Kitarat: kitarakamat ›

Funkånaut: Onhan se musa kilpailua, mutta itse koen, että enimmäkseen itseään vastaan.
 
Tätä se on kyllä kaikista eniten munkin mielestä. Eli lopputulema=musiikki on ytimessään kilpailua.

Nyt kuulostaa siltä, että vanha kunnon dada-meininki on taas täydessä liekissä...

Entropia666: Tätä se on kyllä kaikista eniten munkin mielestä. Eli lopputulema=musiikki on ytimessään kilpailua.
 
Mitä? Onko munkki käynyt täällä (olemassa väärässä)? En usko!

Musiikkihan on hienoimmillaankin kilpailua. Koska enemmän on aina enemmän, ei vähemmän.

J.Nikkanen: Mitä? Onko munkki käynyt täällä (olemassa väärässä)? En usko!
 
Munkerolla on t-paita, jossa lukee "Musiikki on kilpailua itseään vastaan".
 
Eikä sillä muita vaatteita olekaan.

En kyllä hiffaa miten musiikissa voisi kilpailla? Joku levymyynnin määrä tai soiton nopeus on tietty mittareita niillä alueilla mutta kui paljo niillä sitten on tekemistä musiikin kanssa, vaikka tyyliin sellaisille muusikoille joille se homman pihvi on jossain ihan muussa.

Entropia666: Tätä se on kyllä kaikista eniten munkin mielestä. Eli lopputulema=musiikki on ytimessään kilpailua.
 
No niin no joo, miten sen kehittymisen hahmottaa. Nopeus on tietty helppo mittari jos vain lasketaan soitetut nuotit per aikaväli, mutta tarkoittaako se välttämättä musikaalisuutta an sich.
 
Jonkun Träumerein soitossa voi kehittyä koko eliniän ja tulkinta voi parantua/kaunistua, vaikka mekaaninen toistonopeus laskisikin. Siinä sitten mennään hankalammin tarkasti kuvailtaviin asioihin, kuin vain soitetut nuotit per minuutti.
 
Periaatteessa koko elämän voi tulla musikaallisemmaksi, vaikka raaka toistonopeus laskisikin. Eli sinänsä se on kehittymistä, mutta hahmottaako sen suoranaisesti kilpailun kautta, on toinen kysymys.

Funkånaut: No niin no joo, miten sen kehittymisen hahmottaa. Nopeus on tietty helppo mittari jos vain lasketaan soitetut nuotit per aikaväli, mutta tarkoittaako se välttämättä musikaalisuutta an sich.
 
Jonkun Träumerein soitossa voi kehittyä koko eliniän ja tulkinta voi parantua/kaunistua, vaikka mekaaninen toistonopeus laskisikin. Siinä sitten mennään hankalammin tarkasti kuvailtaviin asioihin, kuin vain soitetut nuotit per minuutti.
 
Periaatteessa koko elämän voi tulla musikaallisemmaksi, vaikka raaka toistonopeus laskisikin. Eli sinänsä se on kehittymistä, mutta hahmottaako sen suoranaisesti kilpailun kautta, on toinen kysymys.
 
Itse näkisin että soiton nopeus on ihan yhtä musikaalinen itseisarvo kuin hitauskin. On olemassa äärimmäisen musikaalista valonnopeudella soitettua kamaa ja umpitylsää ja ideaköyhää hidastelua. Näkisin että tuo hitaudessa tai nopeudessa jumittaminen on mielenköyhyyttä, hyvä muusikko pystyy operoimaan molemmissa eikä hyvän muusikon edes tarvitse määrittää hyvyyttä nopeuden tai hitauden kautta.
 
Sen sijaan näkisin että tasainen suoritus, vireisyys, hyvä time ja myös fyysinen kunto soittaa matsku on olennaisia. Biisinkirjoittajalla tietty mielikuvitus ja bändimuusikolla kyky sovittaa kimpassa parhaat ratkaisut tyylilajin mukaan.
 
