Klassinen ›

Joskus nuorempana kun tutustuin ensikertaa Schubertin oktettoon monoradiosta kuunneltuna suomalaisin esittäjävoimin esitettynä ja äänitettynä tulkintana, olin muistaakseni varsin pettynyt luultavasti sekä kehnonlaisen äänityksen, että esityksen synnyttämään musiikillisen vaikutelmaan ja tuumailin mielessäni lieneekö kyse varhaisesta vai myöhäisestä säveltäjän teoksesta, kun sävellys tai sen esitys vaikutti jotenkin niin kehnolta, hiomattomalta ja tönköltä etenkin kypsän mestarin säveltämäksi, ellei monoradion luokaton äänentoisto sitten itsessään tehnyt tepposia ja siksi esitys vaikutti niin surkealta mahdollisesti sointikuvan epäbalanssisuuden ja kamarimusiikilliseen kudokseen integroituneiden stemmojen huonosta äänenlaadusta johtuvasta äänikuvasta katoamisesta, jolloin tiettyjä soittimia ei ehkä kuulunut lainkaan tai ne saattoivat olla volyymiltaan epäsuhdassa muihin kamarimusiikille ominaisesti tasavertaisessa asemassa oleviin soittimiin verrattuna.
 
Opin kuitenkin laadukkaampien digitaaliäänitettyjen stereofonisten ja kansainvälisesti huipputason taiteilijoiden tekemien levytysten myötä ymmärtämään ja tajuamaan miten persoonallinen, suurisuuntainen, kaunopuheinen ja kunnianhimoinen sävellys on kyseessä ja pitämään siitä, kuunnellessani sitä jälleen äskenkin lumoutuneena kuin joutuneena jonkinlaisen schubertilaisen tenhon taikapiirin valtaan,( termi, jota Sulho Ranta käyttää Sävelten mestareita kirjassa), musiikin sulosointisten sävelien suggeroimana ja mukaansa tempaamana.
 
Teoksen ensiosassa, jota pidin kaikista sovinnaisimpana, on kuitenkin paljon myös kiihkeitä ja repiviä sonoriteetteja, intohimoa ja taianomaisia modulaatioita, jotka etenkin Melos ensemblen esitys tuo erinomaisesti esiin, mutta New Vienna Octeton tulkinnassa ehkä muut osat lumoavat enemmän esityksen suuremman tunneherkkyyden ja laadukkaamman Decca äänityksen takia.
 
Die Freunde von Salamanka singspielin erään dueton melodiaan perustuvissa variaatioissa jotkut soittimet saavat solistisia tehtäviä tai esittävät jonkun soolon kudoksesta erottautuen.
 
Dramaattisin jakso osuu jousitremolojen ryydittämään finalen johdantoon, ja jonka jälkeen allegrossa elämänhalu purkautuu raivoisasti. Teemojen originellius, profiilisuus ja subliimius kohottavat teoksen kauas divertimento-tyylin yläpuolelle.
 
"Säveltäjinä Beethoven ja Schubert lähestyivät musiikkia eri tavalla. Beethovenin musiikki kehittyy dynaamisesti motivoituneiden ytimien kehittyessä. Se on raaka, tulinen ja kaiken voittava. Sitä vastoin Schubertin musiikki sijaitsee unenomaisemmassa, introspektiivisemmässä maailmanmelodiassa.
 
Kuten viulisti Mark Steinberg kirjoittaa, Schubertin musiikki herättää "muistojen hehkua lunastamattomasta idyllisestä menneisyydestä tai saavuttamattoman paratiisin tunnistamisesta". Toisinaan ilo ja melankolia tuntuvat olevan samanaikaisesti Schubertin musiikissa, joka kerran totesi: "Kun yritin laulaa rakkaudesta, se muuttui tuskaksi. Ja kun yritin laulaa surusta, se muuttui rakkaudeksi."
 
On suorastaan jonkinlainen ihme, että kiireessä sävelletty teos, jonka kuunteleminen ei ennen sen "uudelleen löytämistä" tuntunut vähän aikaa sitten houkuttelevalta ja innostavalta, mm. Schubertin d molli jousikvartettoa vaatimattomammassa kirjoitustavassaan, eikä se aluksi ottaessani sen kuunteluun tuntunut tuottavan sitä Rannan mainitsemaa "lumonmaailmaa", jota Schubertin musiikin kuuntelusta hain, mutta erilaisia levytyksiä tuubista ja Spotifysta etsiessäni löysin jo mainitsemani taltioinnit, jotka saivat innostumaan ja vaikuttumaan teoksesta keskittyneessä kuunteluprosessissa.
 
