Yleistä keskustelua musiikista ›

Tuli tämmöisiä ajatuksia mieleen, kun lueskelin Imperiumin palstoilta Trio Niskalaukaukseen liittyvää keskustelua:
 
Monen bändin kohdallahan käy(hieman yksinkertaistettuna) siten, että uran alkuvaiheessa bändi saa kulttisuosiota ja alan kriitikot kehuvat. Sitten, jos jossain vaiheessa suosio lisääntyy ja bändi alkaa näkyä laajemmin paikallisessa musiikin kentässä, osa vanhoista faneista alkaa menettää mielenkiintoaan. Kuitenkaan samanaikaisesti musiikillista muutosta ei välttämättä tapahdu juuri lainkaan, vaan mielenkiinnon laimenemisen syynä näyttäisi joskus pintapuolisella tarkastelulla olevan juuri suosion kasvu....
Useinhan on nimittäin niin,.....Kun bändi sitten breikkaa suuremman yleisön tietoisuuteen, sen kuulijakunta laajenee sellaisiin mittoihin, ettei enää voida puhua yhteisöstä .......
 
Tämmöisiä ajatuksia tuli mieleen, toivottavasti ymmärsitte pointtini. Olenkohan aivan hakoteillä?
 
Mielestäni olet aivan oikeassa.

Niin siis. Semmoista bändiä joka on listoilla ei kuunnella. Semmoista bändiä jonka biisit soivat tauotta radiossa ei ainakaan kuunnella. Paitsi jos se bändi on jo hajonnut (mielellään vähintään kymmenen vuotta sitten) tai ainakin puolet sen alkuperäisjäsenistä on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Ja jos joku muukin innostuu siitä samasta bändistä, niin sen kuuntelu on lopetettava välittömästi ja levyt vietävä divariin tai kirpputorille. Pitkän linjan bändejä, jotka viettävät pitkää hiljaiseloa levyjen välillä tai tekevät comebackia kohdellaan suvaitsevaisemmin, ymmärtäväisesti kulmakarvoja kohotellen. Kunhan tällaiset orkesterit toimivat asiallisesti ja ovat rock. Muussa tapauksessa tuomio on ankara: Kaupallista paskaa, laskelmointia, rahastusta ja yleisön väheksymistä. Ja sama juttu yksittäisten artistien kohdalla. Paras artisti on sellainen joka on joko haudassa tai ryhtynyt buddhalaiseksi munkiksi. Eihän sellaista esiintyjää kestä kukaan joka tekee uusia levyjä ja esiintyy mahdollisesti jopa alan lehdistössä (siis muuten kuin kaipaavien/ylistävästi muistelevien artikkelien
muodossa).
 
Jos joku toimii tästä kaavasta poikkeavasti, häntä haukutaan homoksi, nyhveröksi ja kaupallisuuden tukijaksi.
 
Näin meillä.
 
Tämäkin on ihan saatanan totta!

eihän sitä ikuisuuksiin jaksa jos bändi toistaa samaa kaavaa vuodesta toiseen
 
Näinhän se on, ja eihän se bändikän jaksa toistaa sitä samaa. Alkaisi varmaan motivaatio katoamaan. Tiedä häntä. Soittihan Ramones toisaalta sitä samaa juttua aika kauan...
 
Kyllähän nää menee niin syvälle tuonne psykologian puolelle nämä kaupallisen menestyksen vaikutukset yksittäiseen faniin, että ihan pienen ihmisen pää menee pyörälle. Siinä ois graduun aihetta jollekin psykologian opiskelijalle.

Tämä nyt ei ihan suoranaisesti liity topiciin. Laitan tähän jatkoksi silti.
 
Mutta minä ainakin itsekseni haukun ja jupisen aina kotona kaikille tuttujen ja kavereiden bändeille jotka ovat suhteellisen suosittuja ja tunnettuja. Vaikka hyvää musaa suurin osa tekeekin.
 
Sehän perkele kismittää niin kovin että tutut menestyy eikä itse.
 
Suomalaista peruskateutta ei mitenkään saa pois itsestään kitkettyä vaikka haluaisikin.
 
