Klassinen ›

Mozartin absoluuttinen musiikki on täysin ajatonta ja ikuista säveltaidetta, jota aika ei ole nakertanut. Mozart lienee säveltäjistä Beethovenin ja miksei Schubertin, Haydnin ja Bachinkin ohella lähimpänä jumalaksi mielletyn maailman luoneen taivaan isän kuviteltua luomisvoimaa, mutta jonka luomisakti ei jäänyt vain epäorgaanisen ja orgaanisen aineen ja luonnon luomisen tasolle hypoteettisen ja näkymättömän jumalan tavoin, kuten sepitetyssä tarinassa maailman luomisessa kerrotaan, ja jonka sitten evoluutioteoria kumosi. Sillä joissakin suotuisissa olosuhteissa luonnonlakien vaikutuksesta on syntynyt orgaanisia yhdisteitä ja aminohappoja, joista elämä täysin uutena ominaisuutena maapallolla lienee saanut alkunsa. Mozart puolestaan kykeni ilmaisemaan musiikissaan oliojärjestyksessä korkeimmalla asteella olevan ihmisolennon sekä jälleen uutena esiin nousevana ja ihmisen henkistä elämää edustavana ominaisuutena ylevimpiä kokonaisvaltaisia tunteita ja nimenomaan henkisfyysisiä tiloja sitä täydellisemmin ja vaikuttavammin, mitä suuremman kypsyyden hän säveltäjänä saavutti, ja kyeten ilmaisemaan niiden ytimen varsinkin suurissa hitaissa osissa, mutta joihin samaistuminen ja sävelten takana piilevän metafyysisen olemuksen saavuttaminen on äärimmäisen vaativan keskittymis-ja eläytymisprosessin tulosta tai sitten se tapahtuu vaivihkaa ja kuin itsestään, edustaessaan ihmiskunnan korkeimpia saavutuksia kaikkien taiteiden alalla.
 
Vaikka vain kerran olen ateistista vakaumustani vastoin näin jälkeenpäin todeten todella suunnattomaksi harmikseni luullut mukamas tiedostaneeni jonkun jumalolennon läsnäolon uskomattoman syvästi ja kokonaisvaltaisesti musiikkiin eläytyen, johon en enää kuunaan kykenisi, niin olen minä kokenut lukiota käytyäni mm. erään todella ihmeellisen ja mystisen Mozart elämyksen auditoriossa vuonna 1983, jossa 3. viulukonserton hitaan osan hetken soidessa tapahtui ihmeitä ja muistaessani sen kuin eilisen päivän, musiikin johdattaessa jonkinlaiseen korkeampaan ja puhtaasti tiedostavaan henkiseen tajunnantilaan, jossa muistan katsoneeni maailmaan kuin vieraaseen puhtaasti objektiivisella harrastuksella ja juuri päättyneen aamun hartauksen jälkeen näin penkkiriviä alempana ja minusta katsoen oikealla puolella istuneiden ja juuri poistumassa olleiden koululaisten hymyilevät ja tekisi mieli sanoa jonkinlaisesta heidän lapsellisesta, mutta viattomasta keskinäisestä pilailunhalustaan kielivät virnuilevat kasvonsa, kun he olivat pukemassa takkejaan päälleen, ja joiden ilmeitä katselin paitsi hämmästellen sitä, etten mitenkään puhtaana subjektina kyennyt siinä tahtomisesta puhtaassa olotilassa samaistumaan heidän keskinäiseen ja teinipojille tyypilliseen ilkikuriseen huulenheittoonsa, mutta myös sitä, että he tuskin olisivat voineet millään kyetä myöskään tajuamaan, tai edes aavistamaan millaisessa korkeamman asteisessa henkisessä olotilassa heidän lähellään ollut puhtaaksi subjektiksi tullut persoonani juuri sillä hetkellä oli, ja musiikin tuottaman syvän ja objektiiviseen kohdistuvan vakavuuden vallassa, ollessani tuolloin tiedostamiseltani puhdas kaikista tarkoituksista suhteineen, ikään kuin jostakin korkeammasta ja tahtomisesta suhteineen puhtaasta objektiivisesta tietoisuudentilasta, tai kuin jostakin korkeammasta henkisestä ulottuvuudesta käsin heidän puuhiaan objektiivisesti tarkkaillen, mutta ilman mitään intressejä niihin, saatikka edes tiedostamatta heidän velmuilevien ja siinä tilanteessa todellisuuteensa kuuluneiden eleidensä suhteita jo tajunnasta ulos tungetuksi tulleeseen tahtooni puhtaasti objektiiviseksi tulleen käsityskykyni vuoksi ja erityisen sijasta vain suvun yleisimmän olemuksen tajuten, mutta en edes heidän ilmeidensä sinänsä ilmeistä merkitystä tai naiivia tarkoitusta suhteessa tahtooni ja muistan sen jälkeen vain talsineeni täydellisen ja ylimaallisen lumontunteen vallassa raput auditoriosta ylös ja käytävältä alas pihalle, olematta sillä hetkellä oman subjektiivisen minuuden omaava tiedostava subjekti, vaan tiedoitsemisen puhdas subjekti, jolla tämän musiikin tuottama elämys oli tunkenut tahdon ulos tajunnasta ja vielä jalkakäytävällä lumoutuneena kävellessäni olin ihmeissäni ajan ja paikan tajun osittaisesta katoamisesta tajunnastani, ja muistan selvästi hämmästelleeni tiellä vastaan ajavien autojen suhteiden tiedostamisesta puhdasta, intressitöntä ja objekteina detaljeiltaan ja erityispiirteiltään huomiota herättämätöntä ja miltei vain äänen perusteella havaittavaa ohikiitävää yleistä olemusta, ja kenties lisäksi ajovauhdiltaankin ehkä epätavallisen verkkaista ohitusnopeutta ajan tajun väistymisen vuoksi aivotoimintana tajunnasta, mutta sitten meneillään olleen hyppytunnin aikana subjektiivisesti koettava oma minuus palasi täysin luonnonmukaisesti älyn juurena tajuntaan tiedostaessani jälleen älyn sille asetettujen luonnollisten tehtävien mukaan palvella tahtoa vaikuttimien välittäjänä suhteita tahtoon tuon hetkellisen "älyn objektiensa yllä leijumisen" jälkeen Mozartin nerouden luomien taivaallisten sulosävelien johdattamana.
 
