Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Retkumies: Ihmetyttää kyllä että mitä sille sävellyskynälle tapahtui Watershedin jälkeen.
 
Se kuivui. Täyttä tylsyyttä ollut Reveriesin jälkeen tämäkin yhtye. Omasta mielestäni, toki saa tykätä.

Torniojaws: Kolmosbiisi:
 
https://www.youtube.com/watch?v=7Ph5o3xpJ_8
 
Tämä ei oikein nyt lähtenyt meikäläiselle... Ykköskipale oli sellainen varovasti kiinnostusta herättävä ja tuntui jonkin verran paranevat useampien kuunteluiden jälkeen, mutta tämä kolmonen ei nyt sitten taas oikein tehnyt mitään.
 
Onneksi sentään ekan biisin "superdramaattinen" lauluvibra puuttuu tästä uudesta.

Joo, ei oikein nyt tää uusin.. ja menin sen boksinkin tilaan ekan sinkun perusteella :-) No mut tää on konseptilätty ja kokonaisuus voi olla silti ihan kiinnostava..

Mulle taas se eka maistiainen tältä levyltä oli niitä harvoja Opethin biisejä jotka jäi samantien eka kerrasta päähän soimaan. Minusta nimen omaan sävellyksenä paljon parempi ja kiinnostavampi kuin joku Ghost of Perdition, josta kaikki muut sitten taas tuntuu tykkäävän. Mutta sehän on pelkästään hyvä että makuja on monenlaisia.

Mukava Rainbow:lle nyökkäävä riffi ja Väyrysen rummuttelua kuuntelee ilolla.

Toinen kuuntelu menossa, joten ei tästä nyt vielä osaa sanoa oikein mitään muuta ku että onhan tää ny heittämällä mielenkiintoisempaa ku mikään Watershedin jälkeen. Uskaltaisin väittää, että jopa Ghost Reveriesin viboja löytyy.

Onhan tämä nyt ainakin progressiivinen ja kappaleet tuntuvat sulautuvan toisiinsa pitkästä aikaa aika hyvin, vähän liiankin hyvin, että kolme ekaa biisiä meni ihan yhtenä, kun en keskittynyt täysillä. Tarkoitan sitä, että joskus tuossa välikauden opethissa biisit töksähtelevät jopa sisäisesti ärsyttävällä tavalla. Ja välikaudella tarkoitan tätä watershedistä alkanutta epämääräistä haahuilua, jonka aikana ei ole tullut kovin hyvää ja koherenttia levykokonaisuutta.
 
Tämähän voi olla ihan hyvä levy, mutta ekalla kuuntelulla en saanut oikein mitään otetta. Eli mielipide saattaa parin kuuntelun jälkeen vielä muuttuakin.

Huilukin soi nelosbiisissä :)

lapio: Onhan tämä nyt ainakin progressiivinen ja kappaleet tuntuvat sulautuvan toisiinsa pitkästä aikaa aika hyvin, vähän liiankin hyvin, että kolme ekaa biisiä meni ihan yhtenä, kun en keskittynyt täysillä. Tarkoitan sitä, että joskus tuossa välikauden opethissa biisit töksähtelevät jopa sisäisesti ärsyttävällä tavalla. Ja välikaudella tarkoitan tätä watershedistä alkanutta epämääräistä haahuilua, jonka aikana ei ole tullut kovin hyvää ja koherenttia levykokonaisuutta.
 
Mulla tuntuu menevän koko levy yhtenä biisinä. Jotenkin se, että biiseillä ei oo ees nimiä, vielä entisestään tehostaa sitä, että tuntuu hankalalta saada mistään yksittäisestä biisistä kiinni vaan täytyy vaan yrittää hahmottaa sitä kokonaisuutta. Toki se nyt on konseptialbumien helmasynti muutenkin ja sit taas toisaalta Opethin ollessa kyseessä se nyt ei oo varsinaisesti mitään uutta, että biisien rakennetta on tavallaan jotenkin vähän hankala hahmottaa.
 
Tämähän voi olla ihan hyvä levy, mutta ekalla kuuntelulla en saanut oikein mitään otetta. Eli mielipide saattaa parin kuuntelun jälkeen vielä muuttuakin.
 
