Klassinen ›

Miten voisimme milloinkaan tietää mikä on absoluuttinen totuus koskien jonkun sävellyksen objektiivisen kriteerein määriteltävää absoluuttista parhautta?
 
Viittaan radiossa kuultuun ohjelmaan nimeltä "Parhaat viulukonsertot, joita et tunne". Tarkemmin kun ajatellaan, kysymys on absurdi jo sikäli, että emme voi milloinkaan oppia tuntemaan kaikkia olemassa olevia viulukonserttoja, joista nämä parhaat pitäisi seuloa ja vaikka oppisimmekin tuntemaan kaikki viulukonsertot, olisi lähes mahdoton tehtävä tämän entuudestaan meille tuntemattoman ja tästä joukosta absoluuttisesti parhaan viulukonserton tai viulukonserttojen valikoiminen joidenkin objektiiviseksi tekeytyvien kriteerien perusteella. Kuka sanoo uskottavasti niiden olevan parhaita ja miksi?
 
Osuvampi nimi ohjelmalle olisikin "Parhaat levytetyt viulukonsertot, joita et tunne", sillä maailmassa on historian aikana sävelletty kenties satoja ellei tuhansia viulukonserttoja, joita ei vielä ole ehditty levyttää, ja joista osa lienee myös parempia kuin toiset.
 
Yksin pienessä suomessakin on sävelletty joitakin kelvollisia ja jopa kritiikin ylistämiä viulukonserttoja, joita ei ole levytetty, ja joiden saamasta kritiikistä voi lukea Hesarin vanhoista lehdistä ja joista mainittakoon esim. Sonnisen, Saikkolan, Fordellin ja vaikka Tuukkasen I lajityypin teos.
 
Emme siis voi tuntea sellaisia teoksia, joita ei säännöllisesti esitetä konserttisaleissa ja joita varsinkaan ei ole levytetty, ellei joku ollut paikalla, kun Sonnisen laajaa ja myönteistä kritiikkiä saanut upea viulukonsertto esitettiin joskus mahdollisesti 40 luvulla, mutta jota ihme kyllä ei ole levytetty kirpeän riitasointuisesta ja innoittuneesta sävelkielestään huolimatta, joka ei lähene klassista muotoa vaan perustuu enemmän värille ja spontaaneille assosiaatioille ja on ehyt ja looginen etenemisessään.
 
Missään äänilevyuutuuksia esittelevässä ohjelmassa ei siis ole mielekästä puhua sellaisistakin mahdollisesti parhaiksi katsottavista viulukonsertoista, joiden kvaliteetteja emme äänitteen puuttumisen takia voi mitenkään arvioida, ja väittää käsillä olevien harvojen levyjen kattavan kaikki muutkin parhaat viulukonsertot kuin vain ne, jotka tunnemme, vaan pitäisi puhua vain levytettyjen viulukonserttojen parhaimmuudesta ja joiden kvaliteetteja pystymme levytysten perusteella arvioimaan.

Iiwana-80: Objektiivisuudesta en tiedä, mutta Sibben konsertto on tosi hieno. Tosin kärsii tietysti vähän siitä, että sitä on vuosien mittaan kuullut niin konserteissa kun kadunkulmissakin ihan tarpeeksi.
 
Eli Sibbe, kuis muute.
 
Wieniläisklassikot ovat viulukonserttojen säveltäjinä omaa luokkaansa, enkä väheksyisi Bachiakaan, mutta suomessa kauneinta ja tunneilmaisultaan koskettavinta ja romanttisen laulavaa linjaa käsittävää sävelkieltä sisältyy Melartinin konserton avausosaan ja keskiosaan finalen ollessa pinnallisempi ja kepeämpi, mutta pidän Tuukkasenkin 2. konsertosta, mutta näistä muista en pysty sanomaan mitään, mutta veikkaan että Fordellin, Sonnisen ja Tuukkasen esikoinen ja Saikkolankin uudelleen löydetty konsertto, joka soi Kaupunginorkesterin säveltäjän syntymän satavuotismuisto konsertissa, ovat vahvoja teoksia makuuni. Sibbestä pidin joskus päälle parikymppisenä vielä, mutta lumous on haihtunut. Lumous ei tässä merkitse suinkaan varsinaista musiikkin aikaansaamaa syvää lumousta, josta esim. Hildesheimer kirjassaan puhuu, tai mitä Tuukkasesta koen vaan ehkä pitäisi puhua vaikka taian raukeamisesta kun en parempaakaan keksi.

