Kitarat: kitarakamat ›

korvaoo: Mää arvasin jo sillon 90 luvun lopuilla että Yamahan sg sarja ja ibanezin nuo paremmat mallit tulisi nousemaan, vaan ei sillon mitään rahaa ollu :/ nyt alkaakin jo olla sitten myöhästä.
 
No, onhan tuost jo kolmisenkymmentä vuotta.. Yhdessä liikkeessä oli Iban Musiciani hintaluokkaa vähän päälle 300, nyt taitaa olla hintaluokkaa 1300..
Että semmosta.

Nyt hirveä Les Paul kuume (siis orrgis Gibson), ja sellainen on pakko saada, vaikka mitään järkeä oman talouden kannalta ei ole :(
Ostan kitaran kuitenkin omaksi soittamisen iloksi, mutta talouden realiteetit on otettava huomioon = voi olla, että joudun tuon joskus realisoimaan tai sitten ei.
 
Kysymys: tarjolla olevista on lähes yksinomaan erilaisia sunburst jne, eli eri keltaisen sävyisiä (koko kelta, kelta/puna kelta/musta jne), mutta todella harvoin esim valkoisia tai mustia.
Nyt olisi yksi musta Classic tarjolla, mutta: onko musta myydessä huono väri vai jopa toisin päin?
Itse en mustasta oikein perusta, mutta köyhän pitää tyytyä siihen mitä tarjotaan.
Tokihan tuon pitää sopia käteen, se toki myös ratkaisee.

jakil: Nyt hirveä Les Paul kuume (siis orrgis Gibson), ja sellainen on pakko saada, vaikka mitään järkeä oman talouden kannalta ei ole :(
Ostan kitaran kuitenkin omaksi soittamisen iloksi, mutta talouden realiteetit on otettava huomioon = voi olla, että joudun tuon joskus realisoimaan tai sitten ei.
 
Kysymys: tarjolla olevista on lähes yksinomaan erilaisia sunburst jne, eli eri keltaisen sävyisiä (koko kelta, kelta/puna kelta/musta jne), mutta todella harvoin esim valkoisia tai mustia.
Nyt olisi yksi musta Classic tarjolla, mutta: onko musta myydessä huono väri vai jopa toisin päin?
Itse en mustasta oikein perusta, mutta köyhän pitää tyytyä siihen mitä tarjotaan.
Tokihan tuon pitää sopia käteen, se toki myös ratkaisee.
 
Jos Gibson on pakko saada niin sitten se on hankittava.
 
Itselle mustasta Gibsonin LP:stä tulee mieleen Custom, eikä niinkään Standard. Classic taas ei ole muutenkaan korkinhaistelijoiden malli, löytyy ihan nättiä punaista jne. Sanoisin että Classicissa värillä ei ole väliä.
 
Mutta taas jälleenmyynnin kannalta suurinpiirtein saman hintaisista Classicista ja Standardista jälkimmäinen on helpompi myydä.

jakil: Nyt hirveä Les Paul kuume (siis orrgis Gibson), ja sellainen on pakko saada, vaikka mitään järkeä oman talouden kannalta ei ole :(
Ostan kitaran kuitenkin omaksi soittamisen iloksi, mutta talouden realiteetit on otettava huomioon = voi olla, että joudun tuon joskus realisoimaan tai sitten ei.
 
Kysymys: tarjolla olevista on lähes yksinomaan erilaisia sunburst jne, eli eri keltaisen sävyisiä (koko kelta, kelta/puna kelta/musta jne), mutta todella harvoin esim valkoisia tai mustia.
Nyt olisi yksi musta Classic tarjolla, mutta: onko musta myydessä huono väri vai jopa toisin päin?
Itse en mustasta oikein perusta, mutta köyhän pitää tyytyä siihen mitä tarjotaan.
Tokihan tuon pitää sopia käteen, se toki myös ratkaisee.
 
