Klassinen ›

Kun vilkaisee mitä tahansa musiikkiohjelmistoa konserteissa, radiossa tms., kiinnittyy huomio ennen kaikkea siihen, että suomalaista säveltaidetta ja varsinkin historiallista sellaista on ohjelmistossa Sibbaa lukuun ottamatta varsin vähän tai ei enää lainkaan.
 
Ohjelmisto painottuu varsinkin nettiradiossa valtaosaltaan kansainvälisesti tunnettuihin, mutta kyllä enenevässä määrin myös suurelle yleisölle täysin tuntemattomiin, I have never heard of nimiin ja välillä taidoiltaan myös sangen amatöörimäisiinkin säveltäjiin.
 
Ilmeisesti ajatellaan, että tällä tavoin kartutetaan kansalaisten musiikillista sivistystä, kun kansalle tarjotaan sellaisia marginaaliin jääneitä musiikinhistorian unohtamia eurooppalaisia säveltäjänimiä, joita ei repertoaarissa muuten näy ja yritetään kannustaa kansaa ottamaan Wikipediasta selvää näiden suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneiden säveltäjien henkilöhistoriasta, jonka lisäksi tarjolla on paljon muunkinlaista tietoutta vanhan mantereen menneestä musiikkielämästä..
 
Tällä tavoin menetellen voidaan ajatella, että bonuksena ikään kuin kansan yleissivistys kohenee, kun se saa enemmän tietoa perifeerisistä historian unohtamista säveltäjistä ja sen aikaisista monarkioista ym. heidän unohdettujen teostensa kuulemisen ohella ja tulee jotenkin mukamas fiksummaksi ja viisaammaksi sen myötä.
 
Sillä Euroopan kulttuuriperintö menee ikävä kyllä nykytrendin mukaan joka suhteessa suomen oman kansallisen edun ja sen kulttuuriperinnön edelle, ja jolla kansan valistaminenkaan ei tunnu juuri kuuluvan enää asiaan, eikä sen katsota olevan tarpeellistakaan, sillä eihän syrjäisen metsäläiskansan aikaansaannokset säveltaiteen alalla, kuten ei muissakaan taiteissa, ole tutustumisen väärtejä, vaan edustavat jotakin pohjoisnavalla ja Lapin perukoilla luotua alemman luokan pseudotaidetta vailla sivistyksen ja oppineisuuden tai taiteellisen kunnianhimon häivähdystäkään.
 
Jotakin tällaista muistuu mieleen erään suomalaisen Mozart kirjan kirjoittajan luonnehdinnoista Sibban musiikista, jossa kirjoittaja kutsuu kirjassaan sitä vähemmän mairittelevaan sävyyn mm. "luolamiehen älyttömäksi jurnutukseksi ja karkeiksi törähdyksiksi".
 
"Sibeliuksen musiikin viehätys on juuri tässä neanderthalisessa jäyhyydessä, joka keskieurooppalaisen snobin korvissa soi tyhjänä kaikuna ja avuttomuuden originaliteettina kuten Adorno asian ilmaisi. Kulmikas ja miehekäs mökötys sekä kalsarikänninen jurnuttaminen saavuttavat Sibeliuksen teoksissa lähes meditatiivisen tason, muiston luolaihmisten eloonjäämistaisteluista, myyttisestä luontokokemuksesta ja pakanaelämän panteistisesta hurmasta."
 
En ihmettele että itsekin harrastelijaorkesterissa Sibbaa soittanut suomen etevimmäksi musiikkikriitikoksikin mainittu herra ei hänen sinfonioistaan juuri perusta tai niistä pidä, tai ne eivät hänestä tunnu missään, kuten hän on radiossa sanonut, mutta ei pitänyt niistä alun pitäen Seppokaan.
 
Mutta viime kädessähän kaikki hyvä ja arvostettava taide tulee Euroopasta ja suomi on vain jonkinlainen takapajula, jossa ei ole ainakaan ennen osattu säveltää mitään hyvää ja esittämisen arvoista musiikkiakaan, ihan vain sillä perusteella ettei suomi kuulu Euroopan ytimeen ja ole sivistysmaa, kuten Saksa ja Ranska, jos vähän vitsiä heittää.
 
