Klassinen ›

Onko kaikille tuttujen ja kuuluisien säveltäjänimien luoma säveltaide ehdottomasti ja jäännöksettä aina mittaamattoman suuren maineensa veroista varsinkin viime vuosisadan säveltaidetta ajatellen?
 
Onko jokainen nimikuulu säveltäjä itse oikeutetusti säveltäjähierarkiassa automaattisesti nimettömämpien säveltäjien yläpuolella musiikkinsa väitetyn epäämättömän laadukkuutensa ansiosta, vai lepääkö heidän valtaisa maineensa valtaosaltaan joidenkin muiden kuin vain puhtaasti musiikillisten ansioiden varassa?
 
Aikojen saatossa tunnetuimpienkin säveltäjien arvostukset kyllä vaihtelevat jonkin verran, mutta monien kansainvälisessä säveltäjävertailussa täysin noteeraamatta jääneet nimet saattoivat olla hyvinkin ammattitaitoisia ja päteviä, ja jopa omassa maassaan joskus menestystä ja hyvää kritiikkiäkin saaneita nimiä, joilta vain sattuu puuttumaan laajalle levinnyt kansainvälinen maine, sillä monet heistä vaikuttivat uusimpia musiikillisia suuntauksia ajatellen mahdollisesti myöhäsyntyisinä tyylinsä edustajina, herättämättä huomiota tyylillisinä uudisraivaajina, jotka olisivat shokeeranneet yleisön modernistisilla ja vallankumouksellisilla pyrkimyksillään, kuten esim. Schönberg tai Stravinsky, tai eivät toimineet keskeisillä Euroopan sydämessä sijaitsevissa musiikkikeskuksissa ja tulleet laajojen kansankerrosten ja laajan yleisön tietoisuuteen, vaan olivat väestöön nähden pienten ja maantieteellisesti syrjäisten maankolkkien kasvatteja, joiden maine säveltäjinä ei voinut levitä laajalle, tai sitten he suosivat sävellysmuotoja, kuten uusklassista tai postromanttista sinfoniaa, josta aika oli ajanut jo ohitse anakronistisena teosmuotona, eikä sille ollut enää tilausta atonaalisuuden ja nurkan takana olleen darmstadilaisen serialismin ja Stockhausenin aikana, tai sitten yleisö oli niin mieltynyt loisteliaaseen ranskalais-venäläiseen tai Richard Straussin orkestrointitaitoon perustuneisiin orkesteriteoksiin ja kaikki muut säveltäjät jotka eivät täyttäneet näitä kriteereitä orkestroinnin osalta unohdettiin varsin äkkiä tai eivät saaneet ohjelmistossa jalansijaa, vaikka Tolosen Arabeskien avausosassa kritiikki kuuli viitteitä Straussin häikäisevästä orkesterin käsittelystä ja suomessa suurta suosiota nauttiva Uuno Klamihan oli myös tunnettu Ravelin ja Stravinskyn vaikutuksesta, mutta lienee hänkin muualla suhteellisen tuntematon nimi, ja esim. Englannissa esitetty Merikannon sinfonisen fantasian luultiin olevan Skrjabinin plagiointia, ennen kuin kritiikki huomasi sen originelliuden ja Pylkkäsen niinikään siellä esitetty impressionistinen teos Ultima Thule ei saanut yleisön ymmärtämystä tai suosiota osakseen ranskalaisista orkesteriväreistä huolimatta ja Erkki Länsiö väänsi sen nimestä ivamukaelman muotoon ultima tulee kritisoidessaan sitä vuosisadan vaihteeseen liittyvästä tyylillisestä anakronismista.