Klassinen ›

Kysyn tätä lähinnä siksi, että eräs taho on julkaissut ylettömästi esim. Paavo Heinisen aivosyntyistä ja hankalasti nautittavissa olevaa dodekafonista ja postserialistista nykymusiikkia, mutta ei nimeksikään yleisöystävällisempää ja tonaalisessa postromanttisessa sävelkielessään melodiikaltaan äärettömästi kauniimpaa Tuukkasta tai Pylkkästä ja tuumasin, että johonkinhan tämmöinen jonkun tietyn säveltäjän älytön suosiminen tulisi perustua, kun sitä näin runsain mitoin tuputetaan?. Ennen vanhaan radiokanavat olivat kukkuroillaan Tuukkasta ja Pylkkästä, mutta nyt hekin ovat lähes täysin unohdettuja suuruuksia, vaikka saivat hyvää kritiikkiä arvostelijoilta lehdissä. Heinisen musiikin runsas julkaisuinto tulisikin perustua johonkin konkreettiseen seikkaan, jollei yleisön jakamattomaan suosioon, niin ehkä nimen tunnettuuteen tai uskoon jotenkin modernimman säveltaiteen muka ylivertaiseen laadukkuuteen vanhojen hyvien mestareiden melodisempaan tyyliin verrattuna, joka kyllä olisi varsin outo ja epätodennäköinen trendi ja ilmiö kaikkeen perinteiseen taiteeseen vannovassa musiikkikulttuurissa ja ohjelmistossa, jossa uutta ja modernia musiikkia kuuntelevat nautiskellen perin harvat sielut.
 
Kumpaa musiikkia te kuuntelisitte mieluummin?:
 
https://youtu.be/rle8hLP5DyY
 
https://www.bing.com/ck/a?!&&am … XNlbi1zaW5mb25pYS1ucm8tNQ&ntb=1

Kuuntelen melodista musiikkia, en koskaan atonaalista, dodekafonista.

Tämä edellä sanottu ei ole edes mikään hatusta vedetty huulenheitto tai provokaatio, vaan perinteisen ja modernin musiikin väliseen valtataisteluun liittyvää polemiikkia on todella käyty lehdistössä modernismin kiihkeinä vuosina kumpaakin osapuolta edustavien ja omaa puoltaan kannattavien musiikkialan tunnettujen äänitorvien välillä, kun joku vaati, en nyt muista kuka, ohjelmistoon Tuukkasen Muskettisotureita, säveltäjän suosituinta teosta, modernien teosten sijasta ja Paavo taisi olla jyrkästi sitä vastaan uuden atonaalisen musiikin kannattajana ja oliko vielä niin, että hänen puolensa kiistan lopulta voitti, kuten on nähtykin tapahtuneen modernismin syrjäytettyä tonaalisuuden ja vanhan romantikkokoulukunnan säveltäjät ohjelmistosta, jossa perinteisiä arvoja musiikissa edustavat vain muutamat viime vuosisadan alun kansallisromantikot, Sibbe etunenässä. Paradoksaaliselta tuntuu vain se, että Rautavaaralle ja muutamalle muulle on suotu kääntää kelkkansa dodekafonisesta ja postserialistisesta sävelkielestä uusromanttisille ja uusklassisille vesille, vaikka Saikkolat ja kumppanit, jotka myös edustivat tätä tyylipyrkimystä on surutta poistettu ohjelmistosta
ja heitä on kohdeltu epäajanmukaisina säveltäjinä, kun esim. Rautavaaralle uusromanttisten polkujen kulkeminen on katsottu oikeutetuksi ja perustelluksi valinnaksi, eikä hänen suosionsa säveltäjänä ole sen vuoksi laskenut.

Prophet: Kuuntelen melodista musiikkia, en koskaan atonaalista, dodekafonista.
 
