Media ja viihde ›

Tuli viikonloppuna katsottua sellainen että The Black Phone netflixistä.
 
Oli hyvä leffa. En nyt sanoisi ihan kauhuksi, mutta sellainen ihan hivenen yliluonnollisiin kykyihin viittavaa trilleriä, paikoin oli ahdistava ja kuumottava, hyvällä tavalla ja piti otteessaan ihan hyvin loppuun asti. Juoni ei kovin yllättävä ollut, mutta se ei haitannut. Ethan Hawken sieppaajaa olisi mielellään nähnyt enemmänkin, veti hyvin sen mitä hahmoa näytettiin, oli jotenkin karmiva vaikka naama olikin peitetty niillä maskeilla. Hyvin kuvattu nuhjuista -70 luvun henkeä. Vähän tällainen Stephen Kingimäinen, kauhuun nojallaan ja vähän jotain selittämätöntä ja outoa ja paikoin pelottavaakin, mutta kaiken taustalla tarina periksiantamattomuudesta ja henkilön kasvusta. Ihan voin suositella.
 
4/5

Commando (1985)
 
Mark L. Lesterin mestariteos on yksi 80-luvun hienoimmista elokuvista Raging Bullin, Once Upon a Time in American ja Cinema Paradison kanssa, ylittäen jopa nämätkin. Tiukka käsikirjoitus yhdistettynä ekonomiseen tarinankerrontaan, yksikään kohtaus ei ole turha. Teknisesti kaikki palvelee kokonaisuutta ja vie elokuvaa höyryjunamaisella draivilla eteenpäin. Elokuvan näkemys on velkaa Ingmar Bergmanille siinä mielessä, kuinka se kuvaa ihmisten affiniliteettisuhteita militaarisen hierarkian luomissa ahdistussubliminitaatioissa.
 
Eläköityneen kommandon (Arnold Schwarzenegger) tytär kidnapataan kiristystarkoituksessa ja siitä alkaa henkilökohtainen odysseia kostamaan vääryydet. Shakespearilaiset mittasuhteet saava tarina on osaltaan velkaa Sam Peckinpahin mestarilliselle Straw Dogs (1971) -elokuvalle, jossa historia on asetettu täysin toisenlaiseen, moderniin ympäristöön. Elokuva suorastaan tyrmää katsojansa verenhimoisessa kostonkierteessään. Tiivistetysti: elokuvan tarina luotaa pseudomodernistisen yhteiskunnan hippomaanisia kvasitodellisuustuntemuksia ilman kausaalista yliparodiaa.
 
Mark L. Lester hyödyntää 80-lukulaisen toimintaelokuvan konventioita kaunokirjallisuuden tutuksi tekemiin tragedioihin - elokuvan pahishahmot kuten Bennett ja Sully ovat jo alusta asti tuomittuja epäonnistumaan tämän suunnattoman luonnonvoiman, John Matrixin edessä. Johnin elokuvan alkupäässä lausumat kohtalokkaat lauseet: "You're a funny guy, Sully, I like you. That's why I'm going to kill you last." asettaa helvetinpolulle ne katkerat tiiliskivet, joita kulkiessaan Sully kohtaa lopullisen päätepisteensä kiittämättömässä kuilussa.
 
John Matrixin olallaan kuljettama tukki symboloi interpolaationomaista postendaalia näkemystä ihmisten syvältä kumpuavista kleptofobioisista anti-intellektuaali-intensiteeteistä feodaalisissa yhteiskuntaekspositioissa.
 
Bennettin heppoinen rautalenkkiliivi taas osaltaan on kuvaus ihmisen tunne-elämän pienuudesta, johtuen ekstensiivisestä monomaanisesta provokaatiosta, ohjaten henkilöhahmon sardonisia taksidermioita homoseksuaalisessa ja patriarkaalisessa yhteiskunnassa.
 
Eräässä toiminnantäyteisessä kohtauksessa vihreä baretti ja kommando ottavat yhteen ja naishahmo toteaa: "These guys eat too much red meat." : aivan upea kommentaari modernin feministisen cineman merkkiteoksiin kuten The Marriage of Maria Braun ja Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles.
 