Kreivi Ferdinand Troyer, arkkiherttua Rudolfin hovissa toiminut taitava amatööriklarinetisti , joka tilasi ystävältään Schubertilta kyseisen teoksen edellytti, että sen tuli olla Beethovenin septeton kaltainen sävellys, sekä kevyt että viihdyttävä luonteeltaan, mutta Schubert, nero kun oli, saattoi unohtaa teoksen funktioltaan viihdyttävän divertimento luonteisen käyttötarkoituksen tai luomisprosessissa tarkoituksista suhteineen puhdas musiikillinen äly alkoi toimia intuitiivisesti oman joustavuutensa varassa älyn omia päämääriä seuraten, Schubertin oltua siten vaistomaisen välttämättömyyden johtama, eikä säveltäjänero teostaan luotuaan kyennyt kätkemään sisimpiä tuntojaan teoksen ihmisolennon sielunmaisemia luotaavasta romanttisesta sävelkielestä, vaan valoi siihen siinä määrin objektivoitua tunnetta, kuin älyn puhtaus maailman kirkkaana kuvastimena edellytti, ja siksi sille on ominaista tunneilmaisun rikas kirjo, joka liikkuu affektien laajalla asteikolla, toisin kuin monet muodoltaan sen kaltaiset klassismin aikakauden pöytämusiikiksi sävelletyt serenadi-ja divertimentotyyppiset sävellykset, jotka olivat muotonsa ja rakenteensa puolesta sen edelläkävijöitä, aivan kuten Mozartin suuri Es-duuri jousitrio divertimento muodoltaan Beethovenin septeton esikuvana, sillä poikkeuksella ja erotuksella, että siinä missä Beethovenin nuoruudenteoksessa henkinen kapasiteetti on suuresti kutistunut häntä vanhemman mestarin Mozartin kamarimusiikillisesti huipputasoiseen kypsään mestariteokseen verrattuna, on Schubertin teoksessa sisäinen panos päinvastoin kasvanut ihailemansa vanhemman säveltäjän divertimentotyyliseen septettoon verrattuna eksponentiaalisesti ja saavuttanut sellaisia sielullisia alueita, jotka divertimentomusiikille ovat yleensä tuntemattomia, hurmioituneessa ja lähes ilmestyksenomaisessa sävelkielessään. Beethoven oli itsekin harmissaan septeton saavuttamasta suuresta suosiosta, siksi että hänen tyylinsä suuresti kehittyi ja kypsyi ajan myötä, kun wieniläisten maku taas pysyi muuttumattomana.
 
Schubert oli okteton säveltämisen aikaan paitsi turhautunut sävellettyään ennen sitä "turhaan" oopperat Alfonso ja Estrella sekä Fierrabras, joiden esityshaaveet olivat kariutuneet oopperatalon vararikkoon ja mm. orkesterin teknisiin haasteisiin tai pääroolin laulajan tyytymättömyyteen roolinsa riittämättömyyden takia, sekä Weberin ilkeisiin huomautuksiin suivaannuttuaan Schubertin osoittamasta kriitiikistä hänen Euryantheoopperaansa kohtaan, mutta myös sävelsuonensa ehtymisen vuoksi leipälajissan liedissä.
 
Rosamunde musiikki tosin esitettiin Wienissä, mutta Sävelten mestareita kirjassa erään arvostelijan väitettiin kirjoittaneen: " Schubertin musiikissa ilmenee omintakeisuutta, mutta myös kummallisuuksia. Nuori miesd on eräänlaisessa kehitysvaiheessa, josta toivomme hänen onnellisesti selviytyvän. nykyään hänelle osoitetaan liian paljon suosiota (huom.) " jne. Rosamunde on Schubertin rakastetuimpia teoksia.
 
Nämä epäonnistumiset jo aiemmin saamansa syfilistartunnan kanssa, joka teki Schubertin tilanteesta epätoivoisen, eivät välittömästi heijastuneet hänen luovaan työhönsä tuoreesta luomivoimasta ja melodisesta keksinnästä todistavan okteton runollisesta sävelkielestä päätellen, jota säveltäessään hän sai luovan voimansa takaisin, ja joka johtuu mm. siitä, että epäsuotuisissa persoonallisissa olosuhteissa äly pääsee pakenemaan tahtoa ja luovuus kukoistaa, kun suotuisat olosuhteet vaikuttavat päinvastoin ja siksi on luultavaa, että Schubertkin luovaan sävellystyöhön murheitaan paetessaan, unohti vastoinkäymiset ja saattoi neroudestaan nauttiessaan piehtaroida autuaassa itseunhossa älyn tungettua tahtomisen ulos tajunnasta ja luoda eräs kamarimusiikkikirjallisuuden rakastetuimmista teoksista.
 
Tänä aikana v. 1824 sävelletyissä teoksissa, kuten jousikvartetoissa, joiden tärkein tehtävä oli tasoittaa tietä suuriin sinfonioihin, ja mm. Grand duossa ja variaatioissa pianoduetolle, tai suurissa marsseissa https://youtu.be/AF3LSjetK0A?list=RDAF3LSjetK0A Schubertin musiikillinen mestaruus ja emotionaalinen voima kasvoivat https://youtu.be/4N23RmJlIfA?list=RD4N23RmJlIfA, kunnes syfilis jälleen paheni ja seurasi hedelmättömämpi luomisvaihe, jolloin syntyi lähinnä vain merkittäviä liedejä https://youtu.be/B3Yvs2L4Fxw?list=RDB3Yvs2L4Fxw ja Unkarilainen divertimento ja deutscheja ennen muutamia suuria pianosonaatteja ja suurta C duuri sinfoniaa. Mutta tämäkin mestariteos, josta tässä on avausosa, kuuluu tähän mainittuun vähemmän tuotteliaaseen sävellyskauteen https://youtu.be/ZEfmpGTc6uo?list=RDZEfmpGTc6uo