Klassinen ›

Nils-Eric Ringbomin sinfonioille ominaiset tyylipiirteet pysyvät meille mysteerinä, niin kauan kunnes joku raottaa tätä salaperäisyyden verhoa hänen sinfonioidensa osalta niistä tehdyillä levytyksillä.
 
Sillä niin monta erilaista tyylisuuntaa kommentaattorit ja musiikkitieteilijät ovat niissä kuulleet lähtien kansallisromanttisesta tyylikehyksestä groteskeine aineksineen, uusklassismiin ja teoretisoivaan modernismiin asti, että sen perusteella on mahdotonta arvioida sen enempää niiden musiikillista merkitystä ja syvintä olemusta kuin sitä tyylisuuntaakaan mitä ne lopulta tosiasiallisesti edustavat.
 
Klami ei anna musiikkiestetiikassaan kriitikkona paljon arvoa Ringbomin varhaisteoksille vaan teilaa ne lähes järjestäen vähättelevillä lausunnoilla niiden puutteellisesta teknisestä osaamisesta silmiinpistävään ideaköyhyyteen saakka koskien esim. sekstettoa mutta jo 1939 sävelletty Movimento sinfonico saa Klamilta kiitosta ammattitaitoisesta sävellysteknisestä osaamisestaan ja sisällöllisestä visionäärisyydestä joka osoittaa Ringbomin kehittyneen säveltäjänä.
 
Ringbomin 1. sinfonia näki päivänvalon juuri ennen 40 lukua ja kuudes, lisänimeltään Retrospektiva v. 1987.
 
Salmenhaara arvioi Ringbomin orkesterisäestyksellisten laulusarjojen olevan ehkäpä hieman hänen teoretisoivia sinfonioita merkittävämpiä teoksia.
 
"Ringbom sai säveltäjänä virikkeitä tulenkantajien henkisestä ilmapiiristä ja Paul Hindemithiltä: atonaalisuutta ja varsinkin sen seurausilmiöitä hän ei hyväksynyt."
 
Jollen vallan erehdy Ringbominkin sinfoniat parhaimmillaan ylittävät kansallissäveltäjämme latteiden ja vaisujen sinfonioiden varsin keskinkertaisen laatutason.
 
Nyt luin Aikamme musiikki teoksesta Ringbomin itse maininneen eräiden sävelkieleltään kromatisoituneiden sinfonioidensa sisältävän mm. atonaalisuutta tjms., mutta niissä on myös kaksitoistasävelisyyttä ja opuksessa on varsin ansiokkaasti tehty mm. seuraavia huomioita säveltäjän myöhäissinfonioista.
 
Bruckneriin ihastunut Funtek otti ohjelmistoon erään säveltäjän varhaissinfonian, jossa runsaat sekvenssit kasaavat bruckneriaanisia nousuja finalessa.
 
Seuraavassa sinfoniassa on rikkaasti varioitu valssi finalena ja marssimainen kooda.
 
Kirjassa mainitaan, että Pylkkänen kirjoitti raskaalla Lento Dolorosalla alkavan sinfonian syvällisen pohdinnan ja katkeroituneen ja groteskin banaalisuuden vastakkain asettelusta tms. ja vaikka tritonus leimaa sinfoniaa musiikki ei ole sukua juurikaan Sibben ns. pettuleipä sinfonialle, vaan on tyyliltään paljon modernimpaa musiikkia.
 
Säveltäjän sekstetto on mielestäni varsin pinnallinen teos ja toivoa sopii sinfonioilta enemmän suuruutta.