Mozartin 17. pianokonserton bourree tyyppisellä teemalla alkava rondo osa tuotti vasta äsken, kuten ei milloinkaan aiemmin kaikesta melodisesta kauneudestaan, viehkeydestään ja sulokkuudestaan huolimatta, ensi kerran elämäni aikana syvemmän emotionaalisen vaikutuksen, mutta tosin vain jonkinlaisena hetkisenä tilana ilmenneen fyysisen katharsiksen muodossa musiikkia itsekseni myös hyräillen. Mozartin Star niminen kottarainen osasi laulaa siitä alkutahdit säveltäjän soitettua teemaa pianolla ja kirjoittaen päiväkirjaansa sanat: Sepä oli kaunista.
 
Minä olen ollut näköjään täysin väärässä Mozartin finale osien suhteen, ja joiden niinikään ylimaallista kauneutta henkivää musiikillista poesiaa olen harhaanjohtavasti pitänyt muihin osiin verrattuna aivan turhana. mitättömänä ja pinnallisena, ja joista, päinvastoin kuin nyt pistin merkille ja itselleni todistin, ei puhuisi mikään syvemmälle sieluun menevä sisäinen osallistuminen, mutta, vaikka kokemani henkisfyysinen tila oli vain pintaraapaisu siitä kokonaisvaltaisesta ja syvästi sielua ravistelevasta katharsiksesta, jonka Mozartin musiikki kykenee syvästi eläytyvälle kuulijalle tarjoamaan, niin koin silti tulleeni mitä syvimmin vaikutetuksi ja pienemmässä mittakaavassa tavanomaisesta minästä pois nostetuksi, tunnelmiltaan kiihkeän sielua kiihdyttävän ja järkyttävän musiikillisen draaman myötä.

Mozartin suuruus säveltäjänä ei lukemani ja muistamani mukaan perustu hänen ylivoimaisuuteensa moniin keskinkertaisiin aikalaisiinsa nähden, vaan hänen musiikkinsa kykyyn saavuttaa yhä uutta ajankohtaisuutta ja uusia olemassaolon muotoja.

On varmaan tullut sanottua joskus ennenkin, mutta minun kirjanpidossa Mozart on tyhjänpäiväinen tiluttaja, joka oli senaikainen megatähti ja, näin jälkikäteen katsoen, tuntui hakevan maallista kunniaa ja mammonaa niin kun kaltaisensa tekevät tänäänkin. Tietysti Mozartilta on säilynyt jokunen hyvä piisi, mutta muu olisikin kummallista.
 
Edellinen on siis täysin subjektiivinen ja henkilökohtainen näkemys, samoin kun aloittajankin kohdalla asianlaita on. Näiden väittäminen ehdottomiski ja absoluuttisiksi totuuksiksi on tietysti moukkamaista, joiden tarkoitusperiä voi vain arvella.
 
Anteeksi. Tämän sanottuani haen takkini.

Iiwana-80: On varmaan tullut sanottua joskus ennenkin, mutta minun kirjanpidossa Mozart on tyhjänpäiväinen tiluttaja, joka oli senaikainen megatähti ja, näin jälkikäteen katsoen, tuntui hakevan maallista kunniaa ja mammonaa niin kun kaltaisensa tekevät tänäänkin. Tietysti Mozartilta on säilynyt jokunen hyvä piisi, mutta muu olisikin kummallista.
 
Edellinen on siis täysin subjektiivinen ja henkilökohtainen näkemys, samoin kun aloittajankin kohdalla asianlaita on. Näiden väittäminen ehdottomiski ja absoluuttisiksi totuuksiksi on tietysti moukkamaista, joiden tarkoitusperiä voi vain arvella.
 
Anteeksi. Tämän sanottuani haen takkini.
 
Luepas jokunen Mozart kirja, niin hämmästyt miten paljon hänen nerouttaan ylistetään musiikkitieteilijöiden, älykköjen ja suurten kapellimestarien keskuudessa ollakseen tyhjänpäiväinen tiluttaja.
 
Adolf Goldschmitt sanoo hänen musiikkiaan peräti jumaluuden ilmestykseksi.