Jos tässä lähetään filosofisesti pohtimaan niin tämmösessä äkäisessä musassa on useampi kilpailullinen aspekti itseään vastaan:
 
- Ikää kun kertyy, niin vauhti ei saa hidastua, vaan pitää pystyä kolaamaan vanha matsku yhtä äkäisesti kuin parikymppisenäkin. Esim. tommonen 16 biisiä Slayeriä putkeen livenä on yllättävän kova rutistus. Mulla oli urheilukello ranteessa ja muistin pistää sen kolmannen biisin jälkeen päälle, keskisyke näytti 114bpm ja maksimisyke 164bpm. Kaloreita palo vajaa 600kcal. Rumpalille tuo on vielä helvetisti tiukempi veto.
 
- Pystyä tuottamaan uutta kamaa laadun tippumatta, tai ehkä jopa laatua nostaen. Tämäkin on pitkässä juoksussa äärimmäisen vaikeeta, oli kyse sitten musikaalisesta tai tuotanollisesta näkövinkkelistä.
 
- Jokainen kuulija, jokainen myyty paita ja jokainen soitettu keikka on äärimmäisen kovaa kilpailua muita vastaan.
 
- Mahdollisuus pitää soitto arjessa mukana. Helppo homma opiskelijalle, ihan toisenlainen temppu perheelliselle, asuntovelalliselle ja täysiä työelämässä olevalle.
 
- Tästä aasinsiltana bänditoiminnan yleinen mahdollistaminen haalimalla rahoitus ja yhteistyökumppanit kokoon. Ei oo ihan itsestäänselvyys että ne rahat uuden lätyn sessioihin löytyy.
 
Nämä toki bändimuusikon näkövinkkelistä, himasoittajien ei tommosia tarvii paljoo miettiä.

Entropia666: Onhan musassa aina kilpailtu? Klasarimuusikot jo kilvoitteli keskenään kuka vie aina hommia uudelle tasolle joko sävellyksen tai soiton puolesta. Rokissa tuota nokittelua on ollu alusta asti.
 
Bändit on myös aina kilpaillu levymyynneillä, myydyllä merkkarilla ja soitetuilla keikoilla että kenen status on isoin ja kuka soittaa pääesiintyjänä. Tästä jatkettuna myös ruohonjuuritasolla jokaikinen julkaistu biisi, soitettu keikka tai myyty paita on aina kilpailu potentiaalisen kuulijan huomiosta tai rahasta. Nykyäänhän vaikka musan julkaisun kynnys on madaltunut huomattavasti, on kuitenkin yhtä aikaa kilpailu kuulijoista kiristynyt äärimmäisen paljon. Spotifyyn julkaistaan käsittämätön määrä biisejä, mutta myös melkein yhtä isoa määrää ei kukaan koskaan kuuntele. Jos bändillä tai artistilla on tavoite saada musiikilleen kuulijoita, se joutuu aina kilpailemaan niistä tavalla tai toisella.
 
Mun mielestä on vähän naiivia ajatella etteikö musa olis kilpailu. Se on aina ollu, ja tulee aina olemaan. Se on sit eri asia että mikä on kenellekkin riittävä taso pärjätä siinä kisassa ja missä on tavoitteet.
 
Ite en kyl nää asiaa tällä tavalla, varsinkaan ku omaan makuun melko monesti se eniten levyjä myyvä bändi genressä ku genressä on se kaikista tylsin vaihtoehto.
Tottakai kaiken voi nähdä ja kokea kilpailuna mutta omasta mielestä siinä häviää aika helvetisti syvyyttä ja tekemisen iloa, mitkä itelle on tärkeitä juttuja

ubik: Ite en kyl nää asiaa tällä tavalla, varsinkaan ku omaan makuun melko monesti se eniten levyjä myyvä bändi genressä ku genressä on se kaikista tylsin vaihtoehto.
Tottakai kaiken voi nähdä ja kokea kilpailuna mutta omasta mielestä siinä häviää aika helvetisti syvyyttä ja tekemisen iloa, mitkä itelle on tärkeitä juttuja
 
Ei mun kirjotuksella oo mitään tekemistä sen kanssa että kuka on suurin ja isoin ja mikä on suosituinta. Samat mekanismit pätee myös ruohonjuuritasolla ja kaikista obskuureimmista alakulttuureissa ja niché-genreissä. En minäkään kuuntele lähtökohtaisesti mitään listoille nousevaa musaa. Saati sitten että tekisin semmoista.
 
Nykytilanteessahan ei tietysti oo mitään hienoa ja mun mielestä se näivettää musaa, mutta toisaalta se on maailma missä eletään ja missä sitä musaa esitetään ja tehdään. Pakoon ei pääse vaikka haluaiskin.
 
