 9-46 setin omiin stratoihin. Sitä ennen hieman sattumanvaraisesti aina 9-42 tai 10-46 käytössä. Syystä tai toisesta 9-46 tuntui ja tuntuu edelleen itselleni parhaalta.
Poikkeuksia pitää toki olla ja se pätee sitten Eb soitettaessa omalta osalta (jolloin 10-46 on oma valinta).

Minullakin yllättävä suunta on Tele.
 
Olin aiemmin soittanut teininä hankitulla Ibanezin SG-kopiolla ja kokeillut isäni vanhaa Aria Les Paulia ja Stratoa, joissa on kohtalaiset ohuet kaulat ja erityisesti aika tasaiset otelaudat. Jotenkin niillä soittaminen ei yhtään napannut, ja siirryinkin vuosiksi kokonaan akustisiin kitaroihin. Takaminen kitaroissa on esimerkiksi aika mukava kaula. Se on vielä "ergonomisesti epäsymmetrinen" tai jotain sellaista. Toimii erinomaisesti sen mallin akustisissa, ja olisin varmaan sellaisen halunnut sähkikseenkin jos sellaisia tehtäisiin. Mutta Takamine taisi tehdä ainoat sähköiset mallinsa kasarilla eikä niitä liiku oikein missään.
 
Kunnes sitten päätin ostaa Telecasterin. Etsiskelin kaupoissa sellaista perinteistä Butterscotch Blondea, mutta kiinnitinkin huomion Vintera II 60s Thinlineen, jossa oli vaahterakaula. Siinä on 60's C-kaulaprofiilin kaula, joka oli ensituntumalla aivan hirveä halko. Olin kuitenkin sitä mieltä, että bendailu oli niin helppoa, että ostan tämän silti (bendailun helppous johtui kylläkin varmaan vain 09. -kielisetistä joka oli ohuempi mihin olin tottunut).
 
Hetken aikaa siinä meni, mutta sitten kun totuin 60s C-kaulaan niin en kyllä vaihda pois. On vain niin mukava tatsi ettei mitään rajaa. Lisäksi se ei ole tuntunut tarvitsevan kaularaudan säätöäkään.
 
Täytyy kokeilla vielä ohuempaa plektraa, tätä aiemmin olen vannonut Jazz 3:ien nimeen mutta ei niihin ehkä pidä hirttäytyä. 10-46 kielet kuitenkin vaihdoin, kun ysisarja oli lopulta vähän liian vinkuvaa sorttia.

fcpr: Mulle ehkä kielien suhteen käänteen tekevä kohta oli, kun aloin laittamaan 9-46 setin omiin stratoihin. Sitä ennen hieman sattumanvaraisesti aina 9-42 tai 10-46 käytössä. Syystä tai toisesta 9-46 tuntui ja tuntuu edelleen itselleni parhaalta.
Poikkeuksia pitää toki olla ja se pätee sitten Eb soitettaessa omalta osalta (jolloin 10-46 on oma valinta).
 
Itsellä myös tuo Eb ja 10-46 on pidempään ollut se juttu ja nimenomaan näissä 25,5 skaalaisissa.

Mä luulen, että aika monelle on käynyt niin, että on aloitettu aasialaisilla heavykitaroilla ja niillä soitettu aikansa ja sitten jossain vaiheessa on huomattu, kun oma musamakukin on laajentunut, että ne perinteiset kitaramallit kiinnostaakin enemmän.
Mullakin on ollut Ibanez, Charvel, Jackson, BC Rich ja Kramer kitaroita, kunnes tajusin, että minua kiinnostaa enemmän Gibson ja Fender merkkiset ihan perinteiset mallit.
Ja kyllähän metallia voi F ja G kitaroillakin soittaa, että ei se välttämättä tarvitse ohutta kaulaa ja Floyd Rosea.
 
Kielet on ollut jo pitkään 10/46 ja plekuissa tykkään Gator 1,5mm tai 1,14mm. Soitan normaalin plekun muotoisilla plektroilla, mutta sillä pyöreemmällä kulmalla ja se tuo omaa botnea soundiin.
 
On mulla edelleen yksi jenkki Dean, jossa Floikka, mutta se on jäänyt aika vähälle soitolle, jostain syystä, vaikka on kitarana aivan törkeän hyvä peli.
 
