Klassinen ›

Tuukkasen Meri sinfonia kuuluu mahtavimpiin sinfonisiin monumentteihin mitä suomessa on milloinkaan sävelletty. Sinfonian epilogissa kuoro laulaa apoteoosimaisen ihmissielua värähdyttävän merten ylistyslaulun https://youtu.be/4XEGyjdm21o Sibbe ei saanut aikaan mitään yhtä suurta.

Einojuhani Rautavaara: Angel Of Light (Sinfonia Nro. 7).
 
Tai oikeastaan kaikki Sinfonia Nro. 4 - Sinfonia Nro. 8.

megatherium: Sitä voisi kutsua
 
Ylittämättömäksi mestariteokseksi.
 
Mielestäni kuitenkin Rautavaara on parhaimmillaan muissa orkesteriteoksissa, kuin sinfonioissa.

Henri Henri Olavi: Ylittämättömäksi mestariteokseksi.
 
Mielestäni kuitenkin Rautavaara on parhaimmillaan muissa orkesteriteoksissa, kuin sinfonioissa.
 
Kyllä kyseinen teos on minusta myös hieno, vaikka satoja kertoja tuukkasesta vaikuttuneena kallistun hänen mestaruutensa puolelle. Vain Intermezzo, on vähän keveämpi, mutta yhtä kaikki rytmisesti eloisa ja marssimainen Meri sinfoniassa. Se menee jotenkin näin, tät tä tät tä tät tä tät etc. SE kuuluisi soida vain kerran ja ennen sitä pitäisi olla yli 16 minuuttinen osa, mutta spotifyssa se intermezzo osa soi kahdesti.

Jo ennen varsinaisia sinfonioitaan, joista kaikki eivät ole parasta laatua, Tuukkanen sävelsi mm. sinfonisen fantasian, jota Klami luonnehtii tarmokkaan kehittelynsä puolesta sanontatavaltaan sinfoniseksi teokseksi, joka on Klamin mukaan myös muodoltaan vahva, ja seisoo tanakasti jaloillaan. Mutta Klemetti ei ollut aivan näin suopea teoksen arvostelussa, vaikka totesi teoksen soivan ja liikkuvan hyvin ja sen olevan tekijämiehen käsialaa.
 
Radiokuuntelijalehdestä jostakin kansallisarkistosta luin hämmästyksekseni, että tätäkin teosta on radiossakin joskus ammoisina aikoina kuultu, vaikkei siitä ole kantanauhatallennettakaan, mutta jokin konserttiäänitys kumminkin, mutta uudempi atonaalinen musiikki on syrjäyttänyt Tuukkaset ja kumppanit epäajanmukaisina postromantikkoina.
 
Eräässä kirjassa Tuukkanen ja Pylkkänen mainittiin parhaimmiksi unohdetuiksi säveltäjiksi suomessa Sonnisen ohella. Kyllä niitä on paljon muitakin. Muualla maailmassa löydetään ja levytetään tuiki tuntemattomienkin säveltäjien musiikkia, kuin vain niitä kaikkein tunnetumpia mestareita, mutta suomessa tällaisen levytysfilosofian harrastaminen on perin harvinaista.
 
Ei olla kiinnostuneita niinkään suurelle yleisölle tuntemattomien uusien löytöjen tekemisestä arkistojen kätköistä ja laadukkuudesta sinänsä, vaan ainoastaan populariteetista ja kaanonista, kaanonin katveeseen suin surminkaan kapsahtamatta. Suomessa ei juuri pyritäkään nostamaan esiin unohdettujen historiallisten säveltäjien musiikkia sota ajalta tai juuri sen jälkeen tai sitä ennen.
 
Hämmästyttää huomata monien Tuukkasen sävellysten, kuten kantaattien, esim. jopa Kirjan virsi, mutta varsinkin Harmaa heimo ja kuvaelmarunoelmien, näytelmämusiikkisarjojen, joiden musiikkia luonnehdittiin mm. värikkääksi ja kiihkeäksi ja mm. tunnepanokseltaan vahvan Isänmaallisen sarjan saaneen hyvää kritiikkiä, kun alun perin pidin vain joitakin Tuukkasen teoksia merkittävinä, mutta en oivaltanut laadukkuuden olevan näin tasaista tilapäisluonteisissakin teoksissa.
 