Palaan myös siihen että musassa on aina kilpailtu ja se on myös monesti ruokkinut ihan uusia juttuja syntymään. Klasarin sankarit venytti koko säveltaiteen rajoja musan kirjoituksesta orkesterien kokoonpanoihin. Rokkenrollissa esim. progessa kilpailtiin monimutkaisuudella ja vastaiskuna sitten taase punk nousi kilpailemaan yksinkertaisuudellaan. Kasarilla tukkahevissä kilpailtiin erittäin paljon kitarataituruudella ja thrashissä nopeudella. Metallica ja Megadeth ei mitään muuta tehnykkään ku kilpailivat keskenään ja molemmat työnti ulos sen kilpailuvietin innoittamana kohtuu kovatasoisia lättyjä. Slayer kisas nopeudella ja ankaraa laittoo on nekin saanu levylle kun aina piti nostaa rimaa.
 
Ysärillä sitten death metal vei hommaa ihan uusiin sfääreihin soiton nopeuden, monimutkaisuuden ja raskauden suhteen. Fuusiojazzissahan sitä vasta sitten modulaatiosukat kilpailikin kun Gambale sweeppas hawaijipaidassa ja nahkahousuissa sen minkä pystyy.
 
Musassa on aina kilpailtu, ja tullaan aina kilpailemaan. Tavalla tai toisella.

Niin, ja Hendrix kilpaili sen verta että kitara nous bändin ykkössoittimeks taustalla olemisen sijaan. Van Halen sit jatko siitä lisäämällä enemmän kaikkee.

Funkånaut:
 
Jonkun Träumerein soitossa voi kehittyä koko eliniän ja tulkinta voi parantua/kaunistua, vaikka mekaaninen toistonopeus laskisikin. Siinä sitten mennään hankalammin tarkasti kuvailtaviin asioihin, kuin vain soitetut nuotit per minuutti.

 
Tämäpä, mutta jos nelissoinnun hahmotteleminen kitaran otelaudalle tuottaa vaikeuksia aivan kuten monelle kovallekin urheilijalle näyttää tuottavan, niin silloin on uho muusikkoudesta turhaa ja paras keskittyä treenaamaan jotain sopivan vaikeaa.

Cosmic Ted: Tämäpä, mutta jos nelissoinnun hahmotteleminen kitaran otelaudalle tuottaa vaikeuksia aivan kuten monelle kovallekin urheilijalle näyttää tuottavan, niin silloin on uho muusikkoudesta turhaa ja paras keskittyä treenaamaan jotain sopivan vaikeaa.
 
Kun sitten taasen katotaan populaarimusiikin eetosta niin kyllä siellä lähtökohtaisesti on menty niin, ettei taitavimmat ole pärjänneet, vaan nimenomaan keskikastin puurtajat. Ehkä jopa tietyssä määrin huonot ja vajavaiset soittajat.
 
Muusikkohan on se joka soittaa ja luo. Palaan eiliseen että mitäs sulla on näyttää sen tiimoilta? Meikä on kuitenki huutelut lunastanu ja kannukset ansainnu.

Cosmic Ted: Tämäpä, mutta jos nelissoinnun hahmotteleminen kitaran otelaudalle tuottaa vaikeuksia aivan kuten monelle kovallekin urheilijalle näyttää tuottavan, niin silloin on uho muusikkoudesta turhaa ja paras keskittyä treenaamaan jotain sopivan vaikeaa.
 
Juu, minuuttivalssi tai kimalaisen lento menee nopeusvertailussa, mutta sitten taas toisissa teoksissa itseisarvo on muussa, kuin kuka nakuttaa nopeiten metronomin tahtiin.
 
Tämä ei ole teknisen taituruusen vastustamista; hyvin hanskattu tekniikka antaa mahdollisuuksia itseilmaisuun tavoilla, jotka rajoitteisimmilta puuttuu. Mutta harvassa skenessä/teoksessa se nopein veto on se musikaalisesti kiinnostavin veto, mutta taas parhailla tyylitaitureilla on usein se tekniikkapuoli hallussakin, etenkin klasaripuolella. Eivät vain briljeeraa sillä itseisarvon takia; sen stygen voi vetää edelleen hitaasti ja maukkaasti, vaikka pystyisi kolminkertaisemmalla tempolla soittamaan oikeat nuotit.
 