Musiikki voi olla vaikka "puhtaaksi viljeltyä" atonaalisuutta tai vain, kuten Melartinin
6. sinfonian avausosa, paikoin atonaalisesti sävyttynyttä, tarvitsematta dodekafonian kaltaista musiikillista järjestelmää tai täyssarjallisuutta, jossa kaikki musiikilliset parametrit on organisoitu koko kromaattisen asteikon käsittäväksi sarjaksi tai riviksi. Viittaan lauseessasi käyttämääsi pilkkuun, kun osuvampaa olisi ollut tai-sanan käyttö, mutta pilkun viilausta tämäkin lienee.
 
Postromanttisen jälkimadetojalaisen säveltaiteen tavoin, jota Tuukkanenkin edustaa, on hänen musiikissaan klassisoivien elementtien lisäksi ja myös niille ominaisesti, mutta lähinnä romanttisille tyylipyrkimyksille tunnusomaisesti, tonaalista melodiikkaa, joka saa välillä suorastaan hengästymään kauneudellaan.
 
Atonaalinen musiikki on tunnemaailmaltaan jotenkin huomattavasti värittömämpää, köyhempää ja ankeampaa saamatta kuulijaa varsinaisesti pakahtumaan, mutta saattaisi olla musiikin metafyysistä olemusta vastaan, jos väittäisi, ettei atonaalinen melodiikka vaikuta lainkaan kohottavasti tunteisiin, jonka kyllä Tuukkanen osaa paremmin ja todella tunnen hänen meri sinfoniassaankin, mutta myös monissa muissa teoksissa, kuten mahtavassa vuorten laulussa, tuon kohottavan vaikutuksen, jota esim. niinikään tonaalisuutta edustava Sibbekään ei taida.
 
Ja juuri siksi Tuukkanen on niin ihanaa musiikkia, sillä se saa tuntemaan ja lumoutumaan syvemmin ja täydemmin koko olemuksella kaikessa kohottavuudessaan eikä jää kuoreen.
 
Seppo kutsui Schönberginkin atonaalista musiikkia pelkästään himerrykseksi tämän musiikkin köyhän sointiväripaletin takia.
 
Kalervo Tuukkasen aineksiltaan varsin monisäikeinen sävelruno Runolaulaja sai aikoinaan Hesarissa osittain heikkoa kritiikkiä, mutta tämähän on erinomaisen kiehtovaa musiikkia monitahoisten ja hyvin vaihtelevien musiikillistensa ainesten ansiosta ja vain niukasti viittaa kansallissäveltäjämme erääseen teokseen ja on suurelta osin elettyä, omaleimaista ja inspiroitunutta, upeaa, tarmokasta ja menoisaa musiikkia.
 
Arvostelijan mukaan muistaakseni teoksesta puuttui muka kokonaisnäkemys, "persoonallisen näkemyksen kokoava voima", vaikka siinä oli hänenkin mielestään mielikuvituksen lentoa. Mutta teoshan on hyvin yhtenäinen aiheiden välisessä sisäisessä ja syvässä logiikassaan ja täynnään menevää rytmistä energiaa staattisen ja pysähtyneen vellonnan ja lillunnan sijaan, mitä tämänkaltainen aihe voisi mieliin johdattaa, ja luulisi ettei siinä olisi ainakaan vauhdikasta menevyyttä, elinvoimaa ja eteenpäin rientävää rytmistä poljentoa, mitä teos on kuitenkin täynnä.
 
Tunnelmat vaihtelevat äkkiä, hitaammat lyyrisesti tunnelmoivat jaksot seuraavat vauhdikkaampia ja jopa leikkisämpiä jaksoja pateettisempiinkin kieliin koskettaen ja jatkuvasti musiikissa tapahtuu. Alussa kuultua runolaulajan teemaa tai sen osia varioidaan ja siihen palataan uudelleen keskellä teosta ja teoksen lopussa, jossa se muuttuu suorastaan riehakkaan tanssilliseksi. Pysähtyneitä suvantohetkiä ei ilmene, vaikka eri jaksojen tempot vaihtelevat rivakasta verkkaiseen tempoon. Mikä tärkeintä, musiikki valloittaa tuoreella melodisella keksinnällään.
 