Juu, en ole niin intohimoinen klasarin kuuntelija, etteikö näissä enemmän soitetuissakin säveltäjissä olisi ihan riittävästi tutustuttavaa. Jotkut marginaalin tuukkaset ei ole vielä hetineet omalle levylautaselle, mutta ehkä sitten, kun joskus eläkkeellä on enemmän aikaa tutustua niihinkin.

Iiwana-80: Juu, en ole niin intohimoinen klasarin kuuntelija, etteikö näissä enemmän soitetuissakin säveltäjissä olisi ihan riittävästi tutustuttavaa. Jotkut marginaalin tuukkaset ei ole vielä hetineet omalle levylautaselle, mutta ehkä sitten, kun joskus eläkkeellä on enemmän aikaa tutustua niihinkin.
 
Sinähän väitit kuunnelleesi tai kuuntelevasi Tuukkasen upean Meri sinfonian ja antavasi siitä jonkinlaisen selonteon tai tekeväsi siitä analyysin, mutta et sitten ryhtynytkään tuumasta toimeen. Tuukkanen on suomen parhaita ellei jopa paras ja taitavin säveltäjä, jonka musiikki lumoaa ja vaikuttaa kohottavasti tunteisiin juuri niinkuin Schopenhauer musiikin metafysiikassaan tältä taidemuodolta dellyttää. Mutta on Tuukkasella heikompaakin musiikkia. Jopa kymmenet teokset ovat saaneet Tuukkaselta loistavaa kritiikkiä hesarissa.

megatherium: Sinähän väitit kuunnelleesi tai kuuntelevasi Tuukkasen upean Meri sinfonian ja antavasi siitä jonkinlaisen selonteon tai tekeväsi siitä analyysin, mutta et sitten ryhtynytkään tuumasta toimeen.
 
Juu, muistelen, että olisin jutellut, että aioin kuunnella sen kyllä, mutta listalla edelleen. Vielä ehtii. Eikö sitä sanota, että hyvää kannattaa odottaa :-)

Paganini -elokuva (1989) kiinnostais nähdä. Traileri:
 
https://www.youtube.com/watch?v=ZC6J_AfpLI4

Iiwana-80: Juu, muistelen, että olisin jutellut, että aioin kuunnella sen kyllä, mutta listalla edelleen. Vielä ehtii. Eikö sitä sanota, että hyvää kannattaa odottaa :-)
 
Saatat pistää jo ensikuulemalta merkille sen, mikäli sinulla on se levy, että alku on saanut vaikutteita impressionismista, mikä on tyylikeinona epätavallista sinfoniassa, mutta luo hyvin merellistä tunnelmaa ja aaltomaista liikettä poimuilevaan melodiikkaan ja joka joitakin näytelmämusiikkiteoksien numeroita lukuun ottamatta on tavallaan uusi aluevaltaus Tuukkasen sävelkielessä, mutta jo avausosassa myös kansallisromanttiset tai yleisromanttiset pyrkimykset tulevat esiin johtaen välimerelliseen marssirytmiseen intermezzoon ja siitä myrskyävämpään osaan.
 