Siis, loistava taideteos.

carnation: Commando (1985)
 
Mark L. Lesterin mestariteos on yksi 80-luvun hienoimmista elokuvista Raging Bullin, Once Upon a Time in American ja Cinema Paradison kanssa, ylittäen jopa nämätkin. Tiukka käsikirjoitus yhdistettynä ekonomiseen tarinankerrontaan, yksikään kohtaus ei ole turha. Teknisesti kaikki palvelee kokonaisuutta ja vie elokuvaa höyryjunamaisella draivilla eteenpäin. Elokuvan näkemys on velkaa Ingmar Bergmanille siinä mielessä, kuinka se kuvaa ihmisten affiniliteettisuhteita militaarisen hierarkian luomissa ahdistussubliminitaatioissa.
 
Eläköityneen kommandon (Arnold Schwarzenegger) tytär kidnapataan kiristystarkoituksessa ja siitä alkaa henkilökohtainen odysseia kostamaan vääryydet. Shakespearilaiset mittasuhteet saava tarina on osaltaan veltaa Sam Peckinpahin mestarilliselle Straw Dogs (1971) -elokuvalle, jossa historia on asetettu täysin toisenlaiseen, moderniin ympäristöön. Elokuva suorastaan tyrmää katsojansa verenhimoisessa kostonkierteessään. Tiivistetysti: elokuvan tarina luotaa pseudomodernistisen yhteiskunnan hippomaanisia kvasitodellisuustuntemuksia ilman kausaalista yliparodiaa.
 
Mark L. Lester hyödyntää 80-lukulaisen toimintaelokuvan konventioita kaunokirjallisuuden tutuksi tekemiin tragedioihin - elokuvan pahishahmot kuten Bennett ja Sully ovat jo alusta asti tuomittuja epäonnistumaan tämän suunnattoman luonnonvoiman, John Matrixin edessä. Johnin elokuvan alkupäässä lausumat kohtalokkaat lauseet: "You're a funny guy, Sully, I like you. That's why I'm going to kill you last." asettaa helvetinpolulle ne katkerat tiiliskivet, joita kulkiessaan Sully kohtaa lopullisen päätepisteensä kiittämättömässä kuilussa.
 
John Matrixin olallaan kuljettama tukki symboloi interpolaationomaista postendaalia näkemystä ihmisten syvältä kumpuavista kleptofobioisista anti-intellektuaali-intensiteeteistä feodaalisissa yhteiskuntaekspositioissa.
 
Bennettin heppoinen rautalenkkiliivi taas osaltaan on kuvaus ihmisen tunne-elämän pienuudesta, johtuen ekstensiivisestä monomaanisesta provokaatiosta, ohjaten henkilöhahmon sardonisia taksidermioita homoseksuaalisessa ja patriarkaalisessa yhteiskunnassa.
 
Eräässä toiminnantäyteisessä kohtauksessa vihreä baretti ja kommando ottavat yhteen ja naishahmo toteaa: "These guys eat too much red meat." : aivan upea kommentaari modernin feministisen cineman merkkiteoksiin kuten The Marriage of Maria Braun ja Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles.
 
Siis, loistava taideteos.
 
Maailman eniten täydellisin arvio maailman eniten täydellisimmästä Dokumentista.
 
Vuoden eniten parhain viesti. Napsautin plussaa.

carnation: Commando (1985)
 
Mark L. Lesterin mestariteos on yksi 80-luvun hienoimmista elokuvista Raging Bullin, Once Upon a Time in American ja Cinema Paradison kanssa, ylittäen jopa nämätkin. Tiukka käsikirjoitus yhdistettynä ekonomiseen tarinankerrontaan, yksikään kohtaus ei ole turha. Teknisesti kaikki palvelee kokonaisuutta ja vie elokuvaa höyryjunamaisella draivilla eteenpäin. Elokuvan näkemys on velkaa Ingmar Bergmanille siinä mielessä, kuinka se kuvaa ihmisten affiniliteettisuhteita militaarisen hierarkian luomissa ahdistussubliminitaatioissa.
 
Eläköityneen kommandon (Arnold Schwarzenegger) tytär kidnapataan kiristystarkoituksessa ja siitä alkaa henkilökohtainen odysseia kostamaan vääryydet. Shakespearilaiset mittasuhteet saava tarina on osaltaan veltaa Sam Peckinpahin mestarilliselle Straw Dogs (1971) -elokuvalle, jossa historia on asetettu täysin toisenlaiseen, moderniin ympäristöön. Elokuva suorastaan tyrmää katsojansa verenhimoisessa kostonkierteessään. Tiivistetysti: elokuvan tarina luotaa pseudomodernistisen yhteiskunnan hippomaanisia kvasitodellisuustuntemuksia ilman kausaalista yliparodiaa.
 