Mutta samaan aikaan kun katse suuntautuu Eurooppaan oman maan musiikinhistoriallinen sivistys-ja kasvatustyö jää täysin retuperälle, eikä historiallisesti katsoen tunnetumpienkaan musiikillisten suurmiestemme Sonnisten, Aaltosten, Tuukkasten, Rantojen, Fordellien, Fougstedtien ja Saikkoloiden ym. merkittävien suurteosten renessanssi etene millään suunnalla ja taholla, niin että kansa tulisi niistä tietoiseksi ja pääsisi niistä nauttimaan uusien esitysten myötä lunastaakseen paikkansa muiden kansakuntien rinnalla tasavertaisena Euroopan unionin jäsenenä ja vakavasti otettavana musiikkimaana, joka osoittaa muille kansoille kykenevänsä luomaan näiden tavoin myös varteen otettavaa ja korkealuokkaista säveltaidetta, joka pystyy kilpailemaan laadukkuudessa näiden kanssa 1900 luvun musiikissa täysin samanvertaisena luovuutta ja musikaalista lahjakkuutta osoittavana kansana, jonka musiikillinen perintö ja aito musiikillinen luomisvoima ei lepää yhden säveltäjän varassa, niin syvälle ihmisten mieliin juurtunut kuin tällainen täysin harhaoppinen ja yleinen väärinkäsitys onkin, ja joka juontuu suurelta osin paitsi musiikkikasvatuksen ohuudesta, ohjelmiston kapeudesta, niin myös asioiden todellisen laidan selville ottamisen haastavuudesta ja mahdollisesta kiinnostuksen puutteesta, laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä, vaikka tietoa kyllä löytyy mm. kirjoista, jos sitä osaa ja viitsii vain etsiä.
 
Tai sitten me olemme vain niin taitavasti manipuloitu uskomaan Sibban ylivertaisuuteen ja kaiken kritiikin yläpuolella leijuvaan suvereenisuuteen, että emme ota kuuleviin korviimme hänen musiikkinsa kohdistuvaa kritiikkiä ta vastaväitteitä hänen hegemoniastaan ja statuksestaan suomen säveltaiteen ylivoimaisena voimatekijänä ja hahmona, joka ylhäisessä yksinäisyydessään ei kaipaa ketään muita säveltäjiä rinnalleen.
 
Todellisuudessa asia ei ole näin, vaan olemme eräänlaisen manipuloinnin tuloksena tulleet ummistaneeksi korvamme ja kääntäneeksi selkämme muulle laadukkaammalle suomalaiselle absoluuttiselle säveltaiteelle, jonka olemassa oloa tuskin edes tiedostamme tai luulemme että musiikin arvo riippuu sen säveltäneen persoonan tunnettuudesta.
 
Muun parhaan suomimusiikin ignooraamisen syynä on vain sokea usko auktoriteettien sanaan ja yleiseen vallitsevaan käsitykseen yhden kansalliseksi symboliksi mielletyn säveltäjän perusteettomasta ylivertaisuudesta säveltäjän nimen saaman mahtavan kaiun takia ihmisten mielissä, ja josta on tullut Finlandian myötä tuttu kuin hyvästä ystävästä enemmistön kuvitellessa, että sen saama tavaton populaarius ja tunnettuus patrioottisena teoksena tekee siitä säveltaiteemme suurimman saavutuksen maineensa ja ohjelmallisuutensa vuoksi ollessaan muodoltaan hajanainen ja jaksottainen teos, josta puuttuu sinfonisen yhtenäisyyden ja kiinteyden leima, sen ollessa sisällöltään vain kevyttä ohjelmallista käyttömusiikkia.
 
Emme myöskään osaa enää ottaa itsenäisesti ja puolueettomasti asioista perin pohjin selvää, erottaa hyvää musiikkia huonosta musiikista tai arvioida musiikkia puhtaasti ja objektiivisesti ja mieltää sitä sen omien vahvuuksien kannalta ja ymmärtää, että sävelteos luo omat kriteerinsä, eikä sitä voida verrata mihinkään muuhun teokseen ja tehdä vertailun perusteella arviota ja johtopäätöstä sen todellisista kvaliteeteista.
 
Kuka on kuullut esim. Tauno Pylkkäsen sinfonian ja Kaarina Maununtytär baletin?
 
