Aihe: Mitkä ovat kaikkien aikojen parhaat sinfonietat?
1
megatherium
13.02.2025 11:55:00 (muokattu 16.02.2025 14:01:07)
Sinfonietta sävellysmuotona viittaa yleensä sinfoniaa mittasuhteiltaan suppeampaan ja kevyemmällä kädellä sävellettyyn moniosaiseen orkesteriteokseen, joka ei ole muodoltaan niin keskitetty kuin sinfonia, eikä se yleensä muodosta sinfonisen ajattelun puitteissa ilmenevää sinfoniseen jännitteeseen verrattavaa draamallista kaarta tai aiheiden välistä syvää logiikkaa.
 
Sinfoniettojen tyyliasteikko ulottuu kepeistä kamarimusiikillisista teostyypeistä (Prokofjev) rytmistä elementtiä melodisen aineksen sijasta korostaviin pseudosinfonisiin teoksiin(Janacek), ja divertimentotyyppisistä teoksista (Wiren) lopulta aidommin sinfonisesti rakennettuihin ja muotoarkkitehtuuriltaan ja motiivityöskentelyssään kunnianhimoisempiin teoksiin (Pylkkänen).
 
Mikäli intuitioni osuu lähelläkään oikeaan, sinfoniettojen säveltäjänä äärimmäisen tuotteliaan ja kenties musiikinhistorian tuotteliaimman säveltäjän Saikkolan varhaisimmassa tämän lajityypin teoksessa voidaan ehkä kuulla säveltäjälle tyypillisten sotamuistojen tavoin teoksen vakavassa tai jopa synkähkösävyisessä johdannossa pianissimossa tykkien kaukaiseen jylyyn assosioituvia patarummuniskuja, eikä teos ole niin runollisen idyllinen tunnelmiltaan kuin Taunon, vaan keskittynyttä kontemplatiivisuutta ilmentävä sinfonisessa ajattelussaan, joskin internet archivessa julkaistu äänite on äänentoistoltaan ylen alkuperäistä äänitettä sameampi ja huonompilaatuinen. Minulla on kyseinen sinfonietta läppärillä ja soi upeasti.
 
Säveltäjä tutustuu uuteen teosmuotoon aluksi hieman tunnustellen, eikä laita niin sanotusti heti kaikkea peliin, vaan jälkimmäisissä osissa ja ehkä kenties muissa sinfonietoissaan käy rohkeammin itselleen uuden sävellysmuodon mahdollisuuksiin käsiksi ja tuottaa varsin kaunopuheista musiikkia etenkin upeassa ja kirkastunutta runollisuutta henkivässä adagiossa, joidenkin episodien sibeliaanisestakin vivahteesta huolimatta, mutta tosin esikuvaansa motiivisesti kompleksisempana ja lihaksikkaampana finalen koodan muistuttaessa tyyliltään kuin jotain Bachin urkuteosta uljaasti soivana orkesterikudoksena polyfoniaa viljellen.
 
Internet archivessa julkaistussa sinfonietassa monet orkestraaliset detaljit peittyvät äänitteen sameuteen, vaikka alkuperäinen äänite soi kirkkaasti ja selväpiirteisesti ja siitä erottuvat mm. finalen pizzicatot, bassokulut ja avausosan soolohuiluosuudet ym. detaljit myös allegretossa.
 
Enkä tosiaan väitä teosta säveltäjän parhaimpiin kuuluvaksi laadukkuudestaan huolimatta, sillä otaksuttavasti jo ennen sotia säveltäjä loi vahvempia teoksia, kuten ilmeeltään modernimman partitan, ei sama teos kuin tripartita, ja varsinkin Campale Taistelusinfonian, joka sai useammiltakin kriitikoilta suitsutusta.
 
Sen lisäksi mm. "Sinfonia Tragica herätti jo ensiesityksessään mielenkiintoa. etenkin suunnittelunsa johdonmukaisuudella, sekä soittimellisen sanontansa terävyydellä", kritiikki kirjoitti.
 
