Elektroniikka ja soitinrakennus ›

Moi.
 
ristojk: Tässä tapauksessa mittausta varten löytyy molemmille putkille yhteinen 1 ohm vastus (molempien putkien virta kulkee tästä läpi) ja suositusjännite 60 mV = virtana yhteensä 60 mA eli 30 mA/putki. Tässä tietenkin oletetaan, että putket on melko hyvin sovitettu kun ei voi erikseen biasoida.
 
Joo, noinhan se usein toteutetaan kustannussyistä.
 
Sanavalintani oli näin jälkikäteen lukien turhan ylimalkainen, tarkoitin lähinnä sitä miten haluttu biasvirta määritellään.
Laskemalla johonkin tiettyyn prosenttiin kun on vain yksi tapa, muitakin toki löytyy.
 
Ennenvanhaan yleisin oli varmaankin ylimenosäröön perustuva, jossa ylimenosärön aiheuttamasta epäjatkuvuuskohdasta signaaliin saatiin ideaalipiste, josta sitten tarvittaessa kokemukseen tai MUTUun nojaten säädettiin inan yli tai ali.
 
En kotimaista termiä tiedä, mutta "blue hue" menetelmässä seurataan putken kuormitustilanteessa muuttuvaa sinistä huntua, ja miten se reagoi signaaliin.
Ei ole yksinään millään tapaa tarkka, koska hunnun muodostuminen ja käyttäytyminen riippuu monista seikoista, lähinnä jäännöskaasuista, ja on käytännössä erilainen jokaisella putkella.
Sininen huntu -jos sellainen muodostuu- on kuitenkin hyvä indikaattori siitä että putki on toiminta-alueella, jos liukuu punaiseen tai violettiinkin päin on syytä ottaa "pakkia".
 
Harjaantuneella korvalla ja tutulla testisignaalilla homman voi myös suorittaa korvakuulolta, mutta on tietysti riskialtista puuhaa.
Tuo on tietysti se ainoa konsti kun metsästetään "Graalin malja" soundia, putkien kestoiästä ja muista mahdollisista vaurioista piittaamatta.
 
Nuo menetelmät toimivat aikoinaan kohtuullisen hyvin -Jenkkilässä/Briteissä ainakin- koska putkia oli runsaasti saatavilla, olivat varsin tasalaatuisia, ja vahvistimet (=päätteet) perustuivat pitkälti samoihin RCA periaatekytkentöihin.
 
Nykyään kun putket ovat aikalailla mitä sattuu, saatavuus on verraten heikkoa, ja ikinä ei voi tietää millä tapaa putken tai vahvistimen valmistaja (arvostettukin) on tällä kertaa keksinyt säästää ja oikoa, etenkin tuo ylimenosäröön perustuva on aikalailla riskialtis tapa.
Kun ruukaa mennä "kuumaksi".
Ainakin jos työn alla on moderni vahvari CP putkin, Wintagevahvari -tai pieteetillä muuntajia myöden kopioitu- Wintageputkin toki käyttäytyy kuten ennenvanhaankin, mutta noiden kanssa olen ainakin itse vieläkin tarkempi kuin nykylaitteitteni kanssa, hutiloimalla saa nopeasti kallista vauriota aikaiseksi, ja aivan turhaan.
 

 
ristojk: Jännite päätemuuntajalle on kaavion mukaan 431V
 
Jos tähdätään ~70% korville, tuo kannattaa aina mitata käyttötilanteessa eli putki paikallaan, putkijännitetaulukonkin ilman kuormaa mitatut jännitteet voivat heittää melkoisesti.
Mutta putkijännitetaulukkoa käytetäänkin lähinnä muihin juttuihin.
 
Oman lusikkansa soppaan tuo se että vaikka uudemmissa tuota ongelmaa ei tietenkään ole, vanhemmista vahvareista ei välttämättä löydy 230V vaihtoehtoa joten jännitteet ovat kautta linjan inan yli tai ali speksatuista.
Jos tähdätään välille 50-60%, verkkojännitteen vaihtelun merkitys vähenee huomattavasti.
 

 
ristojk: vrt. jossain speksissä 6L6 maksimi olisi 500V.
 
Asia ei ole ihan noin yksiselitteinen.
Ellei ko. speksi ole putkivalmistajan juuri tuolle (ja wintageputkissa juuri ko. version) putkelle ilmoitettu, siitä ei ole kuin suuntaa antavaa iloa.
RCA itsekin nosti 6L6:n maksimianodijännitteen kestoa koko ko. putken elinkaaren ajan -pl. 5881 vs. viimeinen 6L6GC- joten on tärkeää valkata oikea datalehti putkesta riippuen.
Tuo siis länsiputkilla, Neukku-, itäblokki-, Kiina- ymv. rebrändätyt on sitten asia erikseen, monasti sisuskalut ja kylkeen stanssattu putkityyppi eroavat toisistaan vahvasti ainakin joiltain osin.
 