Mozart teki todella valtavan vaikutuksen minuun 16 vuotiaana lukiolaisena pianokonsertollaan, myös erinomaisen koulumenestyksen omanneena poikana 9.7 keskiarvolla, luettuani kyyneleet silmissä ensin Mozartin viimeisistä hetkistä kirjasta ja sen jälkeen musiikin vaikuttaessa täysin päinvastaisella tavalla valtavalla positiivisella tunnelatauksellaan ja tungettua huikealla tavalla tahtomisen ulos tajunnastani, kokiessani katharsiksen ja tajutessani mm. varsinkin nivustaipeiden valtimoiden jyskyttävän kiivaasti kiinnittäessäni niihin hetkeksi huomioni, mutta oltuani keholtani siitä huolimatta täysin levollisessa ja lopuksi syvässä transsitilassa, jossa kylvin autuaassa itseunhossa, ja jossa en enää edes lopulta tajunnut kuulevani mitään musiikkia, puhtaan mielteen alueelle heijastuneiden älyn mukaisten tahdon liikkeiden vastineiden tunkiessa siten myös kuulohavainnon tahtona ulos tajunnasta, ja musiikin soivan materian muuntuessa siksi emotionaaliseksi kokemukseksi, jonka säveltäjä oli luultavimmin kokenut teosta luodessaan, ts. siis kokiessani tiedoitsemisen puhtaana subjektina sen minkä säveltäjänero luomisaktissa oli kokenut häikäisevän kirkkaan valopallon väikkyessä tajunnassani ja kylmien hikikarpalojen valuessa ruumistani pitkin, jota suurempaa katharsista ja autuutta ei mistään muusta voi saada Mozartin ilmaistessa musiikissaan maailman eli sävelteoksen syvimmän olemuksen autuaallisesti käristävällä poltteisella hengenpalolla valon ja rakkauden hengen atmosfäärissä. Luettu vähän Schopenhaueria aikoinaan.

megatherium: luettuani kyyneleet silmissä ensin Mozartin viimeisistä hetkistä kirjasta ja sen jälkeen musiikin vaikuttaessa täysin päinvastaisella tavalla valtavalla positiivisella tunnelatauksellaan ja tungettua huikealla tavalla tahtomisen ulos tajunnastani, jne...
 
En löytänyt rotsia ja teen niin kun Pietari kirjoittaa 2. kirjeessään siteeratessaan Sananlaskuja: Koira palaa oksennukselleen tai Pesty sika rypee rapakossa.
 
Miksi näin? Siitä syystä, että minulla on nyt jo vanhempi sukulainen, joka taannoin kertoi melkein sinun sanoin siitä, kuinka hän luki Raamattua ja liikuttui toistamiseen kyyneliin siitä, kuinka sen mukaan Jeesus oli kuollut nimenomaan myös hänen tähtensä. Samalla Jessen seuraamisen tiellä hän jatkaa edelleen, vuosikymmeniä myöhemmin. Näistä nuoruudessa koetuista tunnemyrkyistä syntyy elämän mittaisia ystävyyksiä tai pakkomielteitä, joista kritiikkiä ja/tai objektiivisuutta saa etsiä.
 
Mutta juu, nyt lopetan Mozartin solvaamisen. Hän oli varmasti kyvykäs säveltäjä ja monien asiantuntijoiden mukaan varmasti myös musiikkihistoriallisesti merkittävä tekijä. Kuten sanoin, niin en etsi valtaa loistoa (oho, väärä sitaatti) en siis etsi objektiivista totuutta. Itselle riittää oma mielipide ja muut saavat pitää omansa. Se vapaus tässä niin hienoa onkin.

Iiwana-80: En löytänyt rotsia ja teen niin kun Pietari kirjoittaa 2. kirjeessään siteeratessaan Sananlaskuja: Koira palaa oksennukselleen tai Pesty sika rypee rapakossa.
 
Miksi näin? Siitä syystä, että minulla on nyt jo vanhempi sukulainen, joka taannoin kertoi melkein sinun sanoin siitä, kuinka hän luki Raamattua ja liikuttui toistamiseen kyyneliin siitä, kuinka sen mukaan Jeesus oli kuollut nimenomaan myös hänen tähtensä. Samalla Jessen seuraamisen tiellä hän jatkaa edelleen, vuosikymmeniä myöhemmin. Näistä nuoruudessa koetuista tunnemyrkyistä syntyy elämän mittaisia ystävyyksiä tai pakkomielteitä, joista kritiikkiä ja/tai objektiivisuutta saa etsiä.
 
Mutta juu, nyt lopetan Mozartin solvaamisen. Hän oli varmasti kyvykäs säveltäjä ja monien asiantuntijoiden mukaan varmasti myös musiikkihistoriallisesti merkittävä tekijä. Kuten sanoin, niin en etsi valtaa loistoa (oho, väärä sitaatti) en siis etsi objektiivista totuutta. Itselle riittää oma mielipide ja muut saavat pitää omansa. Se vapaus tässä niin hienoa onkin.
 
KIrja on vain kirja. Varsinkaan kun se ei edusta maailmankirjallisuuden suuria klassikkoteoksia. En minä Goldschmittiä suurena ja objektiivisena kirjailijana pidäkään. Liikuttumiseni kyyneliin oli laadultaan ja luonteeltaan pikemminkin sentimentaalinen tunnereaktio 16 vuoden iässä.
Muistan äkkiseltään sen kun kuumeinen Mozart muisteli tai näki itsensä jälleen nuorena poikana, joka juoksi Salzburgin kapeilla kujilla ja kuuli Salzachin joen veden solinan ja kyyneleet virtasivat hänen kuumille kasvoilleen tjsp. Tämän jälkeen ryhdyin kuuntelemaan rakastamaani Mozartin tunnelmiltaan valoisaa pianokonserttoa ja koin valon ja rakkauden hengen tulvivan tajuntaani tuottaen kirjan lukemiseen nähden täysin päinvastaisen ja ylevyydessään vaikuttavan ja voimakkaan emotionaalisen reaktion ja henkisfyysisen tilan, joka sai olotilani kirkastumaan ja kokemaan katharsiksen. Mozartin tarinasta johtunut suru muuttui valon ja autuaallisen rakkauden tunteen henkistyneeksi olotilaksi johtaen transsiin.
 
