Yleistä keskustelua musiikista ›

Piru palaa rikospaikalle, eli muistoja menneisyydestä.
 
Törmäsin tähän ketjuun melkein 20v myöhemmin ja sellainen määrä muistoja vierähti mieleen että oli palattava tähän juttuun. Olen siis treenikämppien tilan kehityksestä vastannut henkilö, ja ajattelin että olisi mukava kertoa tämä tarina menneisyydestä, joka on niin hullu että toisinaan kertoessani sitä mietin itsekin "miten tuo kaikki oikeasti tapahtui"... ja yksinomaan hyvänä hulluna muistona, ikään kuin katsoisi itseä Netflix-dokumentista näin jälkikäteen :)
 
Tämä on aikamatka nuoren miehen hulluun nuoruuteen sellaisena kuin sen muistan, eli näin 20v myöhemmin varsin utuisena ja outona. Tästä alustuksesta huolimatta Leipomo-hanke oli täyttä totta ja kaikki siinä mukana olleet olivat varmasti mukana hommassa suurella sydämmellä.
 
Palataan 20v taaksepäin. Taustoitan itseni lyhyesti: päästyäni armeijasta 2004 muutin Tampereelle opiskelemaan TAMKiin, mutta opinnot jäivät kesken. Tein Leipomo-hankkeen aikana töitä Tampereen Tammelan Tammerpianossa.
 
Muistikuvat ajalta ovat hieman hatarat, mutta kuvaan ajan yleistä ilmapiiriä kahdella sanalla: RAHAA OLI. 2006 oli Suomen historiassa sikäli harvinainen aika että Nokian ongelmat eivät vielä olleet konkretisoituneet. Ihmiset katsoivat kohti tulevaisuutta erittäin positiivisesti ja meno oli varsinkin jälkikäteen tarkasteltuna (etenkin nykyaikaan peilattaessa) hämmentävän optimistista.
 
Asuin tuohon aikaan Tammelan Puistokadun ja Kullervonkadun kulmassa yksiössä, joka maksoi 450€/kk. Tämä antaa viitettä treenikämppien hinnoille. Tuota aikaa heijasti myös Tampereen treenikämppien puutteiden konkretisoituminen. Harrastelijamuusikkona olin myös itse vailla treenikämppää, kuten lukuisat kohtalotoverini. Pyynikin Trikoon kämpät olivat kaukainen huhu hienosta artistikommuunista, joka oli myös saanut mediassa kirveestä. Yhtälö tuntui hullulta: Miten on mahdollista että sykkivässä kaupungissa ei ollut samaa mahdollisuutta bändien treenaamiseen, kuin mitä esim. aiemmassa kotikaupungissani Raahessa oli?
 
Olin aloittellut IT-uraani 2000-luvun taitteessa ja tutustunut alustavasti logiikkaohjattaviin sulautettuihin järjestelmiin, joilla pystyttiin ohjaamaan esim. ovien lukkoja. Olin myös kerännyt kannuksia tietojärjestelmien kehittäjänä (vaikka näin jälkikäteen on ehdottomasti myönnettävä että olin junior-tason kehittäjä). Ajatuksiini tuli se kuinka hienoa olisi tarjota Tamperelaisille harrastelijabändeillä mahdollisuus päästä treenaamaan jaetuissa treenikämpissä, joiden ovien lukkoja ohjattaisiin RFID-korteilla. Lähdin konseptoimaan ajatusta Excelin kautta. Nopeasti siinä olivat dollarin kuvat silmillä, koska ymmärsin että saamalla käyttöasteen kohtuulliseksi, esim. 60%, olisi kk-tuotto sellainen että pystyisin työllistämään itseni jo kolmella tai neljällä treenikämpällä.
 
Painotan tässä vaiheesssa että vettä on valunut vuosien varrella ja aikajanat sekä yksityiskohdat voivat olla askeleen pielessä. Kuitenkin muistini mukaan lähdin ensitilassa etsimään sopivaa tilaa vuokratoimintaa varten. Kriteerinä oli että tilan olisi löydyttävä keskustan liepeiltä, jotta tila olisi tavoitettavissa pienellä pyörämatkalla.
 