Omaan silmään Gibsonilta nuo täysin kellertävät (Honey-, Amber-, Iced Tea-, Lemon burstit) ovat kauneimpia. Sellaiset missä vaihtuu reunalta mustasta keskelle oranssiin tai punaiseen tai kaikki sunburstin sävyt isolla kontrastilla ovat jotenkin sellaisia, että ei hyvä. Toki nämä ovat ihan täysin makuasioita. Sitten punaiset (cherry yms) ja siniset (blueburst), sekä sopivat bourbon/tobacco-sävyt ovat aika hienoja myös, mutta joillekin voi olla täysi showstopper.
 
Niin ja tosiaan parhaiten sen värin näkee sitten livenä. Jostain verkkokaupan sivujen kuvista ei voi täysin nähdä millainen se väri on oikeasti (vaikka olisi värikalibroitu näyttö), kun se riippuu kuvan ottohetken valaistuksesta jne jne. Kuvassa voi olla rumempi kuin luonnossa (ja myös toisin päin). Samoin kuvan koko voi hämätä, eli iso kuva näyttää erilaiselta kuin pieni esikatselukuva.
 
Ehkä paras neuvo on se, että osta sellainen mikä ei ainakaan ärsytä omia silmiä. Jos tuntuu heti ostohetkellä, että ei tää ole hyvä väri, niin se harmittaa sitten koko ajan kun omistat kitaran.

iec: Omaan silmään Gibsonilta nuo täysin kellertävät (Honey-, Amber-, Iced Tea-, Lemon burstit) ovat kauneimpia. Sellaiset missä vaihtuu reunalta mustasta keskelle oranssiin tai punaiseen tai kaikki sunburstin sävyt isolla kontrastilla ovat jotenkin sellaisia, että ei hyvä. Toki nämä ovat ihan täysin makuasioita. Sitten punaiset (cherry yms) ja siniset (blueburst), sekä sopivat bourbon/tobacco-sävyt ovat aika hienoja myös, mutta joillekin voi olla täysi showstopper.
 
Ehkä paras neuvo on se, että osta sellainen mikä ei ainakaan ärsytä omia silmiä. Jos tuntuu heti ostohetkellä, että ei tää ole hyvä väri, niin se harmittaa sitten koko ajan kun omistat kitaran.
 
Itsekin pidän juuri noista mainitsemistasi värivaihtoehdoista.
Viimeinen lause on kyllä niin totta. Tämä skeba voi olla minulla (ja ainoana) vuosikymmenen ellei enemmän. Silti, soittotuntuma on toki tärkein, ja fiilis: "tää on mun"
 
Musta Custom: ai niin kuin kullatuilla osilla? Se olisi kyllä hieno.

No niin, se musta Classic:han se piti ostaa. Kaula on kuin minun pikku kätösille tehty (jonka jälkeen peli alkoi olla selvä) ja yön yli nukuttua itse asissa kaikki ...burst sävyiset alkoivat vaikuttaa pappamalleilta.
Musta LP on kyllä niin rock kuin olla ja voi.
Voi tätä ilon päivää :)
Toivotavasti tuota ei vuosikymmeniin tarvitse myydä.
Sitten vaan kovaa treeniä, että muiden Gibsonin omistajien ei tarvitse hävetä minua.
Seuraavaksi siirryn ketjuun: "omistan Gibsonin ja kaikki on hyvin"...

Taitaa olla sijoituskitaramarkkinoilla sama juttu kuin muillakin sijoitusmarkkinoilla, että hajauttaminen kannattaa, eli ennemmin useampi edullinen kuin yksi kalliimpi. Ainakin realisointivaiheessa voi olla helpompi saada edes kohtuullinen hinta halvemmasta kuin huono hinta kaliiimmasta. Siksipä kävinkin eilen hakemasta Vantaalta täydennystä omaan kotimaisten kuusikielisnykytaiteilijoiden vähemmän tunnettujen teosten kokoelmaani M. Nevalaisen (FGW) tekemän vasuri-Explorerin lähinnä hilpeyttä herättävällä 500 euron hinnalla. Samalla reissulla tarttui kotimatlalla Mäntsälästä mukaan käytännössä käyttämätön kiinalaisten mestarien tekemä The Loar archtoppi yhdellä P90:llä puoleen hintaan uudesta Thomannilla.

