Lukiessani vanhasta Helsingin sanomista Erik Fordellin erästä varhaissinfoniaa koskevan kritiikin, jossa arvostelija totesi ettei ole milloinkaan kuullut vaatimattomampaa kyhäystä, kuin kyseinen Fordellin sinfonia, jossa melodinen keksintä on olematonta, soinnutus rumaa ja orkestrointi tasapaksua, eikä sinfoniassa ole rakenteellisia kontrasteja tai näkemystä senkään vertaa, rupesin ihmettelemään ettei teos nyt aivan niin huono ole kuin kritiikistä voisi päätellä, vaan jopa inspiraation leimaamaa säveltaidetta. Minusta teos on antiikkisen monoäänityksen omaavana kantanauhatallenteenakin suurelta osin nautittavaa kuunneltavaa, finale osa on ehkä heikoin, ja olen kuunnellut sinfoniaa ja varsinkin sen avausosaa suhteellisen paljon, vaikka Fordellilla on parempiakin sinfonioita, mutta .ei tämäkään teos ansaitse tämänkaltaista murskakritiikkiä, jolla arvostelija on sen lytännyt ja teilannut.
Fordellista mm. kerrotaan Suomen säveltäjiä kirjassa: Että hän soitti ravintolassa ansaiten sen verran että tuli toimeen, mutta sävelsi kaiket päivät aamusta iltaan, usein yötkin. Sävelet soivat ja pulppusivat esiin jatkuvana virtana; kuumeisella kiireellä hän kirjoitti niitä viivastolle tulkiten siten ajatuksia, tunnelmia, luontoa - ominta itseään. Fordellin ei suinkaan ole ollut helppo päästä esille, ja jos hän on siinä joskus onnistunutkin, arvostelu ei läheskään aina ole ollut suopeata. "Kerran toisensa jälkeen minut on teilattu", hän toteaa. Mutta vaikka kotimaa on monta kertaa suhtautunut häneen penseästi, hän on usein saanut ulkomailta suurta tunnustusta osakseen. Suomenkin musiikkipiireissä on alettu vähitellen ruvettu antamaan arvoa Fordellin omaperäisille teoksille. Hänellä on oma persoonallinen tyylinsä. Hänen musiikkinsa ei avaudu ensikuulemalta, vaan vaatii syventymistä mikä osaltaan selittää sen vastaanoton pidättyvyyden. Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa |
megatherium