Liekö muilla samanmoisia tuntemuksia??

Minusta tässä on tietysti pikkuisen sävyeroja siinä onko
 
1) orkesteri kääntänyt selkeästi kelkkaansa ja alkanut tehdä helpompaa musiikkia eli tehnyt ns. selloutin (hmm, Rasmus)
 
vai
 
2) tehnyt sitä mitä on aina tehnyt ja kasvanut ja kehittynyt ja ehkä myös muuttunut "helpommaksi" siinä ohessa (HIM)
 
Nojaa, mitäpä tuolla oikeastaan on väliä kunhan jälki on siltikin hyvää (vaikkapa REM tai RHCP).

Eikös metallissa oo 4 suurta:Metallica,Megadeth,Slayer ja Anthrax?
 
Sitten on megabändi-tittelin omaavia Oasista ja U2..

Olipa erinomainen nosto, Sir.
 
Mutta onko 20 vuodessa mikään muuttunut?

Silloin kun tämä ketju aloitettiin Tool oli vielä cool, mutta sittemmin on ollut hankalampaa, kun "kaikki" alkoi diggailla sitä.

Nyt kun itsellä keski-ikää pukkaa ja musiikinkuuntelusta & diggailusta on lähes kokonaan kadonnut se sosiaalinen puoli mikä nuorena oli aika vahvasti osa sitä kokonaisuutta, niin asialla ei juurikaan ole mitään väliä ollut aikoihin. En juurikaan tiedä mitä muut kuuntelee, eikä ketään kiinnosta mitä minä kuuntelen, mutta kyllähän tuon ketjun aloitusviestissä kuvaillun tilanteen hyvin muistaa & tunnistaa.
 
Esim. Ghostin kohdalla kävi mulle vähän näin, ekan levynsä aikoihin bändi tuntui vahvasti omalle löydölle josta ei tiennyt vielä kukaan, aika pian jokaisella olikin siitä mielipide ja bändi on jo vahvasti areenaluokkaa. Itse putosin kelkasta jo pari-kolme levyä sitten. Katatonian suhteen kans saatoin aikanaan tuntea jotain omimisen halua, kun yhtäkkiä jokainen goottityttö diggasi Teargasia ja My Twiniä. Pääsin kuitenkin asian yli ja bändi säilyi siellä omien kirkkaimpien suosikkien joukossa.
 
Ei ihan suorannaisesti liity aiheeseen, mutta sekin on jännä ilmiö, miten vuosikymmenet muuttaa sitä, että millaiseen yleisöön tismalleen sama musiikki puree, vaikka se itse musiikki pysyy tietenkin samana, niin yleisön ikä- ja sukupuolirakenne muuttuu vaan jossain vaiheessa täysin. Sanotaan nyt vaikka Elvis & Beatles helpompina esimerkkeinä. Kaikki vanhat arkistopätkätkin sen näyttää, kuinka ne on lähes täsmäiskuja teinityttö-yleisön mielenrauhan ja rahojen viemiseksi, mutta muutama vuosikymmen myöhemmin yleisö on pääasiassa kuusikymppistä möhömahamiestä, joka suhtautuu asiaan lähes uskonnollisella ja huumorintajuttomalla hartaudella. Suomessa Dingolle on selkeästi käynyt/käymässä vähän samansuuntaisesti. Musiikki on silti sitä samaa, mutta jotain muuta tapahtuu?
 
Myös oman aikansa halvahko junttimusa nousee jostain syystä arvoon kun aikaa kuluu. Ketään vähänkään kultivoituneempaa musiikinkuuntelijaa ei Matti Nykäset tai Kikat kiinnostaneet aikanaan, vaikka tuulipukukansa niitä tietenkin ostikin selkä vääränä - ennen kuin lopulta Anttilan markan laarit odottivat. Mutta tänä päivänä tuskin mikään muu saa vinyylikerälijöiden ryhmää kuhisemaan, kuin läväyttämällä sinne jonku Kikan "klassikkotrilogian" tai Yllätysten Yön myyntiin muutamalla kymmenellä eurolla per lätty. Nehän viedään käsistä.