Liikuttuminen kyyneliin on kyllä hyvin subjektiivinen, ja henkilökohtainen tunnereaktio, jossa ei oman itsensä ja omien subjektiivisten tunteidensa liikuttuessa ole mahdollista tajuta ja päästä osalliseksi luovien ja älyn ylimäärän omaavien nerojen hengentuotteiden objektiivisuudesta siten, että Schopenhauerin sanoin ihmisen persoonaan kuulumaton nerokkuus alkaisi toimia ja ottaisi valtoihinsa ja joka omien subjektiivisten tuntemuksien sijasta, jotka ovat vain osa omaa subjektiivista minuuttamme, tuleekin ulkopuoleltamme ja alkaa vaikuttaa. Mutta sellainen on perin harvinaista.
 
Muistan v. 1980 alusta miten ällistyttävästä ja jännittävästä tapahtumasta oli kyse ja jota Eduard Mörike kuvailee siten, että ihminen sekä toivoo, mutta sen lisäksi jollakin tavoin myös pelkää sitä, kun se ihme tapahtuu, kun hänet nostetaan pois tavanomaisesta minästä, ts. tahto katoaa tajunnasta. Se oli hurja ja kiehtova kokemus ihan fyysisestikin kehossa. Mörike puhuu kirjassaan ikään kuin äärettömyydestä, joka täyttää rinnan, kuin tahtoisi laajentaa sitä ja riistää sielun pois. Muistaakseni koin rintani jollain tavoin kaareutuvan ja kohoavan Mozartin luovan neron älyn energian ottaessa valtoihinsa ja kuin jonkin mystisen voiman alkaessa vaikuttaa itsestä ja omista intentioista riippumatta. Siten nerouden tuotteet voivat vaikuttaa herkkään ja musikaaliseen ihmiseen.
 
Tämän jälkeen on mahdollista kokea tahtomisesta puhtaan mielteen alueelle heijastuneena sen valtavan ja teokseen valetun objektivoidun tunteenpalon, joka nerolla väikkyy objektiivisessa käsityksessään kontemplaation esineenä, kun hänen älystään on tullut mitä suurimassa puhtaudessaan, siis objektiivisuudessaan, tahdon kadottua tajunnasta, maailman tai tahdonliikkeiden kirkas kuvastin, jolloin hän on kykenevä ilmaisemaan kaikki hengenvoimansa tiettyyn pisteeseen kohdistaessaan niiden ytimen korkeimmanasteisina henkisfyysisinä tiloina, mitä objektiivisemmasta ja suuremmasta nerosta on kyse.

Taidehistorian professori Adolf Goldchmitt sanoo, että Mozartin musiikki on siksi niin ajatonta, että se kaikesta maallisuudesta puhtaana yltää sielun syvimpiin sopukoihin saakka. Hän vertaa sielua vanhojen temppeleiden kaikkein pyhimpään.

megatherium: Taidehistorian professori Adolf Goldchmitt sanoo, että Mozartin musiikki on siksi niin ajatonta, että se kaikesta maallisuudesta puhtaana yltää sielun syvimpiin sopukoihin saakka. Hän vertaa sielua vanhojen temppeleiden kaikkein pyhimpään.
 
Ei hän kuitenkaan ala vertailemaan Mozartin ja Bachin välisiä puhtauseroja?

Prophet: Ei hän kuitenkaan ala vertailemaan Mozartin ja Bachin välisiä puhtauseroja?
 
Goldschmitt ei käytä teoreettista filosofista käsitteistöä, vaan puhuu jumaluudesta, sielusta ym., eikä vertaile Mozartia Bachiin. Puhtaudella Schopenhauer tarkoittaa mm. älyn objektiivisuutta ja siinä katsannossa voin todeta, että mestariteosten luominen on edellyttänyt Mozartilta mitä suurinta älyn puhtautta ja mielteen maailman tai tahdonliikkeiden täydellistä esineellistymistä neron korkeimmalla asteella.
 
Vaikka myös Bachin musiikki perustuu duuri-ja molli-tonaaliseen järjestelmään toonikan ja dominantin välisessä polariteetissaan, se ei vielä muodostunut teoksen rakennetta ohjaavaksi dynaamiseksi voimaksi, kuten Mozartilla klassismin aikana.
 
Mozartin teoksen osat liikkuvat affektien koko asteikolla toisin kuin Bachin musiikissa, joka käsittelee yhtä affektia kerrallaan kuvastelematta tunteiden vaihtelua niin laajalla skaalalla kuin Mozartissa Bachin musiikin ollessa arkkitehtonisessa kontrapunktissaan varsin staattista monorytmisyydessään-ja temaattisuudessaan, ilman sonaattimuodolle ominaista teemojen vastakohtaisuutta ja kontrastisuutta pää-, sivu-ja lopputeemoineen ym.
 
Ajankuluksi "viihdytin" itseäni Mozartin pianokonsertoilla, ja vaikka merkittävimmät niistä ovat sisimmän tunteensa puolesta minulle tällä kuuntelumetodilla lähes luoksepääsemättömiä ja tavoittamattomia ja edellyttäisi jotain, jos ei nyt aivan ihmettä, niiden sisimmän olemuksen tavoittamiseen sielun sisimmässä sopukassa, niin jotain todella intensiivistä eläytymistä kumminkin, ja joka ei ole nyt tunnu realistiselta.
 
Sillä voinee niinkin väittää, etten vanhemmiten ole EHKÄ enää henkisiltä kyvyiltäni nuoren ja herkän minäni veroinen jossakin suhteessa, nimittäin säveltäjänerojen teosten vastaanottokyvyn suhteen ja josta päätellen lienen ollut puhtaammin tiedostavampi ja siten älykkäimmilläni, vaikkakaan en yhtä etevä filosofoimaan Schopenhaueria jäljitellen, kuin nyt.
 