Kyllä tää selkeesti hyvän puolelle menee. Jotenkin tuntuu siltä, että tää on nyt se levy, jota Åke yritti tehdä Watershedin jälkeen, mut ei onnistunu.

Kyllä tää selkeesti hyvän puolelle menee. Jotenkin tuntuu siltä, että tää on nyt se levy, jota Åke yritti tehdä Watershedin jälkeen, mut ei onnistunu.
 
Mulla tuli fibat, että tämä on reveriesin/watershedin aikaista sekoilua, jota ei pystytty lääkitsemään; ikäänkuin sen ajan kaikki patoutuma, joka on puhuttu ulos yhteen pötköön. Uskokaa tai älkää, mutta tämä on tarkoitus olla kehu. Heti uskallan sanoa, että parasta opettia pitkään aikaan mun papereissa. Mutta en noista viimeisimmistä kyllä paljoa jaksanut innostua, eli rima ei korkealla sinällään ole.

Vessajono: Kyllä tää selkeesti hyvän puolelle menee. Jotenkin tuntuu siltä, että tää on nyt se levy, jota Åke yritti tehdä Watershedin jälkeen, mut ei onnistunu.
 
Oikeinkin hyvin sanottu. Watershedin jälkeisissä levyissä lähdettiin kenties liian itsetietoisesti apinoimaan esikuvia tribuutinomaisesti ja tekemään sitä progea, oikein riuhtaistiin itsensä irti kaikesta kun luovuttiin örinästäkin.
 
Tämä uusi levy taas tasapainottaa yhtyeen ehdottomat vahvuudet myös ääripäiden käsittelyssä. Örinä ei ole itseisarvo, mutta tuntuuhan se hyvältä ja kotoisalta, kun Åke pistää koneen käyntiin esim. heti 2-kappaleen alkuun tai 4-kappaleessa siinä neljän minuutin kohdalla.

Muutama biisi vielä jäljellä, mutta kyllähän tämä taitaa olla ekan kerran kokonainen levyllinen kuunneltavaa Opethia 15 vuoteen. Ehkä tässä poukkoillaan liikaa, tietty vasta eka kuuntelu menossa, mutta paljon on hyviä elementtejä.

Joitain kertoja pyöritellyt ja onhan tää parempaa kuin mikään sitten Watershedin. Mutta rima on matala. Jotenkin jää junnaava fiilis levystä. Ihan kuin tulisi peräkkäin sama biisi vähän eri sovituksella. Vaikka nyt konseptialbumi on, niin ei se tarkoita etteikö voisi olla biisejä eri tunnelmilla tai vokaalityyleillä. Jos nyt vertaa vaikka erääseen samankaltaiseen bändiin (Opeth 1991-2008), niin väliin voisi olla reipasta suoraa paahtoa, välillä akkaria, vähän jopa bläkkismäistä ja poppia, pientä progeilua ja eri tempoja. Tästä puuttuu sellainen. Jopa Damnationilla löytyi paljonkin vaihtelua, vaikka oli samankaltaista.

Taidan kuulua vähemmistöön kun mun mielestä edeltävä Opethin levy on ihan hemmetin hyvä! Ihan omia lemppareita Opethin tuotannosta.
 
Ei tämä uusi levykään missään nimessä huono ole, mutta ei tämä kyllä tältä istumalta mitään parasta Opethia ole. Ei tässä päästä niille taajuuksille, mitä vaikka Ghost Reveriesilla.

Tuli lenkin lomassa kuunneltua uusi levy läpi, ja täytyypä todeta, että on mielenkiintoisimman kuuloista Opethia sitten Watershedin. Ihan sellaista välitöntä wau-efektiä ei tullut kuin muutamassa kohdassa, ja ajoittain biiseissä vaikutti olevan koheesio turhan heikoissa kantimissa biisien poukkoillessa rivakasti ideasta toiseen. Äänimaisema jäi kuitenkin sen verran kutkuttamaan, että täytyypä palata testamentin ääreen uudemmankin kerran. Ilo huomata, että Opeth on erkaantunut ainakin jossain määrin 2010-2020-lukujen meiningistä, joka on ollut kieltämättä aika ponnetonta muniinpuhaltelua vokaaleita myöten.