Nykyisin vähälle huomiolle jääneet menneisyyden suomalaiset säveltäjät ja modernismi painotteista modernismi-edellä-ohjelmistopolitiikkaakin ajatellen jopa edistyksellisetkin säveltäjämme, mm. Rannan ja Ringbomin atonaalisuus, on täysin kylmästi ja kyynisesti ilman minkäänlaista annetaan-kaverin-yrittää-mahdollisuutta karsittu tai sivuutettu ja jätetty heti kättelyssä pois ohjelmistosta.
 
Aivan kuin näitä aikanaan ohjelmistossa ja kansan huulilla paljon esillä olleita tekijämiehiä ei olisi milloinkaan ollut olemassakaan, ajatellen esim. laajennettua tonaalisuutta edustavan suuren Dell'arte sinfonian saamaa hyvää menestystä kaikkialla tai Kap kaupungissa, Tel Avivissa ja Japanissa saakka esitettyä Saikkolan uusklassista divertimentoa.
 
Ikään kuin heidän musiikkiaan jotenkin hävettäisiin, varsinkin suomalaisten huono itsetunto huomioon ottaen, ohjelmiston keskittyessä valtaosaltaan pääasiassa eurooppalaisiin rariteetteihin, Diepenbrockkeihin, ja keitä lie he sitten olivatkaan.
 
Tästä ohjelmistokehityksestä tulee mieleen ajatelma, jonka mukaan taidemusiikki olisi vain eurooppalaisen hienoston etuoikeus ja pelkästään eurooppalainen keksintö, johon suomella ei ole osaa eikä arpaa, eikä sen vuoksi myöskään oikeutta laajempaan edustukseen levy-yhtiöiden katalogeissa kuin radion musiikkiohjelmissakaan.
 
Ikään kuin meikäläiseen korvaan hienojen ja eksoottisten ulkolaisten nimien takia heidän musiikkinsa saisi jonkun ylimaallisen sädekehän, jonka kanssa nimiltään arkiset suomalaissäveltäjät eivät pystyisi kilpailemaan, jonka vuoksi suomalaisten musiikki ei herätä kiinnostusta, sen lisäksi, että Pariisi on vaikkapa Savoon verrattuna sivistyksen kehto ja seuraavaksi mainittu vain metsän keskellä olevan harvaan asuttu maakunta, jossa kävelee jääkarhuja tms., niin modernistinen ja edistyksellinen säveltäjä kuin esim. Savon Schönbergiksi tituleerattu Sakari Mononen olikin ensimmäisillä sävellyskausillaan ja mm. hänen urkusonaattinsa ovat erityisen merkittäviä teoksia.
 
Joskus nettiradiota kuunnellessa syntyy myös sellainen harhaan johtava ja vääristynyt vaikutelma, kuin kaikesta milloinkaan sävelletystä suomalaisesta taidemusiikista radiossa leijonan osan saava suomalainen nykymusiikki muodostaisi musiikinhistoriassamme taidemusiikkimme todellisen ytimen ja keskeisen rungon.
 
Tämä ei pidä alkuunkaan paikkaansa, vaikka unohtaisimme Sibban ja Madetojan, sillä niin kirjava ja monitahoinen on näiden elävien säveltäjien tausta lukuisine säveltäjineen, jotka kaikesta laadukkuudestaankin huolimatta ovat jäänyt täysin paitsioon ohjelmistosuunnittelussa, eikä nykkäreiden ylenpalttinen suosiminen ja esillepano siten millään muotoa vastaa taidemusiikin historiamme todellista kuvaa kaikessa runsaudessaan, syvyydessään ja laajuudessaan, vaan menneisyyden säveltäjien musiikkia pitäisi olla ohjelmistossa paljon enemmän.
 
Kuuntelin Fougstedtin Prelude ja Rondo nimisen orkesterikappaleen, jollaisia pienempiä orkesteriteoksia hänellä on runsaasti, ja tällä kertaa se teki positiivisen vaikutuksen ja totesin sen täysipainoiseksi musiikiksi, vaikka eihän se hänen merkkiteostensa veroinen ole, mutta nautittavaa musiikkia kuitenkin ammattitaitoisen kirjoitustapansa ja tuoreen musiikillisen keksintänsä ja vaihtelevuutensa vuoksi.