PIM: Taitaa olla sijoituskitaramarkkinoilla sama juttu kuin muillakin sijoitusmarkkinoilla, että hajauttaminen kannattaa, eli ennemmin useampi edullinen kuin yksi kalliimpi. Ainakin realisointivaiheessa voi olla helpompi saada edes kohtuullinen hinta halvemmasta kuin huono hinta kaliiimmasta.
 
Olen pohtinut aivan samaa, toki ihan teoriassa. Hinta-laatusuhteeltaan hyvänä pidetyt, edulliset tai keskihintaiset kitarat näyttävät säilyttävän aika hyvin hintansa sen jälkeen, kun ensimmäinen omistaja on soittanut kalleimmat tunnit pois. Kuiva varasto täynnä parempaa Squieria, Mexicon Fenderiä, Epiphonea tai Pacificaa voisi toimia suurin piirtein yhtä hyvin kuin pankin myymä yhdistelmärahasto. Ei varsinaisesti tuota mitään, mutta arvo seurailee inflaatiota. Teoriassa aina jokin varaston artikkeli saattaisi kokea yllättävän arvonnousun esim. joidenkin halpojen japanilaisten kitaroiden tapaan.

Niinno kylmä faktahan on että kun soittimen hinta alkaa kivuta reilusti yli tonnin, niin ostajakunta hupenee vauhdilla. Yli kahden tonnin kitaroita saattaa joutua roikottamaan myynnissä hyvinkin kauan ellei löydy sitä yhtä paksun pinkan omaavaa joka haluaa juuri myytävänlaisen kitaran...

korvaoo: Niinno kylmä faktahan on että kun soittimen hinta alkaa kivuta reilusti yli tonnin, niin ostajakunta hupenee vauhdilla. Yli kahden tonnin kitaroita saattaa joutua roikottamaan myynnissä hyvinkin kauan ellei löydy sitä yhtä paksun pinkan omaavaa joka haluaa juuri myytävänlaisen kitaran...
 
Luonnollistahan tuo, että rahamiesten määrä vähenee kun hinta nousee, mutta on siinä neljässä viidensadan kitarassakin tai kymmenessa parinsadan kitarassakin oma myymisensä, jos tulee tarve muuttaa yhtäkkiä tonnikaupalla kitaroita rahaksi. Täytyy pitää osa massista käteisenä tai ainakin tilillä ihan vaan saldona puskurina tälläisiä tilanteita ajatellen.

Mikko1978: On aika epätodennäköistä, että nuo nykypäivän siellä sun täällä tehdyt massamarkkinakitarat tulevat arvoaan nostamaan.
 
Idea onkin ostaa vain ja ainoastaan silloin kun hinta on omasta mielestä hävyttömän halpa, jolloin jos myydessä saa edes kohtuullisen hinnan niin jää voitolle. Eli juuri massamarkkinakitara päivän hintaan on sellainen minkä kierrän helvetin kaukaa. En maksaisi esim. Epin tusinalespasta edes 400e, mutta 500e Nevalaisen Matin tekemästä Explorerista 200 euron EMG mikeillä oli aika no brainer, vaikka olikin väärän kätinen. Mutta mulla oli ollutkin vääränkätinen Explorer hakusessa jo keväästä asti ja olisi ollut valmis maksamaan tuon viissataa jopa Epistä jos olisi tielle osunut. Muttaa miksi juuri vääränkätinen? No Coco Montoya soitti John Mayalin bändissä vääränkätistä Exploreria 80-luvulla ja näytti helevetin coolilta ;)

Mikko1978: On aika epätodennäköistä, että nuo nykypäivän siellä sun täällä tehdyt massamarkkinakitarat tulevat arvoaan nostamaan.
 
Totta. Erityisesti koska halvemmista puuttuu usein valmistuspaikan ja ajankohdan yksilöivä sarjanumero. En silti pitäisi mahdottomana, että jonkun valmistajan tietyn vuosimallin halpakitarasta voisi tulla haluttu. Hello Kitty Squier ja Bad Monkey nevöforget.
 