Tämä tuntuu sitäkin ihmeellisemmältä, kun ajatellaan että käytin elämästä vuosikymmeniä punttisaleilla treenaamiseen ja koripallon pelaamiseen musiikin kuuntelun ja filosofian lukemisen oltua tauolla ja siitä huolimatta olen omaksunut ja sisäistänyt Schopenhauerin filosofian näinkin perinpohjaisesti, että taidan hänen viljelemänsä käsitteet kuin vettä vaan, vaikka en hallitse hänen koko repertoaaristaan enää puoliakaan, sillä aforismit ym. eivät ole minun alaani.
 
Mutta jotain sentään koin minäkin joistakin sellaisistakin pianokonsertoista, jotka aiemmin eivät ole tehneet suurempaa tai minkäänlaista vaikutusta tunteisiin melodisesta viehätyksestä huolimatta ja musiikki jopa wieniläisten makua myötäilevässä ja tunnustelevassa nro 12.ssa tuotti jonkinlaisen henkisen tilan, ensimmäistä kertaa kyseisestä teoksesta elämäni aikana, vaikka olen arvioinut sen varsin pinnallisena ja rutiinilla sävellettynä tekeleenä, jossa Mozart ei tohdi rasittaa wieniläisten hemmoteltua makua temaattisella kehittelyllä, mutta syynä sen tekemään vaikutukseen oli myös se, että kuuntelin juuri sitä ennen myöskin minua koskettaneita suurempia Mozartin pianokonserttoja lämmittelyksi, joista osasta tunsin edes jotakin sellaista, mitä joskus aiemmin en ole tuntenut.
 
Luonnottoman suureksi kasvaneeseen älyn todelliseen ylimäärään perustuva nerous kykynä ymmärtää maailmaa ja ilmaista sen olemuksen, ei millään muotoa voisi olla vain jonkinlainen soivan materian muodossa musiikin pinta-ilmiöön pysähtyvä tai rajoittuva ominaisuus teoksissa, jotka ilmenisivät kuuntelijalle vain sävelteoksen ulkokohtaisena muodon, harmonioiden ja melodioiden subjektiivisesti miellettynä ja käsitettynä kauneutena, kuten joskus minäkin aivan nuorena taisin luulla, vaan nerokkaan säveltäjän kyky mm. omaksumansa tonaalisen logiikan nojalla hahmotella teoksensa suuret tonaaliset linjat, operoida taitavasti ja yllättävästi sävellajeilla ja myös kaukaisiinkin sävellajeihin moduloimalla, hienovaraisen arkkitehtonisen rakenteen luomisen ohella, sekä teemojen ja sävelaiheiden yhteenkuuluvuudella ja johtamisella jostakin ydinmotiivista, joka luo orgaanista yhtenäisyyttä ja koheesioita teokseen, ja siten kaikkien osatekijöiden summana syntyvänä ja jotakin objektiivista totuudellisuutta huokuvana metafyysisenä ja teoksen sisintä ilmentävänä, ja koko olemuksen valtoihinsa ottavana kokonaisvaltaisena henkisfyysisenä sieluntilana tuottaa parhaimmillaan katharsiksen.

Mozart on ihmisenä ikuinen arvoitus, jota lähemmäs emme pääse milloinkaan, ja vaikka hänestä on säilynyt tuhatmäärin todisteita, hän haihtuu ihmisenä pois meidän ulottuviltamme ja menee mielikuvituksemme yli suurena luovana henkenä, jota emme pysty kuvittelemaan missään aktiivisessa toiminnossa, emmekä näe häntä Mozart-kirjan olettamusten nojalla edes ratsastamassa, ja joka oli niin paljon aikalaisten yläpuolella, mutta kommunikoiden heidän kanssaan ja heihin näennäisesti sopeutuen. Mutta nero ei helposti löydä vertaistaan. Sillä muilla on yhtä vähän iloa hänestä ja hänen painostavasta etevämmyydestään, kuin hänellä heistä, sillä heidän ilonsa eivät ole hänen ilojaan ja päinvastoin, neron ollessa usein vielä yhteiskunnan kanssa riidoissa.

Jossain vaiheessa kuitenkin nähdään, miten lähelle Mozartin henkisyyttä pääsee sinfonia sävellettynä kvanttitietokoneella ja tekoälyllä.

Prophet: Jossain vaiheessa kuitenkin nähdään, miten lähelle Mozartin henkisyyttä pääsee sinfonia sävellettynä kvanttitietokoneella ja tekoälyllä.
 
Tietokoneella ei ole "sielua" tai tunteita, joista se voisi ammentaa teoksiinsa emotionaalista sisältöä, kuten nero, jolla sieluntilat muuttuvat säveliksi. Tietokone voi vain tehdä nopeita laskutoimituksia ja jäljitellä ihmisälyn luomuksia ohjelmoituna ja säveltää varsin mekaanista musiikkia ilman neroille ominaista melodista mielikuvitusta ja aiheiden välistä logiikkaa.
 
Tietokone ei voi kokea Ashkanazyn käyttämän termin mukaan korkeimmanasteisia henkisfyysisiä tiloja ja ilmaista niiden sisintä ydintä teokseen valettuina objektivoituina tunteina missään älyn pakenemisen vuoksi ja jonkinlaisen vaistomaisen välttämättömyyden johdosta aivoissa alkunsa saavassa luomistapahtumassa tiedostamattomien motiivien yhtyessä tietoiseen metodiikkaan, koska sillä ei ole tahtoa, jonka aikeiden herruudesta irti tempautunut ja vapaasti toimiva äly voisi luoda aitoa, sillä se on ohjelmoinnin tuloksena ja ihmisen sille antamien käskyjen pohjalta toimiva mikropiiriensä nojalla täysin mekaanisesti kykenemättä omaamaan nerojen psyykkistä suorituskykyä ja heidän luoman musiikkinsa laajaa tunneskaalaa, puhumattakaan älyn puhtaudesta ja objektiivisuudesta, joka on nerouden edellytys.
 