Nuorena sitä olisi ilmeisesti radiosta voinut kuunnella sittemmin ohjelmistosta pois jääneiden suurten unohdettujen suomi säveltäjien musiikkia, kuten jonkun Fordellin urkusinfonioita ja 44. sinfoniaa jos olisi tajunnut ja omannut tuolloin korkeamman sivistystason ja ollut perehtynyt suomen säveltaiteeseen. Mutta hemmetti sentään, kun tiesin vain sen yhden nimen ja oletti vankasti että kaikki t'ämän herran musiikki on suurta suomi musiikkia ja sen vuoksi laadukasta, että säveltäjänä on kukas muu kuin Sibbe, mutta eihän tämmöiset Sibben 6. sinfonia tehnyt minkäänlaista vaikutusta ensikuulemallakaan mistään rytmisestä ja mukaansa tempaavasta drivestä tai kohottavan kauniista tunnelmista puhumattakaan, kuten wieniläsklassikoista. Mutta sitä vain kuunteli Sibbeä, vaikkei hänen musiikista eräistä sinfonioista nauttinut pätkääkään, mutta kun teininä oli siinä uskossa että nimi tekee säveltäjän, ja luuli, että tämän säveltäjän musiikki on automaattisesti suurta kun nimikin on kaikkien huulilla ja niin tunnettu. Mutta en ollut opiskellut suomen musiikin historiaa, niin mistäpä sitä olisi tuolloin pikkupoikana voinut muista säveltäjistä tietään mitään ja etsiytyä heidän musiikkiinsa pariin. Epäillä sopii olisinko nauttinut Fordellista jos olisin kuullut hänen musiikkiaan, sillä se ei ole niin "enkelt" kuin Sibbe varsinkaan myöhäissinfonioiden modernismissaan, vaikka ekspressiivinen melodinen kauneus leimaa Fordellin hitaiden osien tematiikkaa myöhemmissä sinfonioissa kritiikin mukaan ja jonka pistin merkille 35. sinfoniasta. Minullakin oli ainakin Rannan suhteen säveltäjänä suuria epäilyksiä, kun luin hänen olleen musiikkikirjallisen toimintansa lisäksi myös todellakin säveltäjä, joka herätti minussa suurta ihmetystä, sillä luulin vain nimekkäiden henkilöiden omaavan tuon ihmeellisen kyvyn jota en uskonut jollain musiikkikirjailijalla olevan. Ja se kuvastaa hyvin suhtautumistani kokemattomana musiikinkuuntelijana säveltaiteeseemme, jossa muita nobodyja, sikäli kun heitä ylimalkaan oli, pidin mitättöminä ja surkeina tekijöinä oletetun modernistisen tyylinsä tai nimettömyytensä takia, ylivertaisen suureksi kuvittelemani Sibeliuksen rinnalla. Mutta edelleenkään monia suurimpia sinfonioitamme ei ole äänitetty. Hesarista jo ennen sotia voi lukea mm. miten loistavaa kritiikkiä "jykevä" campale sinfoniakin sai useammalta arvostelijalta. "Vankkaa ammattitaito ja rikasta soitinsommittelua" tässä "erittäin vakavasti suunnitellussa sinfoniassa teknillistä taitoa ja luovaa ajattelukykyä edellyttävänä työnä" Sinfoniassa on tummuutta jonne auringonpilkahdukset vain harvoin yltävät. Missäköhän Sibben haalea sävytyksisessä sinfoniassa olisi mitään tummaa? Campalessa nousut ovat tarkkaan harkittuja ja rytminen elementti tärkeä tekijä. Kuultuaan sinfonian uudelleen Klami oli vakuuttunut teoksen vakavasta vakaumuksesta tms.

Prophet: Paganini -elokuva (1989) kiinnostais nähdä. Traileri:
 
https://www.youtube.com/watch?v=ZC6J_AfpLI4
 
Olen joskus teininä fanittanut Paganinin erästä viulukonserttoa, vaikka en enää muista mikä se niistä oli, mutta kuuntelin sitä kyllä paljon.
 