Tuukkasen sinfoninen runo, Runolaulaja, ei olekaan jonkinlaista hidastempoista "suomalaiskansallista haahuilua"*, kuten hieman otaksuin ennalta, vaikka tajusin sen edustavan säveltäjän kypsää kautta, eikä se ole muutenkaan heikko teos tai epäyhtenäinen, jollaisen vaikutelman joku vanha kritiikki antoi, vaan teos on rytmisesti ällistyttävän eloisa, hyvin liikkuva ja jopa tanssillinen sisältäen paljon aiheiden muuntelua ja kehittelyä ja vauhdikkuutta ja mahtipontisia vaskikuorojakin, kun musiikki kunnolla pääsee vauhtiin ja olen kuunnellut sen jo toistakymmentä kertaa.

Runolaulajassa Tuukkanen ei käytä kansansävelmiä vaan melodiat kumpuavat hänen aitoa musiikillista kesintää ja mielikuvitusta ehtymättömästi edustavasta melodisesta lähteestä eikä musiikki ole varsinaisesti ohjelmallista lehtitiedon mukaan. Mutta tästä olen sikäli eri mieltä, että musiikin ohjelmallisuus ilmenee kuitenkin viittauksina teoksen nimen muodossa muinaisiin runolaulajiin, eikä se ole tästä syystä absoluuttista musiikkia sinfonioiden tavoin.

megatherium:
Kumpaa musiikkia te kuuntelisitte mieluummin?:
 
https://youtu.be/rle8hLP5DyY
 
https://www.bing.com/ck/a?!&&am … XNlbi1zaW5mb25pYS1ucm8tNQ&ntb=1
 
Minua puhuttelee ja koen paljon kiinnostavampana tuon alemman, eli Heinisen, esimerkin.

Henri Henri Olavi: Minua puhuttelee ja koen paljon kiinnostavampana tuon alemman, eli Heinisen, esimerkin.
 
Klami totesi juuri tästä edellisestä osasta, että vain todella lahjakas säveltäjä osaa kirjoittaa tämän kaltaista juoksevaa allegroa kuin Tuukkanen.
 
Käsittääkseni Kalervo Tuukkasen Teinisarjan avausosalla, jonka nimenä tai alaotsikkona on Liekit, on jonkinlainen ohjelmallinen sisältö ja vaikka en tiedä säveltäjän itse antaneen tai ilmoittaneen mitään varsinaista tarkempaa ohjelmaa musiikille, niin sen voi ajatella kertovan musiikin keinoin teinien jännityshakuiseen elämään liittyvän tarinan monenlaisine kepposineen ja yritin pohtia mitä osan alun pianissimossa soivat huilujen säkeet mahdollisesti kuvailevat, niin assosioin ne ex tempore teinien kuiskutteluksi tai supatteluksi jostakin hämäristä puuhista, mitä ei sovi ääneen lausua, teinien hihityksen juoksutuksissa ja musiikista aistittavan jännityksen kasvun dynamiikan raisuissa vaihteluissa, orkestraalisten efektien viitatessa henkeäsalpaaviin hetkiin ja jopa sydämenlyöntejä myöten lopulta rummuissa, kuulla ehkä lautasten tai symbaalien lyönteinä rikkoontuvia ikkunoita, kivien heittelystä aiheutuvia poksahtavia ääniä, autojen torvien tööttäyksiä, ja lopun voitte arvata kun on keksitty jotain hieman anarkistisempia huveja ja ajauduttu konfliktiin yhteiskunnan kanssa. Tämä on vain eräs mahdollinen tulkinta musiikille.
 