Mark L. Lester hyödyntää 80-lukulaisen toimintaelokuvan konventioita kaunokirjallisuuden tutuksi tekemiin tragedioihin - elokuvan pahishahmot kuten Bennett ja Sully ovat jo alusta asti tuomittuja epäonnistumaan tämän suunnattoman luonnonvoiman, John Matrixin edessä. Johnin elokuvan alkupäässä lausumat kohtalokkaat lauseet: "You're a funny guy, Sully, I like you. That's why I'm going to kill you last." asettaa helvetinpolulle ne katkerat tiiliskivet, joita kulkiessaan Sully kohtaa lopullisen päätepisteensä kiittämättömässä kuilussa.
 
John Matrixin olallaan kuljettama tukki symboloi interpolaationomaista postendaalia näkemystä ihmisten syvältä kumpuavista kleptofobioisista anti-intellektuaali-intensiteeteistä feodaalisissa yhteiskuntaekspositioissa.
 
Bennettin heppoinen rautalenkkiliivi taas osaltaan on kuvaus ihmisen tunne-elämän pienuudesta, johtuen ekstensiivisestä monomaanisesta provokaatiosta, ohjaten henkilöhahmon sardonisia taksidermioita homoseksuaalisessa ja patriarkaalisessa yhteiskunnassa.
 
Eräässä toiminnantäyteisessä kohtauksessa vihreä baretti ja kommando ottavat yhteen ja naishahmo toteaa: "These guys eat too much red meat." : aivan upea kommentaari modernin feministisen cineman merkkiteoksiin kuten The Marriage of Maria Braun ja Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles.
 
Siis, loistava taideteos.
 
Painoin plussaa jo ennen lukemista. Lukemisen jälkeen olisin laittanut vielä toisenkin plussan, mutta koska mode on ohmo, niin en voinut.

The Punisher (1989)
 
MIETOJA SPOILEREITA!
 
Ehtaa kasari-actionia. Viimeksi nähnyt kauan kauan kauan sitten, ja ajattelin, että voisi verestää vanhoja muistoja, kun tuli vastaan Disney+:ssa.
 
Lundgren näyttelee täydellisen tönkösti kaiken menettänyttä kostavaa kovista. Tyhjä katse, ilmeetön, melkein 2-metrisen ukon ääni, uskottavaa. Pahismimmi oli yllättävän hyvä pahis. Muutama viihdyttävä onelinerikin on mukana.
 
Poliiisi: "What the fuck you call a 125 murders in 5 years?"
Punisher: "Work in progress"
 
Muutamaa epäloogisuutta lukuun ottamatta ihan viihdyttävä kasaripätkä (mitä olisi kasari-action ilman ylilyöntejä ja epäloogisuuksia?). Yksi kunnon räiskimiskohtauskin löytyy kun mennään rankaisemaan pahisten peliluolassa.
 
Miinusta tulee siitä, että ei ollut minkäänlaista Punisher-logoa paidassa, pentunakin kun kavereiden kanssa tämä katsottiin, niin se vähän harmitti.
 

 
M60 with a 37mm launcher underneath/5

All Of Us Strangers
 
Ihana. Koskettava. Surullinen. Iloinen. 100/100
 
The Contestant
 
Greizi dokkari. Japskit ovat mielisairaita. 100/100

Last Sentinel. Alkuun ihan mielenkiintoinen asetelma, mutta ennalta-arvattavuus ja lopulta vähän aukkoinen juoni vesitti koko rakennelman.

Henri Henri Olavi: All Of Us Strangers
 
Ihana. Koskettava. Surullinen. Iloinen. 100/100
 
Itsellä jäi lähinnä koskettava ja surullinen päällimmäisinä tuosta elokuvasta, en kauheasti mitään iloista ja ihanaa siitä löytänyt. Mutta ihan hyvä oli silti!
 