Eikä mittaamatonta emotionaalista syvyysperspektiiviä voisi edes mitata, muuten kuin vain tuntemalla sen sisimmässään tahdon liikkeiden heijastuessa puhtaan mielteen alueelle, jolloin vain älyn mukaisia tahdon liikkeiden vastineita kiihdytetään, tahdon tyydytyksen tai tuskan kuvana ja joka ei ole mitään mitattavissa ja a priori määriteltävissä olevaa ja ilmiöön kuuluvaa, joten emme pysty vertailemaan millään ns. objektiivisilla mittareilla kuulijan kokemaa ja musiikin aikaan saamaa tunnetilan voimakkuutta aivosähkökäyrän osoittaessa vain musiikin aktivoimat alueet aivoissa, ei niiden elämyksellisen vaikutuksen suuruutta ja kokonaisvaltaisuutta ihmisen psyykessä ja kehossa.
 
Tietokoneelta puuttuu tunne elämää rikastuttavat elämänkokemukset ja elämän vastoinkäymisten aikaan saamat ja henkistä kokemuspiiriä kasvattavat tunnejärkytykset, jotka nero sublimoi ja jalostaa sävelteoksissaan subliimiksi säveltaiteeksi, josta voimme kokea katharsiksen.
 
Se ei myöskään ole voinut kyetä lyhyessä ajassa yhtäkkiä omaksumaan vain harjoittelun myötä saavutettavaa mestarillista sävellysteknistä taitoa ja muodontajua, temaattisesta kehittelystä puhumattakaan.
 
Eikä sille ole myöskään ole voinut kehittyä lyhyessä ajassa persoonallista tyyliä, joka edellyttää vuosikymmenten harjoittelua ja kypsymistä taiteilijana, ja jollaisesta yhä uusille sielullisille alueille yltävästä luovan neron uraa leimaavasta musiikillisesta kehitysprosessista suuret säveltäjänerot tunnetaan varsinkin ihmiskunnan suurimpiin neroihin kuuluvien Schubertin, Mozartin, Haydnin, Bachin ja Beethovenin kohdalla.
 
Mozartin tuotanto saavutti sekä määrällisen, että laadullisen huipentuman v. 1784-1787 välisenä aikana, joskaan kaikki sinäkään aikana sävelletyt teokset eivät galanttiudessaan edusta korkeinta laatutasoa, kuten viulusonaatti kV 481 ja hän jo joskus paljon aikaisemminkin urallaan oli kyennyt ylittämään ne moneen kertaan tunteen subliimiudessa, kuten vähämerkityksellisemmät B duuri pianokonsertot kV 450 ja kV 456, esim. muutamilla 19 v. sävelletyillä viulukonsertoillaan ja eräillä niinikään Salzburgissa säveltämillä sinfonioillaan ainakin nopeiden ääriosien osalta leikkikalukonsertoksi kutsutun ns. Paradise konserton nopeiden osien teemojen pienuutta ja haurautta ajatellen, vaikka hidas osa johdattaakin jo suuren g molli sinfonian maailmaan.
 
Mutta säveltäjä saavutti merkittävimmissä mestariteoksissaan ainutkertaisen ja siihen asti ylittämättömän laatutason, jota jokin tekoälyn luoma musiikki ei taatusti saavuta milloinkaan, enkä minä ainakaan kykene luotaamaan pohjaan asti Mozartin nerouden suurimpia saavutuksia enää, kuten silloin lukioiässä muutaman kerran, joten sitä henkisyyttä täydessä mitassaan ja suuruudessaan ei osaltani päästä testaamaan suhteessa tekoälyn luomuksiin Mozartin taiteen tavoittamattomuuden tunnusta johtuen.
 
Haydnin sinfonioita tekisi mieli kutsua sanalla henkistynyt, mutta Mozart tarjoaa suurimmillaan, vaikka siitä on jo osaltani kulunut yli 40 v., sellaista sielullista poltetta, ettei Haydn sellaiseen musiikilliseen ilmaisuvoimaan pääse taiteellaan edes suurissa oratorioissaankaan.

Mozartista on kerrottu, että erään kreivittären luona hän muunteli kerran erään oopperansa teemaa pianolla suurenmoisen kauniisti ja kuulijat pidättelivät henkeään kuunnellessaan tätä saksalaista Orfeusta. Yhtäkkiä touhu alkoi kuitenkin kyllästyttämään häntä ja hän hyppäsi pianon äärestä ja rupesi naukumaan kuin kissa ja tekemään kuperkeikkoja ja hyppimään akrobaatin elkeet halliten ketterästi pöytien ja tuolien yli kuin telmivä lapsi. Mozartin ensimmäisen tosi rakkauden Aloysian mies, näyttelijä ja amatööritaiteilija Joseph Lange, on sanonut ymmärtävänsä, että niin suuri taiteilija kuin Mozart kunnioituksestaan taidettaan kohtaan asetti tavallaan oman minuutensa pilkan kohteeksi.
 
Mozart kirjassa näitä akrobaatin temppuja kutsutaan neron harhautusliikkeiksi, joiden tarkoituksena oli ilmeisesti eksyttää hänen yleisönsä tajuamasta säveltäjän omasta soitostaan ja musiikistaan kokemia syviä sieluntiloja, jotka kuvastuivat hänen soittaessaan hänen kasvoiltaan ja silmistään aikalaiskuvausten perusteella tasaisena ja rauhallisena katseena, ja jotta nämä ei olisi päässet siten perille hänen syvimmistä tunnoistaan .
 