Melodisen keksinnän tavanomaisuudessaan konventionaalinen ja vaatimaton menuetti kuvaa laskelmoidussa ja harkitussa tylsyydessään yhtä paljon teinien laimeaa tanssi innostusta ujossa arastelevuudessaan ja lapsenomaisessa viattomuudessa, kuin vanhojen tanssien koulumestarimaista musiikillista kunnianhimottomuuttakin ja triossa tanssijat tuntuvat haikailevan rytmikkäämpää menoa, eivätkä askeleetkaan tunnu aina sopivan yhteen.

megatherium: Klami totesi juuri tästä edellisestä osasta, että vain todella lahjakas säveltäjä osaa kirjoittaa tämän kaltaista juoksevaa allegroa kuin Tuukkanen.
 
Lahjakas varmasti, mutta niin kovin ennalta-arvattavaa ja tylsähkönpuoleista.

Henri Henri Olavi: Lahjakas varmasti, mutta niin kovin ennalta-arvattavaa ja tylsähkönpuoleista.
 
Serenadin allegro osa on tunneasteikoltaan laajempi kuin tässä suhteessa kapeampi ja yksiulotteisempi Heinisen sinfonia, johon ei voi soveltaa tonaaliselle musiikille ominaista ja yleisesti hyväksyttyä emotionaalista referenssijärjestelmää.

megatherium: Serenadin allegro osa on tunneasteikoltaan laajempi kuin tässä suhteessa kapeampi ja yksiulotteisempi Heinisen sinfonia, johon ei voi soveltaa tonaaliselle musiikille ominaista ja yleisesti hyväksyttyä emotionaalista referenssijärjestelmää.
 
No ei tosiaan ole.

Henri Henri Olavi: No ei tosiaan ole.
 
Lumoavampaa musiikkia se ainakin on tonaaliselle melodiikalle ominaisessa teemojen kauneudessaan, rikkaammassa sointiväripaletissaan, mukaansa tempaavassa rivakammassa tempossaan ja suuremmassa tunnelmien vaihtelussaan ja mahtavammissa huipennuksissaan tasapaksuun postserialistiseen haaleasti sävytettyyn sinfoniaan verrattuna, jossa ei ole juurikaan suuria dynaamisia korostuksia pienten eleiden musiikkina atonaalista polyfoniaa edustaessaan ja vaikkakin sinfonia on motiivisesti mutkatonta serenadia huomattavasti kompleksisempaa musiikkia, on se kuitenkin minun mielestäni tietystä kiehtovuudestaan huolimatta äänimaisemaltaan harmaa ja kolkko.

megatherium: Lumoavampaa musiikkia se ainakin on tonaaliselle melodiikalle ominaisessa teemojen kauneudessaan, rikkaammassa sointiväripaletissaan, mukaansa tempaavassa rivakammassa tempossaan ja suuremmassa tunnelmien vaihtelussaan ja mahtavammissa huipennuksissaan tasapaksuun postserialistiseen haaleasti sävytettyyn sinfoniaan verrattuna, jossa ei ole juurikaan suuria dynaamisia korostuksia pienten eleiden musiikkina atonaalista polyfoniaa edustaessaan ja vaikkakin sinfonia on motiivisesti mutkatonta serenadia huomattavasti kompleksisempaa musiikkia, on se kuitenkin minun mielestäni tietystä kiehtovuudestaan huolimatta äänimaisemaltaan harmaa ja kolkko.
 
Sun mielestä on näin. Tämä ei kuitenkaan ole kuin subjektiivinen makuasia.

Henri Henri Olavi: Sun mielestä on näin. Tämä ei kuitenkaan ole kuin subjektiivinen makuasia.
 
Allekirjoitan täysin sen mitä sanot ja on myös Heinisenkin musiikki hienoa ja vaikuttavaa, sekä todella taitavaa työtä, tietyllä tavalla teknisessä mielessä taitavampaakin kuin Tuukkasen.

Kuuntelin Tuukkasen Serenaden, tuon alkupuheenvuoron linkissä olevan osan. Kuuntelin sitten myös Heinisen musiikin linkistä n. neljä minuuttia.
 
Pidin Tuukkasen tonaalisesta musiikista. Voisin kuunnella tuon lennokkaasti kulkevan osan uudestaan.
 