Kaikki alkaa liiketoimintasuunnitelmasta, jonka kirjoitin kotikoneella nuoruuden intoa puhkuen, tietämättä edes mitä liiketoimintasuunnitelman pitäisi pitää sisällään. Ei siinä paljon näkynyt SWOT-analyysiä. Itsestään selvää oli kuitenkin että siinä pitäisi näkyä miksi homma olisi rahoittajalle, eli pankille, kannattavaa ja miten tekninen toteutus olisi tehtävä (eli mistä rahoituksen budjetti koostuu).
 
Tässä vaiheessa muodostuu tarinan ensimmäinen käsittämätön osuus: Lähdin kyselemään pankeilta lainaa persaukisena opiskelijana itse tekemäni liiketoimintasuunnitelma kädessä, mapitettuna Suomalaisen Kirjakaupan parin euron arvoiseen muovimappiin. Tätä kesti muistaakseni muutama viikko ja kävin muistakseeni 2-3 pankissa lakki kädessä ja sain kuin sainkin ennakkoarvion (HUOM! EI PÄÄTÖS) sille että eräs pankki lähtisi rahoittamaan liiketoimintani 200 000 € lainaan asti.
 
Tässä vaiheessa on erittäin tärkeä ymmärtää että aika oli hyvin erilainen verrattaessa tähän päivään. Vaikutti että rahoittajat suhtautuivat kaikkiin ideoihin positiivisesti, jos edes jonkilaista suunnitelmaa oli osoittaa. Sama toistui sittemmin startuppien marssissa 2014-2018, mutta tämä tapahtui kauan ennen kuin startup-yrityksistä puhuttiin moisella termillä. Lyhyesti: esitin suunnitelmassani ajatuksen siitä että Nokian kaltaiset firmat etsivät työntekijöilleen harrastetiloja, mutta tällaisia ei ole saatavissa, edes rahalla! Sama ongelma toistui myös muiden yrityksien ja merkittävämpien bändien kohdalla, joten mielestäni potentiaali asiakaskannalle oli olemassa.
 
Ensimmäinen tila, niin hullua kuin se onkin, löytyi ydinkeskustasta, entisen McDonaldsin yläpuolelta, aivan paraatipaikalta. Tämä kohde oli, näin jälkikäteen muistellen, noin ~250-300m2 liikekiinteistö, muistaakseni 2. tai 3. kerroksessa. Muistini mukaan kyseinen tila oli korkeahko ja huoneet olivat valmiiksi tilavia. Pyörittelin pohjapiirrustusta päässäni ja koneen ruudulla moneen suuntaan.
 
Olin heti hommassa mukana vakavissani, joten otin selvää mikä yritys Suomessa ymmärtää akustiikan päälle, sillä tuon kaltaisessa toimistorakennuksessa tilan äänieristyksen olisi oltava toimiva. Väitän näin 20v jälkeen että tilasin yksinkertaistetun akustiikan suunnitelman Mareksoundilta, mutta painotan että muistini voi olla myös väärässä (viittaan kuitenkin jatkossa Marekiin). Sain vahvistuksen siitä ajatuksesta että tilan olisi oltava kelluvarakenteinen, eli treenikämpän tila olisi erotettava muusta rakenteesta välikerroksilla (hiekkapatja), jotta kämppien värinä ei heijastuisi rakenteita pitkin ylös ja alas muihin liiketiloihin.
 
Välihuomautus: Miksi näiden muistojen vahvistaminen on haastavaa? Tuohon aikaan en omistanut omaa email-tiliä, vaan toimin taannoisen perheyrityksemme sähköpostitilin kautta, joka sittemmin periytyi yrityskauppojen kautta uudelle omistajalle ja lakkautettiin myöhemmin vaihtaessani työpaikkaa. Paljon kirjallista aineistoa on siis hävinnyt bittiavaruuteen.
 