Ei joku Tsaikovskin 1. pianononsertto parane tempoa nostamalla, munsta vaan muuttuu paskemmaksi liikaa tempoa kohottamalla. Meikältä löytyy useampi versio, ja Hannu Linnun tai Esa-Pekka Salosen johtama versio (en muista, kumpi USA:ssa levyttti) nopeudellaan munsta on ihan kamala; Gergiev johtamassa Mariinskin orkesteria vain kuulostaa paremmalta. Eikä Erik Satien Gymnopedie 1 parane tempoa nostamalla, kun itseisarvo on muussa.
 
Toisessa teoksessa toisessa skenessä taas tiettyyn pisteen asteeseen toimii kyseinen kikka.

Mutta missä on Jucciz?

Entropia666: Pistetääs tännekki läpällä vähän esimerkkiä miten heviä soitetaan: https://youtu.be/SAKy5-pP93M
 
No jopas oli tiukasti vedettyä ja hyväsoundista Slaerointia! Ekstraplussa toisen kitaristin komeasta RottenSound-paidasta ihan vaan siksi, että mulla on samanlainen :D
 
Äijä on kyllä kehittynyt hurjasti niistä dadaskabojen ajoista, tiukkaa komppaamista ja soolotkin tuossa enemmän oikeassa sävellajissa kuin coveroitavalla orkesterilla monasti. Arvostan kyllä, vaikka silloin joskus välillä ärsytti kieltämättä itseäkin se egon määrä suhteessa taitoihin :D Ja jotain on tosiaan saatu aikaankin puheitten lisäksi vuosien varrella, samapa tuo vaikka ei listoilla ole keikuttukaan. Joten en minäkään nyt oikein ymmärrä tätä kauhean negatiivista kommentointia.
 
Eikä covereiden soittamisessa minusta ole mitään vikaa. Itsehän teen sitä kahdessa eri porukassa sekä "vääristä" syistä (köpöjä bilebändibiisejä rahasta) että oikeista (omia nuoruuden hardrock-lemppareita koska niitä on helvetin mukava soittaa) mutta suurimmaksi osaksi siksi, että ihmisille soittaminen ylipäätään on parasta hommaa mitä voi tehdä ja kaikesta oppii aina jotain. Kummasti ne omasta mielestä paskat radiohititkin muuttuvat paremmiksi kun jengillä on hauskaa. Ja tuossa kontekstissa yleisön kanssa kommunikointikin on ihan oma taiteenlajinsa, sekä verbaalisesti että kehonkielen osalta. Tietty se omien biisien tekeminen ja soittaminen on parasta, ja toivottavasti tässä saa vielä kasattua itsekin livekokoonpanon, vaikka tällä hetkellä toistaiseksi olosuhteiden pakosta tuhertelen kaiken oikeastaan ensimmäistä kertaa itsekseni (mikä sekin on omalla tavallaan hemmetin hauskaa ja opettavaista, etenkin kun olen nyt koettanut ottaa kunnolla haltuun myös rumpuosastoa). Molemmissa lähestymistavoissa on kuitenkin omat hyvät ja huonot puolensa, ja onhan se erilaista aika monessa suhteessa soittaa kaikille tuttuja biisejä yökerhokansalle versus paahtaa omia hevibiisejä klubilla tai festarilavalla.
 
Kauhean pitkä avautuminen, mutta enpä ole tänne aikoihin mitään kirjoittanutkaan :D

Katoin, että Jeszse oli ottanut duunin Olli Halosen kitarateknikkona laivalla, mutta tuskin sentään.

Cosmic Ted: Tämäpä, mutta jos nelissoinnun hahmotteleminen kitaran otelaudalle tuottaa vaikeuksia aivan kuten monelle kovallekin urheilijalle näyttää tuottavan, niin silloin on uho muusikkoudesta turhaa ja paras keskittyä treenaamaan jotain sopivan vaikeaa.
 
Jumankauta mä oon varmaan aika kova kitaristi kun nelisointujen sijaan vedän vitossointuja suht vaivatta.

Funkånaut: Katoin, että Jeszse oli ottanut duunin Olli Halosen kitarateknikkona laivalla, mutta tuskin sentään.
 
Ei kyllä pystyisi laivalle lähteen töihi.