Vaikka 6L6 onkin vakiintunut puhekielen termi voi tuntua pilkunnussimiselta vaikkei sellaiseksi ole tarkoitettukaan, mutta kun puhutaan datalehdistä, pitää valkata 6L6G-jotain (tavallisimmin C) datalehti.
Aito 6L6 on sattuneesta syystä ääriharvinainen, puhumattakaan siitä että on muihin kuin aikalaisiinsa vahvareihin kuten muihinkin käyttötarkoituksiinsa käyttökelvoton.
Jos nyt ylipäätäänkään kovin moni peltikuorinen tuon ajan putki on tyhjönsä tähän päivään asti pitänyt.
Mulla ei ole kuin yksi peltikuorinen -ja sekin 6V6 jotka ovat huomattavasti yleisempiä- putki, pitäisi joskus saada aikaiseksi askarrella pitkään haaveissa ollut putkitesteri johon osatkin on ollut jo tovin ja mitata josko on hengissä.
Odotukset eivät ole korkealla... ;).
 

 
ristojk: Mitä tuohon meteliin tulee, niin sanoisin kuitenkin, että sitä kyllä riittää, vaikka numerona 40 W kuulostaa vähältä vaikka nyt 100W Marshall'iin verrattuna.
Muutenkin voimasointuja tulee meikäläisen soittolistan kappaleissa vähemmän käytettyä, eli eipä taida virtalähde kovin usein kyykkäillä.
 
Totta kai riittää, kitarakäytössä riittää 10 wattisessakin, kyse ei ollutkaan siitä.
Tuo virtalähteen ja/tai päätemuuntajan ennustettavasti epälineaarisena komponenttina toimiminen on kuitenkin monille se seikka miksi putkivahvistinta haluaa:
 
s151669: Eli soundiin tulee sellaista dynamiikkaa kuin siinä pitäisi ollakin, tottelee kättä.
 

 
ristojk: Jos kunnon pörinää haluaa, niin Peavey'llä oli aikanaan malli (en muista mikä), jossa oli tahallaan alimitoitettu päätemuuntajan sydän. Periaatteessa kumminkin niin, että käämit kesti koko tehon. Tästä seuraa se, että kun päätemuuntajan sydämen magneettikenttä kyllästyy, se rajoittaa ulostulevaa virtaa ja tämän pitäisi tapahtua putkien tapaan.
 
Karrikoidusti voi mun mielestä turvallisin mielein sanoa että kaikissa perus kitaralle tarkoitetuissa putkipäätteellä toteutetuissa instrumenttivahvistimissa on alimitoitettu tai muulla tapaa toteutettu särönmuodistusta aiheuttava päätemuuntaja.
Pl. HIwatt:it, Marshall Major ja muut vastaavat, sekä tietysti samalla filosofialla toteutetut putiikkireinkarnaatiot.
 
Tahot jotka ovat päässeet kokeilemaan ja vertailemaan vaikkapa JTM ja JMP versioita samoista Marshalleista -vanhemmista puhumattakaan- ovat sitä mieltä että päätemuuntajia alettiin "heikentämään" jo varhain jotta soundi saataisiin dynaamisemmaksi ja korville ystävällisemmäksi stadionien ulkopuolella.
Ja kun tuokaan ei riittänyt, alettiin käyttämään keinokuormia, joita sai sitten keikan mittaan ruuvattua "pienemmälle" (kuten eräs mnet veteraani-aktiivi aikoinaan Vorsaas) kun korva vääjäämättömästi epäherkistyi metelissä.
Muistaakseni oli "vain" 50W JTM Marshall+412, ja metelin määrä oli melkoinen kun vaimennus laski laskemistaan.
 

 
ristojk: Epäilen, ettei mikään nykyisistä digitaalimallinnetuista vahvistimista sisällä tätä tilannetta.
 
Ainakin ovat jo pitkään mainostaneet että tuollaistakin kehittyneempää sag- ja saturation- dynamiikkaa olisi mukana, ja toisaalta vastaavaa on jäljitelty trankkulaitteiden kanssa jo iät ja ajat kompressoimalla signaalia, vahvasti vaihtelevalla menestyksellä toki.
 
T:Samuli