Keskustelu tilaa välittäneen yrityksen kanssa oli varsin rakentavaa. Toimitin heille tekemäni liiketoimintasuunnitelman, jossa oli yhdistettynä Mareksoundin toimittamaa analyysiä rakenteiden suunnittelusta. Muistan että välittäjä otti muutamaa viikkoa myöhemmin yhteyttä ja pahoitteli että "hänen mielestään suunnitelma oli harvinaisen hyvin kuvattu, mutta vuokraaja ei halua lähteä vuokraamaan tilaa tällaista toimintaa varten". Arvelin heti että ongelma oli hiekkapatjan rakentaminen kyseiseen kerrokseen, sillä hullultahan se kuulostaisi että joku kuskaisi arvokiinteistöön tonnikaupalla hiekkaa lattian pohjaksi keskelle Tampereen keskustaa toiseen (tai kolmanteen) kerrokseen.
 
Tämä ei nuoren miehen intoa lannistanut, vaan jatkoin sopivan tilan etsimistä. Seuraava tila oli muistaakseni Mäntyhaantiellä olevassa punaisessa tiilitalossa. Tila oli hyvin samankaltainen, mutta suurempi. Ilmeisesti tilassa oli ollut varasto tai tuotantotila. Kohde kuitenkin kariutui syystä tai toisesta, mitä en tarkkaan muista. Todennäköisimmin vuokra oli liian suuri.
 
Tässä välissä muistini pettää, mutta jotain kautta ajauduin Rock-leipomo hankkeeseen. Väittäisin näin jälkikäteen että sain kuulla Viinikan liikenneympyrässä olevan tilan kulttuuritoiminnan kehityksen näkökulmasta jotain kautta ja päädyin ottamaan yhteyttä hankkeen Vetäjään. Viittaan häneen jatkossakin termillä "Hankkeen Vetäjä", sillä en valitettavasti muista hänen nimeään ja kaikki kirjallinen aineisto on ajan myötä hävinnyt.
 
Tutustuimme ja kävimme läpi hänen visiotaan vanhan leipomon uudistamisesta muusikin kulttuurikeskukseksi. Ajatuksemme kohtasivat -- Hänen mielessään leipomon katukerroksessa olisi toiminut eräänlainen kahvila, jossa bändit olisivat voineet esiintyä, sekä kirjasto, joka olisi musiikkipainotteinen. Tämä kuvaa ajan henkeä, sillä tuohon aikaan ei ollut olemassa Spotifyn kaltaista palvelua. CD-levyjen lainaaminen kirjastosta oli edelleen iso osa kulttuurituotantoa. Ylemmässä kerroksessa oli tarkoitus olla musiikkistudio ja tuotantotiloja, joita bändit olisivat voineet käyttää. Toin omana panoksena visioni vuokrattavista treenikämpistä, jotka sijoittuisivat pohjakerrokseen ja tukisivat talon toimintaa kokonaisuudessaan.
 
Tila oli aiempia tiloja suurempi ja sain pohjapiirrustukset kantavista rakenteista. Rakennuksen kantavat rakenteet olivat tilojen jakamisen osalta kriittisiä ja tein suunnittelua hyvin alkeellisesti kotikoneen kuvankäsittelyohjelman avulla, noudattaen osittain Mareksoundin antamia ohjeita. Halusin ilman muuta maksimoida käyttöasteen, joten tilat jakautuivat lopulta (muistaakseni) noin 14-35m2 kokoisiin tiloihin. Omasssa muistissani on että siellä olisi ollut jopa 50m2 tiloja muutama kappale, mutta tämä voi olla myös harhaa.
 