Sillä hän ei tuntenut mitään tarvetta paljastaa omia sisäisiä sielunliikkeitään ja tehdä selkoa niistä muille, varsinkaan kun ei itsekään ollut niistä täysin perillä ja joita Mozart koki luomisaktin yhteydessä säveltäessään, sekä soittaessaan pianoa, ja esittäessään sen jälkeen yhtäkkiä pilailijaa, ettei tunne yltyisi liian kaikkinielevän pakahduttavaksi ja tällä tavoin klovneriaan turvautuen syvät sielulliset kokemuksensa itseltäänkin kätkien, ja ilveilevän käytöksensä alle ne peittäen ja koitti tuoda esille ja näyttää muiden silmissä täysin vastakkaisen ja huolettoman lapsellisen puolensa itsestään hämäämistarkoituksessa.
 
Ehkä Mozartin itsensäkin säikähtäessä tunteidensa syvällisyyttä ja tällä tavalla kuin tasasuhtaisuutta suhdattomuuteen ammentaen hän esitti suurelle taiteilijalle tunnusomaisen suuruuden sädekehän sijasta täysin päinvastaista roolia itseään tavallaan halventaen tärkeäksi kokemansa taiteensa vuoksi.
 
Tosiasiassa kyse oli neron lapsellisesta luonteesta, jokaisen neron ollessa kuin lapsi ja jokaisen lapsen kuin nero, älyn ylijäämällään tahdon tarpeiden tyydyttämisestä, lasten hermojärjestelmän kehittyessä lihaksistoa aikaisemmin, joten he ovat kaikkeen teoreettiseen askarteluun soveliaampia ja oppimiskykyisempiä kuin aikuiset.
 
Mozart oli tosin pikkupoikana lapsinero ja älyltään lasten ja neron tavoin puhtaasti tiedoitseva, mutta koska hän oli paitsi sävellystekniikaltaan myöhempiin mittapuihinsa nähden vielä raakile, ja isänsä hellässä huomassa kasvatettuna ja lapselle ominaisesti vielä syvempiä tunnekokemuksia ja tunnejärkytyksiä sekä karaisevia elämänkokemuksia paitsi mm. äidin poismenon tai rakastamansa Aloysian taholta hylkäämäksi joutumisen takia, ei hän vielä omannut kykyä ja kokemuksia sublimoida katastrofiaan sävelteosten muotoon ja saavuttaa musiikkiinsa emotionaalista syvyysperspektiiviä siten kuin mestariteoksissaan vasta kypsällä iällä, vaikka jo 17 vuotiaana sävelletty g molli sinfonia on jo melkoinen kypsyysnäyte ja on arveltu Mozartin kokeneen sen säveltämisen aikoihin ensimmäisen rakkautensa valaen ehkä tämän rakkauden tunteen sisimmän ytimen objektivoituna sinfoniansa intohimoista kiihkoa tulvivaan sävelkieleen.
 
Muina miehinä ryhdyin kuuntelemaan Mozartin sinfonioita eri ikäkausilta ja vaikka musiikin potentiaaliin nähden en kovin syvällistä henkistä tilaa saavuttanutkaan istuma-asennossa keskittyneelläkään kuuntelulla, niin kernaasti kuin olisin halunnutkin, niin jonkinasteisen hyvin levollisen ja sisäisen rauhan täyttämän tilan kuitenkin.
 
Eräässä kohdassa Jupiterin finaalissa mieleen juolahti yhtäkkiä eräs kipeä muisto tai mieleenjohtuma, mutta peittyi kuitenkin musiikin rakkauden sanomaan ja muuttui positiiviseksi voimavaraksi ja energiaksi ja voitolliseksi tunteeksi.

On hämmentävää, että vain ja ainoastaan neron älyn puhtauden ja objektiivisuuden sijasta Mozartillakin oli myös subjektiivisia tunteenpurkauksia ja itkukohtauksia, joka osoittaa hänen olleen tunteellinen ihminen, eikä vain puhdas äly, vaan ennen kaikkea inhimillinen olento yli-ihnimillisten suoritusten ohella. Constanze nimittäin on kertonut, että heidän harjoiteltuaan Münchenissä Idomeneo oopperan kvartettoa, Mozart oli kesken kaiken yhtäkkiä juossut sivuhuoneeseen ja sieltä löydetty itkuisena vahvojen tunteiden vallassa. Hildesheimer arvelee, jos muistan sen oikein, syyksi sitä, että mahdollisesti tämä itkukohtaus johtui siitä, että Mozartin elämässä nykyhetki ei kestänyt vertailua hänen menneisyytensä kanssa. Tämä tuntuu oudolta väitteeltä jos ajatellaan, että säveltäjähän pääsi oopperasävellyksen pariin, jota hän piti toivomanaan työtehtävänä ja irtiottona Salzburgin henkisesti ahtaasta ilmapiiristä. Tämäkin reaktio saattoi johtua siitä Schopenhauerin havainnosta, että neron älyn kohdistuttua objektiivisen sijasta tahdon asioihin, sen käsitys voi tulla liian eläväksi ja se näkee kaiken liian räikeissä ja liian kirkkaassa valaistuksessa ja suunnattomasti suurentuneena, kuten Mozartin itkunpurkauksessa kävi.

Mozartin sävellykset eivät kestäneet ajan hammasta niin kuin ei wieniläisklassismi ylipäätään. Totta on, että musiikin historiassa varsinkin Mozart on nostettu perusteettoman korkeaan arvoon suhteessa muihin tylsiin aikalaisiinsa, kuten Haydniin tai Eberliin. Mutta oikeastaan koko wieniläisklassismi on nostettu perusteettoman korkeaan arvoon. Jo silloin Pariisissa oli enemmän musiikkielämää. Ensin oli Napoli, sitten Pariisi. Wien ei koskaan ollut ykkönen, paitsi germaanien historiankirjoituksessa. Länsimaisen taidemusiikin kulta-aika vasta alkoi romantiikasta ja romahti maailmansotiin ja ns. Toisen wieniläisen koulukunnan doktriinien tunkeutumiseen konservatorioihin, paitsi Amerikan mantereella, missä musiikki säilytti juurensa ja elinvoimansa.
 