Edellisestä levystä pidin ja siitä se ruotsalainen versio. Tämä uusi kyl kuulostaa aika paljon samalta kun edelliset levyt. Ehkä hieman raskaampi toi soundi välillä ja toki örinä mukana. En ihan tuohon hypejunaan pääse mukaan. Ihan hyvää progeilua, mutta ei todellakaan mitään Opethin top3 levyjä. Tuo kolmos biisi kyl jäi heti ensimmäisellä kuuntelulla mieleen(ennakkoon en ollut biisiä edes kuunnellut)

Nyt kun tähän levyyn on päässyt sisään 4-5 kuuntelun jälkeen, niin itselle kyllä maistuu. Erityisesti maistuu kokonaisuus. Yhtään biisiä ei ainakaan omalla kohdalla tarvitse skipata. Sellaisena levynä tämä on ensimmäinen koko Opethin tuotannosta. Tietystikään tämä ei kuitenkaan paras ole. Omaan makuun levy on kohtuu sopiva sekoitus raskautta, tunnelmointia ja progea. Kyllä tämä itselleni voi nousta jopa vuoden kovimmaksi levyksi. Ainakin nautin tämän kuuntelusta eniten. Parhaaksi yksittäiseksi biisiksi nostaisin ehkä kappale kutosen. Siinä on mielestäni sitä Opethin taianomaisuutta. Se kuulostaa eheältä biisiltä sisältäen kuitenkin vähän kaikenlaisia tunnelmia.
 
Noin kokonaisuutena tätä levyä voi pitää melkeinpä yhtenä pitkänä polveilevana biisinä. Itselleni tämä siis toimii ja se riittäköön.
 
Jos tehdään se pakollinen vertaus edellisiin, niin on itselleni selkeästi paras sitten Watershedin. Ja kun nyt mietin Watershedia ja Ghost Reveriesiä, niin en hirveästi pidä noista levyistä kokonaisuutena. Niissä molemmissa on kovia biisejä. Mutta nostan tämän uuden silti noiden(kin) yläpuolelle. 2000-luvun kolmelle ekalle levylle ei sitten pärjää. 90-luvun Opeth ei itselleni oikein koskaan ole isommin maistunut. Pystyn toki kuuntelemaan. Nämä viimeisimmät kliinilevyt eivät myöskään ihan hirveästi ole maistuneet. Yksittäisiä biisejä toki löytyy ehkä useitakin. Pidin erittäin paljon tästä vuoden 2022 sinkusta, jonka nimi katosi mielestä.

zeta: Ilo huomata, että Opeth on erkaantunut ainakin jossain määrin 2010-2020-lukujen meiningistä, joka on ollut kieltämättä aika ponnetonta muniinpuhaltelua vokaaleita myöten.
 
Tämähän on eka julkaisu tällä vuosikymmenellä.
 
fiftie: Taidan kuulua vähemmistöön kun mun mielestä edeltävä Opethin levy on ihan hemmetin hyvä! Ihan omia lemppareita Opethin tuotannosta.
 
Ei tämä uusi levykään missään nimessä huono ole, mutta ei tämä kyllä tältä istumalta mitään parasta Opethia ole. Ei tässä päästä niille taajuuksille, mitä vaikka Ghost Reveriesilla.
 
Meikäkin tykkäs In Cauda Venenumista. Paras kokonaisuus näistä progelevyistä. Alle kahden kuukauden päästä tulee myös viisi vuotta siitä kun viimeksi näki bändin livenä, juuri mainitun albumin kiertueella. Onneksi helmikuussa taas pääsee. Siistiä nähdä Väyrysen kera. Täytyypä aloittaa kuunteluhommat tän uuden levyn parissa, ei ole vielä kertaakaan ehtinyt.

Hetfield: Tämähän on eka julkaisu tällä vuosikymmenellä.
 
Näinhän tuo olikin. Muistini sopukoihin oli jostain syystä jäänyt vuosi 2020 In Cauda Venenum -albumin julkaisuajankohdaksi. Tärkeintä on, ettei tee elämässään lainkaan virheitä.
 
Tässähän alkaa käydä mielessä ajatus bändin näkemisestä livenä pitkän tauon jälkeen.