Klassinen ›

Sibelius oli omana aikanaan taaksepäin katsova menneen aikakauden jäänne säveltäjänä, edustaessaan säveltäjänä duuri-ja molli-tonaalisuutta ja haki innoitusta jopa Palestrinan modaalipolyfoniasta asti 6. sinfoniassaan, jota kutsui kylmäksi lähdevedeksi, joka kyllä kuvaa hänen emotionaalisesti voimatonta musiikkiaan erinomaisesti.
 
Sitä pakahduttavuutta, jota olen kokenut lukuisten muiden suomalaissäveltäjien teoksista en Sibeliuksen minimalistiseksi luonnehditusta musiikista ole milloinkaan saanut.
 
Se, että Hänen musiikissaan on yhä toistuvia lyhyiden aiheiden katkelmia, matalien soitinten epämääräistä murinaa ja kuin tyhjyydestä kasvavia vaskien törähdyksiä, kuten Alan Rich kirjoittaa, ei minusta ole hänen musiikkinsa suurin vika tai virhe, vaan näkemyksen ja intohimoisen ja kiihkeän hengenpalon puuttuminen musiikin ollessa apaattista ja aneemista luonteeltaan esim. C duuri sinfoniassa, josta eivät puhu mitkään suuret tunteet.
 
Siinä missä hän junnasi paikallaan tyylillisesti tai sävelkieleltään-ja sanastoltaan juuri modernimpaan suuntaan kehittymättä toonikakeskeistä funktionaalisharmonista järjestelmää suosien, hän havaitsi ympärillään uuden nousevan nuoren säveltäjäsukupolven kulkevan latujaan ja oli myös kiinnostunut heidän edesottamuksistaan ja saavutuksistaan säveltäjänä, heidän teoksiaan radiosta kiinnostuneena kuunnellen. Sibelius saattoi jopa puhelimella soittaa nuoren polven säveltäjille, kuten Tuukkaselle.
 
Missään muussa maassa ei suosita niin paljon yhtä ainoata säveltäjää levytyksin kuin suomessa, mikä on hyvin lyhytnäköistä ja maan musiikkiperintöä aliarvostavaa levytysfilosofiaa, jonka luultavasti suurimpana vaikuttimena on taloudellisen hyödyn, siis taloudellisen voiton tavoittelu, maan laajaan musiikkiperintöön kohdistuvan aidon kiinnostuksen sijaan.
 
Hänen staattisten ja viileän klassististen mosaiikkimaisten sinfonioiden tuotanto tyssäsi kuitenkin itsekritiikkiin säveltäjän tajutessa, että hän oli ajalleen tyylillisesti liian vanhanaikainen säveltäjä, eivätkä uutta atonalistista modernismia edustaneet säveltäjät juuri luoneet sinfonioita ja neoklassiset sävelsivät niitä tavalla, joka merkitsi klassisen sinfoniamuodon rekonstruktiota, kuin sen edelleen kehittämistä. Sibelius jäi näiden suuntausten väliin ja ehkä siksi frustroitui säveltämiseen.
 
Monien muiden Sibeliuksen jälkeen tulleiden suomalaisten säveltäjien luomistyö ja tuotteliaisuus eivät ehtyneet menestymispaineisiin ja ajatukseen siitä, mitä muut mahtavat ajatella teoksistani jos ne eivät vastaa heidän odotuksiaan, vaan sävelsivät sisäisen välttämättömyyden ohjaamina.
 
Esim. Kalervo Tuukkanen on sanonut, ettei häntä huvita kirjoittaa nuottiakaan ilman näkemystä, huolimatta siitä, että sen tajuavat vain herkät kuulijat. Nuotinkirjoittaminen ilman näkemystä on vain nuotinkirjoittamista, hän sanoo .
 
"Yöt ovat näkemyksen, päivät toteuttamisen aikaa". "Tärkeintä ennen työhön ryhtymistä on kokonaisnäkemys,-elämys,-tuntemus, tai mitä sanaa siitä voikaan käyttää. Se lienee säveltämisen ankarin paikka. Mutta kun se on voitettu, antautuvat aiheet ja muodot kuin itsestään. Usein saattaa ensin syntyä pieni aihelma, josta tulee avain näkemyksen maailmaan".