Heinisen sinfonian, joksi hän sitä nimittää, kuuntelu oli minulle työlästä. Muutenkaan en ole kiinnostunut hänen töistään.
 
Alex Matson on kirjoittanut sekä kirjallisuudesta, että kuvataiteesta ja musiikista kiinnostavasti. Hänen kirjojaan kannattaa jokaisen taidetta kokevan, tekemällä tai muuten vaikuttumalla, lukea. Esim. Romaanitaide; ja Mielikuvituksen todellisuus; Muistiiinpanoja. Matsonilla olisi opetettavaa myös Heiniselle.
 
Kiitos Megath, monipuoliset keskustelunavauksesi ovat kiinnostavia.

hernan-1: Kuuntelin Tuukkasen Serenaden, tuon alkupuheenvuoron linkissä olevan osan. Kuuntelin sitten myös Heinisen musiikin linkistä n. neljä minuuttia.
 
Pidin Tuukkasen tonaalisesta musiikista. Voisin kuunnella tuon lennokkaasti kulkevan osan uudestaan.
 
Heinisen sinfonian, joksi hän sitä nimittää, kuuntelu oli minulle työlästä. Muutenkaan en ole kiinnostunut hänen töistään.
 
Alex Matson on kirjoittanut sekä kirjallisuudesta, että kuvataiteesta ja musiikista kiinnostavasti. Hänen kirjojaan kannattaa jokaisen taidetta kokevan, tekemällä tai muuten vaikuttumalla, lukea. Esim. Romaanitaide; ja Mielikuvituksen todellisuus; Muistiiinpanoja. Matsonilla olisi opetettavaa myös Heiniselle.
 
Kiitos Megath, monipuoliset keskustelunavauksesi ovat kiinnostavia.
 
Nöyrimmät kiitokset näistä mieltä lämmittävistä sanoistasi Hernan-1 sinun kaltaisen todellisen säveltaiteilijan lausumana, jonka musiikki on tehnyt suuren vaikutuksen. Tuntuu myös hienolta, että jaat kanssani Tuukkasen kyseiseen teokseen ja sen lennokkuuteen liittyvät myönteiset tuntemukset.

Kyse on muusikkoudesta. Tuukkanen on muusikko, kanssaihminen, joka tekee ajatuksia kuljettavan ja tunteita herättävän kertomuksen kuuntelijalle. Se on musiikin tarkoitus.
 
Heinisen teos ei ole minun korvilleni muusikon kertomus kuuntelijalle. Se on äänirakentelijan tuote. Siitä tulee yliyrittämisen ja elitistisyyden kolea kokemus.

Kiitos Megath. - "Provokatiiviset ja riidanhaluiset viestit poistetaan" - lukee keskusteluun kirjautuessa säännöissä. Kts. toisen viestini jälkeen.

hernan-1: Kiitos Megath. - "Provokatiiviset ja riidanhaluiset viestit poistetaan" - lukee keskusteluun kirjautuessa säännöissä. Kts. toisen viestini jälkeen.
 
Ole hyvä. Olihan tuo mainitsemasi viesti ilkeästi muotoiltu ja minuakin harmitti tuo hiukan asiaton lausahdus, jossa ei yritettykään keskustella asiallisesti aiheesta, saati edes perustella tuota ilkeäsävyistä ja provokatorista viestiä, vaan kirjoittaja toi esille hiukan halveksuvaan sävyyn oman vähättelevän näkemyksensä Tuukkasesta puolustaen alatyylisesti omaa suosikkiaan, mutta ei halunnut perustella näkemyksiään millään tavalla ja kun kirjoittaja vielä on yleensä tunnettu muutoin oikeudenmukaisena ja reiluna jäsenenä muita kohtaan, tämä provokaatio tuntuu sitäkin oudommalta, mutta kukapa meistä olisi täydellinen ihminen. En minäkään. Älä ota tuota viestiä henkilökohtaisena loukkauksena.