Mozart ei koskaan nähnytkään modernia flyygeliä. Pianomusiikin kulta-aika alkoi romantiikasta.
 
Ei ketään muusikkoa säveltäjänä ole niin räikeästi ja järjestelmällisesti yliarvostettu kuin Mozartia. Mozart on kuitenkin erittäin tärkeä ja varhainen malliesimerkki kaupallisesta musiikista ja brändäämisestä. Kun Mozart-brändi julkaisi sävellyksiä muusikon kuoleman jälkeen, Eberl vimmastui, kun hänenkin sävellyksiään oli laitettu Mozart-brändin nimiin. Eberl oli nimittäin hiukan taidokkaampi ja elossa ja halusi puolustaa tekijänoikeuksiaan.
 
Niin kuin Delius sanoi: jos joku sanoo pitävänsä Mozartista, on se vahva indikaattori sille, ettei tyyppi ymmärrä musiikkia.
 
Megatherium, kaikkien näiden vuosien jälkeen ja Deliuksenkin jälkeen en keksi muuta selitystä sille, että vieläkin hehkutat viheliäistä Mozartia, että olet vesimies. Mozart sopii erinomaisesti vesimiehille. Ei yhtään syvällisyyttä, pelkkiä nokkeluuksia. Pelkkää abstraktia merkityksetöntä arkkitehtuuria. Tai niin kuin Iiwana tuossa ylempänä kirjoittaa: tyhjänpäiväistä tilutusta.
Ja mitä tilutusta se on? Albertin bassoa.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Albertin_basso
Voi kuinka mieltä ylentävää!
Eräs sukulaisnainen sanoi kuuntelevansa mieluummin vaikka gregoriaanista musiikkia ja mainitsi, miten paljon Mozart käytti kertausmerkkejä. Hänen brändinsä rytmimusiikki on erittäin kertaavaa ja determinististä. Sitä on generoitu tietokoneohjelmilla, jotka noudattavat yksinkertaisia skeemoja ja pseudosatunnaisuutta - Mozarthan itse heitti noppaa, kun ei hänellä ollut mitään sanottavaa vaan hän oli valmis suoltamaan abstraktia, absoluuttista musiikkia, joka ei assosioidu mihinkään paitsi aikakauden kliseisiin.
Ja mitä on Mozartin harmonia? Kolmisointuja, kaikki rinnakkaiset kvintit eliminoitu, ja rohkeimmat modulaatiot tritonusten kautta.
Modernissa länsimusiikissa tritonuksia ei edes käytetä, koska ne ovat liian heikkoja soinnuiksi.
 
Eihän Mozart edes käyttänyt tasavireistä järjestelmää. Sen takia hänen musiikkinsa on sävellajien kannalta niin rajoittunutta ja väritöntä.
 
No eiköhän tässä tullut taas tarpeeksi kirjoitusta museomusiikista tälle vuodelle.

levesinet: Eräs sukulaisnainen sanoi kuuntelevansa mieluummin vaikka gregoriaanista musiikkia
 
Gregoriaainen kirkkolaulu on hienoa. Kuuntelen silloin tällöin pätkiä esimerkiksi tuubista ja ne on aika koukuttavia. En osaa teorisoida mistä johtuu, mutta nättiä on. Kaukana Mozartin tyhjänpäiväisyydestä.
 
Kun mainitsit Mozartin brändistä, niin tuli mieleen taannoinen Ylen artikkeli, jossa ruodittiin Mozartin kaupallisuutta ja tuhlailevaa elämää. Jäi mieleen esimerkiksi hänen sukkansa, jotka artikkelin mukaan saattoivat maksaa useamman kuukauden työläispalkan. Ellei peräti muutaman vuoden.
 
En myöskään ymmärrä Mozartin ylivertaisuuden jumalointia. Mieluummin kuuntelen vaikka, tosiaan, gregoriaanista kirkkolaulua. Kannattaa kokeilla, ne on hienoja piisejä ja taidolla esitettyjä. Opettavat myös ymmärtämään mitä syvällinen ja nerokas musiikki oikeasti on. Myös monet J.S. Bachin kappaleet kelpaa tässä suhteessa.

megatherium: Rupesin Beethovenia kuuntelemaan...
 
Tunnen muuten kaikki Beethovenin pianosonaatit ulkoa. Soittaa en vielä osaa, enkä varmaan opikaan, mutta melodiat tuntee kyllä. Jotenkin se vie vähän koolonautintoa. Sama esimerkiksi Sibeliuksen viulukonsertosta, joka onkin niin populaari, että varmasti moni muukin tuntee sen kuuli siitä sitten puoli tahtia melkein mistä tahansa kohdasta.

Iiwana-80: Tunnen muuten kaikki Beethovenin pianosonaatit ulkoa. Soittaa en vielä osaa, enkä varmaan opikaan, mutta melodiat tuntee kyllä. Jotenkin se vie vähän koolonautintoa. Sama esimerkiksi Sibeliuksen viulukonsertosta, joka onkin niin populaari, että varmasti moni muukin tuntee sen kuuli siitä sitten puoli tahtia melkein mistä tahansa kohdasta.
 
Se on jo aikamoinen saavutus, että tunnet hänen pianosonaattinsa niin hyvin. Minä en tunne puoliakaan.