Tuukkasen ja Melartinin viulukonsertot ovat minusta huomattavasti yhtenäisempiä ja nautittavampia kuin maailman levytetyin Sibben konsertto, säilyttäessään avausosassa tunnelman alusta loppuun kun Sibbellä on enintään jotakin häivähdyksiä jostakin hauraasta ideasta, jota säveltäjä ei kykene kehittelemään johdonmukaisesti ja sublimoimaan koko osan muodostaman draamallisen kaaren käsittäväksi yhtenäiseksi ja aidoksi kohottavan kauniiksi persoonalliseksi tunnelmaksi, vaan osaa katkovat solistin kadenssit, orkestrointi on hapuilevaa, välillä paksuakin ja kömpelöä matalien soittimien, kuten bassojen hallitsemassa ja "epämääräisestikin murisevassa" sointikuvassaan, sentimentaalisen vireen hallitessa musiikin yleiskuvaa ja episodista siirrytään hieman rapsodisesti ja improvisatorisesti toiseen ilman mitään kiinteästi laulavaa melodialinjaa tai orgaanista sisäistä näkemystä ja aiheiden välistä syvää logiikkaa ja väliin huilut virittävät kansanomaisen nopeatempoisen välikkeen eikä alun herkästi sävytetty häivähdyksen omainen alakuloinen ja hieman utuinen tunnelma palaa, kuin vasta kertauksessa hetkellisesti, vaan musiikki polveilee epäsinfonisesti erityyppisten ja staattistenkin jaksojen vuorotellessa särkien yhtenäisyyden vaikutelman ja orkesterimusiikkikirjassa sitä luonnehdittiin Sibben itsensäkin säveltämänä vanhanaikaiseksi lajityyppinsä edustajaksi ja sen yhteydessä on viitattu myös karuun erämaahan ja musiikki on tyypillistä tunkkaista kansallisromantiikkaa.
 
Salmenhaarakin toteaa sen että Sibben viulukonsertossa ei ole Brahmsin ja LvB:n konserttojen selkeäpiirteistä laulavaa tematiikkaa, eikä Tsaikan selvästi hahmottuvaa melodisuutta, mutta väittää teosta silti sinfoniseksi ja aikalaisten mielestä muka moderniksi, oudoksi ja riitasointuiseksi. Kuinka duuri-molli tonaalisuus voisi olla jonkun mielestä modernia musiikkia, vaikka eläisimmekin Sibben aikaan? Jos herrat B:t olivat tosi sinfonikkoja niin miten Sibben teos voi olla sinfoninen virtuoosikonsertto, kun siinä ei ole selkäpiirteistä laulavaa tematiikkaa, vaan se on pikemminkin mosaiikkimainen ?
 
Melartinin viulukonsertossa kadenssi kasvaa hyvin orgaanisesti esiin tematiikasta, jonka amatöörikin kuulee selvästi, mutta joka ei Sibbellä ole niin ilmeistä, vaikka Salmenhaara pyrkii sen osoittamaankin nuottiesimerkein, mutta tarkoittaa lähinnä pienempiä kuvioita ym. ja itse puhun enemmän tunnelman luomisesta ja suurista melodialinjoista, jossa Sibbe ei epämelodisena muodonrakentajana ole vahvimmillaan vaan muotokin tuppaa olemaan hajanainen ja teos varsin jaksottainen, teemat kun eivät ole niin jatkuvia ja kompleksisia, kuin vaikka Mendelssohnilla, kuten Glenn sanoo tästä saksalaisesta.
 
Orientaaliset ja eksoottiset sekä aavistuksen myös ehkä impressionistiset vaikutteet ovat leimallisia suomalaiskansallisten ainesten ohella Tuukkasen
toiselle konsertolle.
 
Melartinin ylimaallisen kauniin soitinrunouden hehkuttamaan konserttoon verrattuna Sibben on maanläheinen, eikä se oikein ilmaise mitään subliimia tunnetta.
 