Tästä huolimatta kaikkien aikojen suosituimmaksi sinfonietaksi on noussut patarumpupattereistaan tunnetuksi tullut Janacekin teos, jossa paljolti toistoon perustuvana rytmikuvioiden hienoisesta varioinnista ja enintään aavistuksenomaisesta lyhyiden melodisten aiheiden kehittelystä huolimatta ei juuri ilmene aiheiden ja motiivien vakavaa ja painokasta kehittelyjaksoa tai selkeäpiirteistä melodista ainesta, vaan on säveltäjälle ominaisesti tyyliltään hyvin omalaatuinen ja pikemminkin dramaattisiin efekteihin kuin sonaattimuodon puitteissa toteutettuun temaattiseen työhön, ja teemojen kehittelyyn pyrkivää tai muihin perinteisiin muotoiluperiaatteisiin nojaavaa materiaalin työstämisessä.
 
Mikäli kirjoitatte tuubin hakukenttään sanan sinfonietta löytyy hakutuloksena useiden tuntemattomienkin säveltäjien kyseisen lajityypin teoksia, joskin suurimmalta osaltaan ne tarjoavat Janacekin sinfoniettaa.
 
Tässä esimerkkinä Francis Poulencin uusklassinen tai mahdollisesti jopa uusromanttinen vauhdikkaasti alkava kepeä ja valoisa sinfonietta ilman sanottavampaa sisäistä panosta, persoonallista ilmettä tai juurikaan edes vastakohtaisten elementtien tai voimakkaiden pateettisten eleiden viljelyä kaikessa leikkisyydessään ja eloisuudessaan hienoisesta rutiininomaisuudesta huolimatta alun intervallihyppyineen ja alaspäisine asteikkokulkuineen, säveltäjän kirjoittaessa tavoilleen uskollisena yleisöön menevää ja kevyesti sulavaa musiikkia https://youtu.be/9jUUES8l528 Eräät melodiset käänteet tuovat mieleen romanttiset esikuvat tunnetuilta säveltäjiltä.
 
Musiikki on hyvin soivaa ja miellyttävää, mutta ei liikuta tai vaikuta muutoinkaan syvästi tunteisiin uusklassismille tyypillisessä objektiivisuuden tavoittelussaan.
 
Tämä sinfonietta saattaa modernistisessa ilmaisussaan repivän riitasointisine sointurepetitioineen olla erään jäsenemme makuun: https://youtu.be/l36IOyXp3FI?list=O … y_nf2LR9dzNKC0vHmjGILRHyij3AV5G3E1Q
 
Ehkei melodisesti niin vahvoja teoksia kuin Taunon hevin löydä, mutta varteenotettavia haastajia on esim. Regerin, Hindemithin, Baxin, Rimsky Korsakovin, Rousselin jne. sinfonietat, joilla on tietysti myös se etu puolellaan, että äänitykset ovat huippuluokkaa. Kuitenkin sen jälkeen kun olin kuunnellut erään heistä sinfoniettaa, niin Pylkkäsen sinfonietta riipaisi sydänalasta.
 
Luin hiukan Saikkiksen, Saikkolan , itsestään kertomaa tarinaa ja siinä hän mm. kertoo saaneensa musiikillisen herätteen rakennusmestari isältään, joka soitti viulua ja äiti taisi laulaa ja tämän isä oli taitava kanteleen soittaja, joka sävelsi mm. virsiä ja muita sävelmiä. 6 v. ikäisenä hän sai viulun. Hän kävi myös konserteissa, joista eräässä orkesteria johti itse suuri lupaus Toivo Kuula. 14 v. hän meni Viipurin musiikkiopistoon ja viulun soiton ohella ryhtyi säveltämään kvarteton säestämiä lauluja, jotka saivat hyvää kritiikkiä mm. soinnutuksensa uudenaikaisuudestaan jne.
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa
‹ edellinen sivu | seuraava sivu ›
1
Lisää uusi kirjoitus aiheeseen (vaatii kirjautumisen)