Fenderin malleista Telecaster on mulle se ykkönen, mutta en teleä tällä hetkellä omista, Tokain japski Strato kyllä löytyy. Gibsonilta tykkään monesta mallista, mutta SG:tä mulla on kaksi erilaista ja niillä tulee eniten soitettua. Es330 on myös Firebirdin ohella kova keppi.
On mulla Gibsonilta myös LP Studio, mutta enemmän mun käsissä SG viihtyy, vaikka ei tuossa LP:ssä mitään vikaa olekkaan.
Että SG on tällä hetkellä se numero one ja ei johdu mistään Ac/dc tai Black Sabbathista, vaikka nekin on ihan kovia bändejä.
 
SG:ssä on vaan periaatteessa kaikki mitä kitarassa tarvitsee olla. Se on eräänlainen Gibsonin vastine telelle ja hyvinkin toimiva soitin. Ei mitään ylimääräistä, niinkuin ei ole telessäkään. Kun on perusasiat kunnossa, niin siitä on hyvä lähteä.

Aloitin Tokai LP:llä, josta siirryin moderneihin C-profiileihin (PRS ja Cort). Mikään noista ei oikein tuntunut omalta. Aikoinaan olin hetken kokeillut 60-luvun alun Stratoa. Tuo kohtaaminen herätti kummallisia ajatuksia: voisiko muinainen ylipaksu kaulaprofilii olla jotenkin mun juttu? Ei kai se niin voi olla. Se tuntui varmaan vain kitaran hinnan ja vanhuuden vuoksi hyvältä. Kädetkin olisivat varmaan alkaneet hylkimään, jos pidempään olisin soittanut...
 
Kahdenkymmenen soittovuoden jälkeen halusin ostaa Straton ja suuntasin soitinkauppaan - surkein tuloksin! Strato jäi ostamatta, kun käteen tarttui pari Teleä, joissa molemmissa oli suhteellisen paksut kaulat. Haarin U-profiili ei lopulta oikein istunut käteeni, mutta Nashin 60-luvun alun C-profiili avasi silmät. Se oli jotain sellaista, mitä olin tavallaan etsinyt ikuisuuden. Tai no, tuota osastoahan se pari vuosikymmentä aiemmin kokeilemani 60-luvun Strato oli. Myöhemmin löytyi myös SE Strato eli Eric Johnson, jonka Soft-V tuntui todella hyvältä. Siitä seuraavan ahaa-elämyksen tajoili Fenkun Boatneck-profiili, joka on vielä kotiuttamatta. Taidan tehdä itse joskus sellaisen. PItkään etsin väärästä suunnasta, ennen kuin tajusin, että Fenkun vanhat kaulat sopivat räpylääni.

Liian paksun kaulan takia ei välttämättä kannata jättää kitaraa ostamatta, jos soitin muuten täyttää kaikki omat kriteerit. Aurora Guitarsin Kaitsu juuri muokkasi mun jazzboxin älyttömän paksusta 45 mm leveästä D-profiilin kaulasta käteensopivan kopioimalla profiiliksi
Loar LH-309:n hieman ohuemman V-profiilin. Ei voi sanoin kuvailla kuinka paljon soitettavuus parani, kun enää ei vartin soiton jälkeen lopu voimat näpeistä! Kun pintakäsittelynä tyytyi vahaa niin operaatiolle ei kertynyt ihan mahdottomasti edes hintaa (säätöjen kanssa jäi alle 200) ja nyt entisestä lähinnä seinäkoristeesta tai sohvakitarasta tuli aivan keikkakelpoinen soitin.
 
Edit: Katoin laskua tarkemmit, veloitus oli 60€ kaulaprofiilin muutos, 70€ trimmaus ja 10€ kielet, eli 140€ yhteensä. Ei paha minusta.

mpekkanen: Mä luulen, että aika monelle on käynyt niin, että on aloitettu aasialaisilla heavykitaroilla ja niillä soitettu aikansa ja sitten jossain vaiheessa on huomattu, kun oma musamakukin on laajentunut, että ne perinteiset kitaramallit kiinnostaakin enemmän.
 