Tämäkin osoittaa erinomaisesti kuinka pirstaloitunut, heterogeeninen ja varsinkin metafyysiseltä merkitykseltään epäidenttinen yksittäisten säveltäjien ja teosten suhteen taidemusiikin alue on, eikä millään muotoa mikään populariteetti määritä teosten syvempään olemukseen liittyviä kvaliteetteja, eikä johdu tai juonnu niistä, vaan populaarius saattaa määräytyä täysin sekundaarisin mieltymyksen ehdoin, kuin syvää objektiivista totuudellisuutta huokuvan metafyysisen osatekijän mukaan pintatason tekijöiden ollessa oleellisin populariteetin määräytymiskriteerio, metafyysiseen olemukseen sinänsä liittymättä tai sitä koskematta.
 
Tämä on totta varsinkin viime vuosisadan säveltaiteen tuotteista, vaikka sitä aiemmassa säveltaiteessa historia on pystynyt oikaisemaan tällaiset "vääryydet", kuten mm. Bachista ja Mozartista huomaamme, jotka saavuttivat ansaitsemansa aseman aikalaisten tylystä suhtautumisesta huolimatta jälkipolvien silmissä.
 
Mutta mitä ihmettä suomen musiikissa on tapahtunut. Melartin on jäänyt täysin sibeliuksen varjoon eikä ole varsinkaan maailmalla saavuttanut sitä asemaa ja statusta, mikä hänelle kuuluisi aikansa suurimpana suomalaisena säveltäjänä musiikin tärkeimmän primaarisen osatekijän mukaan, mikä on musiikin emotionaalinen syvyysperspektiivi ja musiikin syvin olemus teknisen taidon ohella.
 
Syvemmin tuntevat taiteilijat eivät läheskään aina ole niitä kaikkein suosituimpia taiteilijoita, vaan jotkut ovat saavuttaneet asemansa populaareimpina säveltäjäniminä täysin muista syistä. Jo Beethovenin ja Schubertin aikana mm. Rossinikin jyräsi nämä länsimaisen taiteen suuruudet saavuttamallaan suuremmalla suosiolla.
 
Melartinin ja Tuukkasen konsertot voittavat Sibben vaikertavan ja ponnettoman apaattisuuteen vaipuneen pessimismin ja salonkityyliäkin sivuteemassa lähentelevän tyylilajin ja ilmaisun energisellä ja tarmokkaalla elämänmyönteisyydellä ja rytmisellä voimalla hienostuneempaa sointimaailmaa edustavassa läpikuultavassa soitinnuksessaan ja soinnillisessa kirkkaudessaan, joka ei ole niin kansallisesti värittynyt ja pöhöttynyt kuin Sibben tyypillistä vuosisadan vaihteen kömpelöhköä kansallisromantiikkaa edustava ja paksunlainen ja raskaasti kuormitettu kirjoitustapa ja orkestrointi varsinkin tuttijaksoissa pompööseine ja liioitellun pateettisine orkestraalisine vaskikuorojen sävyttämine purkauksineen, jotka vaikuttavat hiomattomilta aloittelevan orkesterisäveltäjän kömpelyyksiltä ja karkeuksilta provinsiaalisen säveltäjän luomaksi, jolle eurooppalainen ja varsinkin hienostunut ja elegantti ranskalainen sointikulttuuri, josta Madetojan oppilaana ollut Tuukkanenkin on sointiinsa vaikutteita ammentanut, on vieras, eikä säveltäjällä ole kykyä loihtia ja luoda musiikkiinsa teennäisen pateettisissa jaksoissakaan musiikin tahattomaan koomisuuteen asti paisutettuja efektejä ja elekieltä vastaavaa romanttista hehkua ja tunneilmaisua esim. Melartinin F duuri sinfonian tavoin, jossa musiikin herooinen mahtipontinen estetiikka ja elekieli vastaa musiikillisen tapahtuman suuruutta, mutta Sibeliuksella se jää tyhjäksi kolinaksi ja synkistelyksi, josta ei mikään subliimi persoonallinen tunne välity, joka saisi aikaan katharsiksen.