Katsottiin viikonloppuna Ready Or Not. Nuori nainen menee naimisiin jonkun pohattasuvun miehen kanssa ja jotta pääsee osaksi tätä vanhaa ja rikasta sukua, niin joutuu osallistumaan johonkin kauan perinteenä olleeseen riittiin. Sitten alkaa asiat mennä vähän vinksalleen ja alkaa tapahtua hirveitä pitkin valtavan kartanon syövereitä ja tiluksia. Väkivalta oli tehty tässä niin, että se nauratti ääneen ja elokuva viihdytti ihan loppuunsa asti. Juuri oikealla tavalla vedetty hahmoja överiksi, ettei elokuvaa edes yritä katsoa vakavissaan ja siten kaikki väkivalta ja överit hahmot vain tuottivat suurta huvitusta ja jotkut kuolemat suurta tyydytystäkin. Pääosaa esittänyt Samara Weaving oli ihana ilmestys ensin hentoisena morsiamena, josta lopulta kuoriutui kunnon asenneselviytyjä.
Jos haluaa nähdä humoristista kartanokauhua niin tässä on ihan oiva tekele.
 
4/5

Matjardo: Itsellä jäi lähinnä koskettava ja surullinen päällimmäisinä tuosta elokuvasta, en kauheasti mitään iloista ja ihanaa siitä löytänyt. Mutta ihan hyvä oli silti!
 
Se suru ja koskettavuus teki siitä ihanan. Iloisella hain takaa lähinnä iloa siitä, kuinka iloiseksi elokuva minut teki kun sain tuntea isosti sen parissa.

Katsottiin pojan kanssa jokin aika sitten leffa The Menu. Silloin ahdisti jopa niin että harkitsin elämästä takavasemmalle poistumista. Sitten poika tuli surukammioni oveen koputtamaan että katsotaanko joku leffa. Periaatteessa en olisi jaksanut mutta en halunnut kieltäytyäkään. Siispä olohuoneen sohvalle viltteine ja tyynyine ja annoin pojan valita elokuvan kun en jaksanut miettiä. Hän valitsi leffan The Menu.
 
Elokuva oli niin ahdistava ja kamala että omat huolet alkoivat tuntumaan naurettavilta. Ilta sai pääni jonkinnäköiseen tasapainoon, tosin vieläkin mietin tässä pitäisikö hakeutua johonkin suojaan itseltään. Suosittelen elokuvaa kaikille jotka eivät vähästä hätkähdä. Tässä on elämänne tilaisuus ehkä hätkähtää, tai sitten ei.
 
4/5

Valitettavasti en hätkähtänyt tuosta elokuvasta. Minusta se oli tasoa "ihan jepa". Ei vituttanut että katsoin, mutta ei se jättänyt oikein mitään minuun.

Katson juuri parhaillaan Joker Folie a Deux'tä. En ymmärrä miksi tätäkin on taas haukuttu niin saatanasti, minusta tämä on vitun hyvä.

PHS666: Katson juuri parhaillaan Joker Folie a Deux'tä. En ymmärrä miksi tätäkin on taas haukuttu niin saatanasti, minusta tämä on vitun hyvä.
 
Kriitikothan taitaa kehua, mutta kovaääninen torrent-kansa kaulaparrat väpisten haukkuvat.

Turpiin vaan ja onnea! (Crime Busters)
 
Bud Spencerin ja Terence Hillin tähdittämä (italo?) action-komedia vuodelta 1977. Alkaa vähän kömpelösti, mutta paranee edetessään ja onkin oikeastaan vallan mainio turpiinvetopläjäys. Kaukana ovat kaikki cgi:t, viimeisen päälle hierotut koreografiat, woketus ja muu nykyajan huuhaa. Juoni on mahtava: kaverukset meinaavat ryöstää arvokuljetuksen, mutta hyökkäävätkin vahingossa poliisiasemalle ja kun eivät voi oikein perääntyäkään, niin rupeavat poliiseiksi jne. Soundimaailma on mukavan seitkytlukulainen, etenkin teemamusan ja tappelumäiskinnän osalta. Juuri sopivan thv-henkinen rymistely kaikkine kliseineen päivineen.
Pisteiksi pari avokämmentä, 4 nyrkiniskua ja potku perseelle siihen päälle, eli 7.

Henri Henri Olavi: Kriitikothan taitaa kehua, mutta kovaääninen torrent-kansa kaulaparrat väpisten haukkuvat.
 
No ei nekään ihan yhtenä kuorona ole kehumassa: https://www.rottentomatoes.com/m/joker_folie_a_deux

Henri Henri Olavi: Kriitikothan taitaa kehua, mutta kovaääninen torrent-kansa kaulaparrat väpisten haukkuvat.
 