Allekirjoitan. Aloitin soittamisen huonolla Ibanezin Strato-variantilla jonka kaula oli kirjaimellinen pesäpallomaila, virittimien kääntämiseen tarvittiin jakoavain yms. Ei ihme, että ei vastaavat houkutelleet.
 
Nuorempana kollina kuolasin Ibanezin ja Jacksonin kataloogien malleja. Siellä oli monia malleja joista ajattelin "Oi, että, tuohon kun ois joskus varaa!"
 
Les Paulit, Stratot, Telet jne oli vanhusten roinia. Miksi kukaan haluaisi soittaa kitaralla, jossa pääsee huonosti ylänauhoille tiluttamaan, tai on jotain surisevia yksikelaisia. Kaulatkaan ei ole "nopeita!"
 
Noh, ajan myötä tutustuin herroihin nimeltä Gary Moore ja Mark Knopfler, ja yhtäkkiä alkoikin Les Paulit ja Stratot kiinnostaa ihan eri tavalla.
 
Nykyisin mun suosikkikitaramalli on Les Paul, joskaan Gibsonia en omista, enkä osta!
Vastaavasti taloon on tullut Strato, Jazzmaster, Tele ja ES-335 tyyliset skebat. Tarkoittaako se, että minustakin on tullut vanhus? Ei, ne on ne lapset jotka ovat väärässä!
 
Diggaan kyllä edelleen hevikeihäistäkin (V-mallisen osto houkuttelisi...), mutta ohuet kaulat ovat mennyttä elämää. Tykkään enemmän muhkummasta. Vintage-tyylinen otelaudan radius ei kyllä edelleenkään toimi.

Inevitable:
Onko muilla käynyt näin jonkin kaman/laitteen tai muun asian kanssa, että vedetään vuosia jollakin jutulla ja myöhemmin löytyy se "hei, tätähän mä olen etsinyt".
 
Vaihdoin paksuista kielistä (soundin takia tietysti, vanha viisaus) Rick Beaton kielitestaus-videon perusteella ysisettiin. Ai että. Parempi soundi ja kivempi soittaa. Kauan sitä jaksoikin Vaughanina kiduttaa itseään soittaessa.

VIPMetal: Vaihdoin paksuista kielistä (soundin takia tietysti, vanha viisaus) Rick Beaton kielitestaus-videon perusteella ysisettiin. Ai että. Parempi soundi ja kivempi soittaa. Kauan sitä jaksoikin Vaughanina kiduttaa itseään soittaessa.
 
Minä myös kevensin kielisettejäni tuon videon inspiroimana mutta mun kultainen keskitie löytyi kymppisetistä. Mulla on sen verran ronski ote että ysit vaan muljahtelee sormien alla ja vire kärsii. Stratoa en tosin vielä osannut säätää kympeille ja laitoin ysit takaisin mutta ei sillä saa yhtään vireessä soivaa sointua aikaiseksi. Pitää palata tuohon kun joutaa, koska straton soundille olisi käyttöä.
 
Plekujen kanssa meni toisinpäin eli soitin pitkään tavan lerpuilla (jäykistin niitä otteella tosin), mutta aivan uusi tarkkuuden maailma avautui, kun kokeilin ekan kerran jazzeja. Nykyään vaihdan lerpumpaan vain tietynlaiseen harjaavampaan sointusoittoon tai akustisen kanssa. Lerppu toimii myös hienosti kompurana alavirebassoon ala Nolly.

Ite oon tykännyt nykyään sähkökitaralla Dunlopin Flow-plektroista. Tulee ehkä eniten käytettyä 1,5mm ja 2mm versioita. Tykkään, että omalla vajaavaisella tekniikalla luistaa mukavasti kielen yli ja sitten siinä on vielä sopivan karhea kohokuvioteksti ja kuviointi molemmin puolin, jotta pysyy paremmin hyppysissä.
 
https://www.dlxmusic.fi/tuotteet/ki … JGfOMrofVcpe1jkrN32jfgaAkJAEALw_wcB

Kymppien ja ysien lisäksi kannattanee kokeilla myös 9.5 kielisettejä, toimii ainakin stratolla normivireessä ihan ok.