Polyteknikkojen kuoron kantaesittämää Ihminen ja elementit kantaattia kriitikko luonnehti mahtavuudellaan ja kauneudellaan mukaansa tempaavaksi ja sen sanottiin olevan perinteistä ja muhkeasti soivaa musiikkia, joka on "paljon hauskempaa laulettavaa kuin muu ohjelmaan sisältynyt säveltaide". Ylellä on äänilevystössä teoksesta levytys, jota ei ole markkinoilla. Tuukkasen musiikissa on jotakin, joka vaikuttaa tunteisiin kohottavammin kuin monien muiden kanonisoitujen säveltäjien, kuten Sibben säveltaide. Tuukkasella klassisoivat ja romantisoivat pyrkimyksert kulkevat käsikkäin.
 
Vaikka Rannan parhaimpiin ja kypsimpiin uusklassisiin sinfonioihin kuuluva lähes tunnin kestoinen Oratorio volgare näkyy saaneen lehdistössä hyvää kritiikkiä "sävelmäaiheiden soljuessa kauniina ja kuvaavan pirteinä" ja "orkesterisoittimien käsittely on taitomiehen työtä", niin sekin on kadonnut täysin orkestereiden ohjelmistosta. Eräässä aiemmassa arvostelussa puhutaan teoksen omalaatuisesta värikkyydestä, kokonaisnäkemyksen ja inspiraation lyövän kättä ja mainittiin, että teoksen kuunteli alusta loppuun mielenkiinnolla.
 
Myös sinfonia Dell'artea luonnehtivat monet arvostelijat mielikuvituksellisesta kauneudestaan ja kutsuivat merkittäväksi. "Harvoja lajissaan joista kuulija voi ammentaa uusia rikkaita kauneusarvoja". "käsittelyltään teos on laajasti polyfoninen". "Aiheet ovat eloisan melodisia, milloin rytmikkään reippaita, milloin vakavasti laulavia". John Rosas sanoo "sinfonian aiheiden virtaavan taiteellisen tunteen kirkkaasta lähteestä". "tämä teos kuuluu niihin, jotka, kuten oikea musiikki tekee, voittavat aina uudelleen kuultuna". "Paljastaa säveltäjässään uuden taiteilijaprofiilin". "vaikka kaikkea banaalisuutta on kartettu, sävellys ei ole mitenkään vaikeatajuinen".Itse toteaisin, että on järkyttävää, että näistä ei ole edes kantanauhatallennetta, levytyksestä puhumattakaan.
 
Ranta, kuten arvelinkin ja vakavasti uumoilin on todella merkittävääkin musiikkia luonut, vaikka pikkunätti piccolakin on suppeudestaan huolimatta kiehtovaa munsiikkia, mutta ei sentään parhaiden ja suurimpien rannan sinfonioiden tasoa. Salmenhaara, kuten on jo monesti tullut todettua, arvosti rannan Konserton suurelle orkesterille aikansa suomalaisen musiikin merkkitapaukseksi.
 
On käsittämätöntä, että vaikka radiossa soitetaan paljon enemmän klassista kuin ennen nettiradion vuoksi, niin varsinkin vähän vanhemman suomalaisen musiikin osuus tarjonnasta on karkean arvion mukaan vähentynyt selvästi, kun monien ennen soitettujen suomalaissäveltäjien, kuten Fordellin, joka sai usein kehnoa kritiikkiä, musiikki on jäänyt pois ohjelmistosta ja nykyään sen sijaan soitetaan paljon uusia levytyksiä historian unohtamilta esiklassismin tai klassismin aikakauden ja romantiikan aikakauden säveltäjiltä.
 