Eikö se oo just toistepäin?

Olen Quentin Tarantinon kanssa samaa mieltä Joker Folie a Deux'stä. Helvetin hyvä elokuva mutta tahallaan tehty vittuillakseen sarjakuvanörteille ja DC:lle ja Warner Brosille ja kaupallisesti täysi floppi. Todd Phillips varmastikin saavutti sen mitä lähti tekemään ja Joaquin Phoenixille voisi antaa samasta roolista toisenkin Oscarin.
 
E: no Tarantinon mielestä jatko-osa oli vielä parempi kuin Joker ykkönen mutta ei sentään. Kyllä se ykkönen oli parempi mutta kakkonen oli ikään kuin sopiva ja helvetin kallis punchline sille.

Stoalainen: Eikö se oo just toistepäin?
 
Se mitä mä olen lukenut, niin juuri niin päin kuin sanoin. En toki ole lukenut kaikkia arvosteluja.

Cobra (1986)
 
Jos Commando (1985) on Kubrick-tason mestariteos, niin Sylvester Stallonen tähdittämä Cobra on Sergio Leone -tason mestariteos 80-luvun sosiaalikriittisestä rikoselokuvasta, joka ottaa kantaa yhteiskunnan valtahierarkioihin rikoksentekijöiden ja rikoksenestäjien dialektiikasta.
 
Cobran kuuluisa tagline "Crime is a disease. Meet the cure." on myös omiaan herättämään freudilais-wittgensteinilaisia konnotaatioita siitä, kuinka ns. kobran myrkyllä on elähdyttävämpi ja parantavampi vaikutus yhteiskunnan hallintoelimiin, kuin rikoksen aikaansaamilla taannuttavilla pyrkimyksillä.
 
Alkukohtaus asettaa katsojalle upean dilemman koskien yhteiskunnan suhtautumista kehitysvammaisiin: säihkyvän supermarketin "reserved for handicapped" -paikalle parkkeeraa viiksekäs pahis. Onko hän oikeasti vammainen ja tietää paikkansa, vaiko anarkistiseen yhteiskuntaekspositioon sulautunut häirikkö, joka vain haluaa viedä vähäosaisempienkin edun?
 
Ekstensiivisen ja provokatiivisen vastapallon ohjaaja George P. Cosmatos heittää kohtauksessa, jossa mainittu pahis ampuu haulikolla selkään viatonta uhria supermarketin käytävillä; kerrassaan upea visuaalinen paralleeli siihen ahtaaseen kujanjuoksuun, joihin korruptoituneet rötösherrat pakottavat tavalliset veronmaksajat. Näkemyksellinen viittaus Uuden saksalaisen elokuvan kauhukakara R.W. Fassbinderin armottomiin, vihaisiin ja kontroversiaaleihin mestariteoksiin kuten Händler der vier Jahreszeiten ja Berlin Alexanderplatz.
 
Cobran vastavoimana alamaailmassa on eräänlainen sosialistis-darwinilainen kultti, joiden fasistiset taipumukset asettuvat poikkiteloin auktoriteetin kanssa tämän kultin uhmatessa erästä ratkaisevaa silminnäkijää, jota elokuvan nimihahmon tulee suojella.
Osansa saa myös suomalainen jatimatic-konepistooli, niin sanottu yhden käden rekyylitön massasulkuase. Jatimaticista tekee erikoisen sen rakenne, joka ehkäisee tehokkaasti rekyylistä johtuvaa piipunsuun nousemista: laukaistessa lukon palautusjousi liikkuu taakse yläviistoon, seitsemän asteen kulmaan piippuun nähden. Tällä kelpaa ampua yhteiskunnan alinta saastaa.
 
Kohtaus, jossa Stallonen sävykkäästi tulkitsema Marion "Cobra" Cobretti leikkaa pizzaa saksilla on kuvaus hahmon loputtomasta kekseliäisyydestä sekä myös omaehtoisesta ratkaisukeskeisyydestä maailmassa, jossa keittoa pitää syödä haarukalla.
Cobran aurinkolasit symboloivat yksittäisen kansalaisen pessimististä näkemystä vallitsevan tilanteen depressiivisekonomisissa riitatilanteissa.
 
Cobran huulessaan pitämä hammastikku taas symboloi toksisen maskulii... no ei oikeasti, sometimes a cigar is just a cigar.
 
Siis, loistava taideteos.