Pointtini oli ehkä enemmän se, että joku mexico-tele näyttäisi pitävän toiselta omistajalta eteenpäin hintansa niin pitkään kuin se on kunnossa. (Sellaista tässä puoliaktiivisesti katsellut).

eth0: Totta. Erityisesti koska halvemmista puuttuu usein valmistuspaikan ja ajankohdan yksilöivä sarjanumero. En silti pitäisi mahdottomana, että jonkun valmistajan tietyn vuosimallin halpakitarasta voisi tulla haluttu. Hello Kitty Squier ja Bad Monkey nevöforget.
 
Pointtini oli ehkä enemmän se, että joku mexico-tele näyttäisi pitävän toiselta omistajalta eteenpäin hintansa niin pitkään kuin se on kunnossa. (Sellaista tässä puoliaktiivisesti katsellut).
 
Jep. Fenderin meksikolaiset telet pyörivät käytettynä 400-750 euron hinnoissa. Lienee melko turvallista sanoa, että niistä saa 500e +/- 100 vielä 10v päästäkin, jos on kunnossa ja ehjä. Niin että ei siinä kyllä korkealta tipahda (vaikka joutuisi joskus myymään poiskin) jos ostaa 500 eurolla käytetyn telen.
 
EDIT: Niin ja jos saa oikein sikahalvalla (300e) jonkun Fenderin telen, jossa kaularauta toimii, mutta nauhat ovat loppuunkuluneet, niin nauhojen vaihdon voi saada hyvällä tuurilla 250 eurolla. Kitara on silloinkin myydessä 500 euron arvoinen. Toki on helpointa ja suoraviivaisinta ostaa 500 eurolla se valmiiksi hyvässä kunnossa oleva kampe.

iec:
 
EDIT: Niin ja jos saa oikein sikahalvalla (300e) jonkun Fenderin telen, jossa kaularauta toimii, mutta nauhat ovat loppuunkuluneet, niin nauhojen vaihdon voi saada hyvällä tuurilla 250 eurolla. Kitara on silloinkin myydessä 500 euron arvoinen. Toki on helpointa ja suoraviivaisinta ostaa 500 eurolla se valmiiksi hyvässä kunnossa oleva kampe.
 
Tuohon hommaan en kyllä lähtis, että hommaisin keskeneräisen projektin ja lähtisin sitä duunaaman myyntikuntoon. Tai ainakin puut ja nauhat pitäis olla myyntikunnossa ja sähköjä osaisin itsekin päivitellä.

PIM: Tuohon hommaan en kyllä lähtis, että hommaisin keskeneräisen projektin ja lähtisin sitä duunaaman myyntikuntoon. Tai ainakin puut ja nauhat pitäis olla myyntikunnossa ja sähköjä osaisin itsekin päivitellä.
 
Joo ei tietenkään mitään järkeä fiksata myytäväksi. Tarkoitin että jos on muuten hyvä kitara mutta nauhat soitettu loppuun, niin siitäkin voi saada nauharempalla itselleen pitopelin. Sitten siitä saa vielä sen 500 euroa joskus 10v kuluttua.
 
Jos vain ostaa kunnostettavaksi ja myyntiin, niin luultavasti häviää 50...100 euroa siinä hommassa, eli ei todellakaan kannata.
 
Aina pääsee helpoimmalla kun ostaa valmiiksi hyvässä kunnossa olevan kitaran itselleen.

PIM: Tuohon hommaan en kyllä lähtis, että hommaisin keskeneräisen projektin ja lähtisin sitä duunaaman myyntikuntoon. Tai ainakin puut ja nauhat pitäis olla myyntikunnossa ja sähköjä osaisin itsekin päivitellä.
 
Jos ite osaa nauhottaa eikä kauheena laske palkkaa, niin eihän uudet nauhat maksa kun 25 euroa... Mutta aikaa vaivaa ja niveliä kuluu kyllä...

korvaoo: Jos ite osaa nauhottaa eikä kauheena laske palkkaa, niin eihän uudet nauhat maksa kun 25 euroa... Mutta aikaa vaivaa ja niveliä kuluu kyllä...
 
Toi on sitten jo kitaramaailman vastine asuntoflippaamiselle, missä tarkoituksella etsitään huonossa kunnossa oleva kohde halvalla, mikä sitten ehostetaan myyntikuntoon ja kääritään mahdollisimman isot ja nopeat massit seuraavaa flippiä varten.