Akustisen kanssa kävi ainakin niin, että kun monen muun lailla aloitti kitaransoiton klasari-landolalla ennen sähkökitaraan siirtymistä, jäi hirveä kammo leveämpiä otelautoja kohtaan. Pitkän aikaa meni sillä, että koska sähkiksessä on kapea kaula, myös akkarissa se pitää olla. Ahaa-elämys tulikin sitten kun ensimmäisen kerran kokeili leveämpää otelautaa teräskielisellä sen 43 mm rimpulan sijaan. Toki sorminäppäilyssä tallan pään kieliväli vaikuttaa enemmän sen toimivuuteen, mutta ahtaaksi käy myös sointujen koristeleminen hammer oneilla ja pull offeilla sun muut luritukset kapealla otelaudalla. Ei varmaan tule enää alta 45 mm sellaisia hankittua, mitenköhän mahtaisi sitten taas sähkärillä toimia. Se nyt ylipäätään on ihan hyvä revelation, että sähkökitaraan ja akustiseen on hyvä suhtautua tyystin eri soittimina eikä vain äänenvahvistukseltaan erilaisina versioina samasta.
 
Myöskin plektran suhteen tuli toinen, kun oli jostain (ehkä isäukolta aikoinaan) saanut päähänsä, että akkarin soitto etenkin rämpyttäen vaatisi ohuen lerpun. Kun päätyi kokeilemaan kunnollisen paksuista plektraa myös niihin hommiin, alkoi akustisen soundi saamaan lihaa luiden päälle ja muutenkin kuulostamaan vivaihteikkaammalta, jos niin voi sanoa. Nykyään akkarilla ja maniskalla käyttää eniten Bluechipin TP48:a, joka on 1,22 mm paksu. Aivan täydellinen. Sähkiksellä sitten Jazz III XL, vähän paksumpi siis, mutta materiaali puolestaan pehmeämpää. Nyt jos koittaa ohkaista plektraa käyttää, se kuulostaa omaan korvaan lähinnä kakarana polkupyörän pinnojen väliin viritetyltä räpätiltä itse kitaran soinnin jäädessä ponnettomaksi.
 
Bassolla myöskin sai uutta potkua soittoon kun sai niin ikään karistettua sen ajatuksen, että kapeampi kaula olisi näppärämpi. Oman aikansa veteli jatsarilla ja jokin siinä tökki. Sitten vaihtoi presariin ja otelautakäsi löysi heti paremman otteen ja homma alkoi pelittämään. Jatsarilla sivutoimisesti soittavana kitaristina piteli kaulaa kämmenessä puristaen josta tuo väsyi aina nopeasti, mutta leveämpi/litteämpi kaula ohjasi peukalon automaagisesti kaulan taakse ja kipeytyminen loppui siihen.

Kaksi tekijää. Toinen on plekun vakiintuminen erinäisten kokeilujen jälkeen Jazz III XL Ultexiin. Olen muitakin koittanut tuohon siirtymisen jälkeen, vaan ei ole enää paluuta. On vaan täydellisin plektra, mitä maa päällään kantaa.
 
Toinen puolestaan tuli epäsuoraa kautta stressiperäisen hampaiden narskuttelun myötä. Alkuun purentakisko öitä varten ja havainnointia valveillaoloaikana tilanteista, jolloin leukaperät joutuivat koville. Kitaran soitto etenkin kinkkisemmissä kuvioissa oli yksi näistä. Ei ollut ihan helppo poisoppia, mutta soittoon tuli uudella tavalla rentoutta ja tekniikka parani huomattavasti.

foliohats: Ei varmaan tule enää alta 45 mm sellaisia hankittua, mitenköhän mahtaisi sitten taas sähkärillä toimia. Se nyt ylipäätään on ihan hyvä revelation, että sähkökitaraan ja akustiseen on hyvä suhtautua tyystin eri soittimina eikä vain äänenvahvistukseltaan erilaisina versioina samasta.

 
Hyvin se nelivitonen toimii sähkärilläkin. Kiva vaan kun ei bendatessa tuu heti toinen kieli vastaan ja sormet mahtuu paremmin ottamaan sointuja. Itellä taitaa levein olla 46 millinen ja enemmän mua haittaa, jos kaula on liian paksu tai liian ohut tai alle 42 levee.