Tuntuu siltä että vanhaan hyvään aikaan suomalainen musiikki oli meille suomalaisille ja Ylelle sydämen asia. Radiossa soi monia sellaisia teoksia joita en edes tiennyt nauhoitetun, kuten nyt vaikka Törnuddin Sisyfos sinfonia tai Kalervon lyhyille orientaalisille pentatonisille aiheille avausosassaan perustuva ja massiiviseen marssiin päättyvä sinfonia, josta ei ole kantanauhatallennetta, mutta joka sai hyvää kritiikkiä.
 
Kelpo kritiikkiä sai myös mm. Saikkolan sinfonia Tragica ja Furuhjelmin esikoinen. Tuukkasen sävellyskilpailuun osallistunutta IV sinfoniaa luonnehdittiin kypsäksi ja antoisaksi 50 vuotistaiteilijakonsertin arvostelussa ja todettiin, että säveltäjän kehityskäyrä on nouseva.
 
Omasta mielestä seuraava sinfonia puolestaan on selvä floppi, eikä säveltäjä yltänyt enää yhtä korkealle kauneuden tasolle kuin aiemmissa sinfonioissaan, mutta kumma kyllä sen on tallennettu kantanauhalle. varhaisissa sinfonioissaan Tuukkanen harrastaa myöhäissinfonioitaan runsaammin koko orkesterin fortissimo tutteja. Helleenisestä alkusoitosta todettiin, että se on raikas sointinen ja sointuinen ja teoksessa kiinnittää huomiota jousiston taitava käsittely.
 
Härkösen esikoissinfoniaa kritisoitiin orkesteriteknillisistä ja suurten linjojen puutteesta, mutta todettiin detaljien käsittävän paljon kaunista laulavuutta ja värikkyyttä sisältäviä episodeja. rannalta saivat monet nykykuulijoille tuntemattomat sarjamuotoiset teokset, kuten esim. Italialainen sarja, ranskalaiset kehtolaulut ja värikäs sarja näytelmästä Hyrrä hyvää kritiikkiä. Eino Roihan puhaltimille ja jousille sävelletty teos fuugineen kirvoitti myös hyvät arvostelut.
 
Bukarestissä Erkki Aaltosen sinfonia oli tehnyt syvän vaikutuksen kuulijoihin lehden mukaan.
 
Eräs kriitikko luonnehti Erik Fordellia vakavasti otettavaksi säveltäjäksi, jonka kynänjälki on sujuvuudessaan ja luontevuudessaan arvostettavampaa, kuin monen meillä julkisuudessa enemmän esillä olleen tuhertajan kynänjälki, kutsuen Fordellia suomen tuotteliaimmaksi, mutta kaikkein tuntemattomammaksi säveltäjäksi.
 
Sonnisen Sinfonisia tuokioita sai säveltäjän konserttojen lisäksi loistavaa kritiikkiä.
 
Myös Lerchen laajaa pianokonserttoa kritiikki kutsui ansiokkaaksi teokseksi, jossa on erityisen kaunis hidas osa, mutta todellista ja synnynnäistä lahjakkuutta kritiikin mukaan osoitti Lerchen baletti-ja näytelmämusiikkisarjat miniatyyritaiteena. Myös eräs orkesterirunoelma sai hyvää kritiikkiä.
 
Hämmästyttävää kyllä lähinnä kuoromusiikin mestarina tunnettu maisteri Väinö Pesola sai useammalta arvostelijalta suorastaan loistavat arviot jo esikoissinfoniastaan. Vain Turun sanomien kriitikko oli hieman varauksellisempi teoksen suhteen.
 
Furuhjelmin Eksoottiset kuvat orkesterille kirvoittivat kriitikolta laajan ja ylistävän arvion.
 
Tuukkasen viimeisen sinfonian finalessa on useamman kerran kuunneltuna ja musiikkia kypsyteltynä jonkinlaista tuskaisaa paatosta, joka kohoaa monien vaiheiden jälkeen varjosta valoon ja kirkkauteen loppuhuipennuksessaan, mutta en löytänyt kritiikkejä, mutta minua teos kyllä koskettaa.