Kävimme tutustumassa tarkemmin tiloihin ja tässä on yksi tarinan hulluista vaiheista: koko rakennus oli huonossa kunnossa. En sano että homeinen ja täysin onneton, vaan että rakennus ei ollut lähelläkään sellaista missä voitaisiin mainittuja palveluita pyörittää. Hankkeen vetäjä ei kuitenkaan tuntunut olevan heikoilla jäillä, vaan hän oli hyvin tietoinen mitä urakka vaatisi. Jo alusta lähtien YIT oli mukana hankkeessa. Treenikämpät taasen olivat kellarikerroksessa -- Ja näin jälkikäteen katsottuna, erittäin huonolla perustuksella. Kellarikerros oli ennemminkin eräänlainen ryömintätila, jossa mahtui seisomaan lähes miehen mittaisena, mutta missä rakenteet olivat täysin maata vasten. Arvelin jo tässä vaiheessa että tuo 200k ei tulisi riittämään kuin ehkä ~1/3 määrään tilan potentiaalista (joka sekin olisi ollut täysin ylioptimistinen arvio).
 
Aika meni eteenpäin ja seuraavaksi sain Vetäjältä puhelun, joka on omien tarinoideni keskiössä: Mennäänkö tutustumaan Akun Tehtaaseen ja ottamaan oppia kuinka Leipomon tekniikka olisi suunniteltava? No ehdottomasti!
 
Tämä on tarinaa kertoessani se lempikohta, joka edustaa koko touhun absurdiutta. Yhtäkkiä olin istumassa Akun Tehtaalla Juha Torvisen ja Vetäjän kanssa neuvotteluhuoneen pöydän äärellä ja keskustelimme siitä mitä Akun Tehtaan kaltainen kompleksi vaatii esim. sähkö- ja viestintätekniikalta. Itselleni jäi erityisesti mieleen toteamus, joka oli yksinkertaistettuna: "Kun vedätte kaapeliputkia niin laittakaa aina yksi ylimääräinen tyhjä putki, sillä sekin tulee täyttymään". Akun Tehdas oli kasvanut yli 20v ja he tiesivät kuinka aliarvoiminen oli pullonkaula laajentumiselle.
 
Tilanne oli tosiaan täysin absurdi näin jälkikäteen katsottuna. Olin Eppu Normaalin Juha Torvisen kanssa samassa pöydässä juttelemassa kolmistaan. Tilanteen hulluutta lisäsi jälkikäteen katsottuna oma mielentilani: "Asiat etenee kun niitä edistää" / "Näinhän nämä hommat hoituu". Missään vaiheessa tuolloin ei tuntunut että tilanteessa olisi mitään erikoista tai hienoa, ennemminkin että koko tilanne oli täysin arkinen.
 
Seuraava muistikuvani on leipomohankkeen julkistus. Vetäjä järjesti lehdistötilaisuuden leipomon tilassa, johon oltiin kutsuttu mediaa paikalle. Näin jälkikäteen heittäisin että paikalla oli Yle, MTV3(?), sekä erinäisiä radiokanavia. Tilaisuudessa oli myös esiintyvä artisti, joka veti mies-ja-kitara tyylillä lyhyen keikan. Muistan että minua haastateltiin Ylen uutislähetykseen, mutta mitä todennäköisimmin lähetys oli paikallisuutisiin. Katsoin lähetyksen jälkikäteen ja muistan kun äitini nauroi että "kukaan muu ei sano '...niinkön...'" (= ...niin kuin...).
 
Julkistuksen jälkeen myllytys oli hetken hullu, mutta onneksi myös pienimuotoinen. Minuun oltiin suoraan yhteydessä (varmaan hankkeen verkkosivujen kautta) eri bändien ja tahojen puolesta ennakkovarausten muodossa. Tässäkin ketjussa Jonneliten julkaisema sähköposti on täyttä totta ja uskomaton aikamatka 20v taakse päin.
 
Kenties parhaiten muistiinpainuva hetki oli kun kävelin töihin Tammerpianoon saadessani puhelun. Tuolloin yhden Suomen suosituimman bändin, Negativen, manageri varasi bändille yksityisen treenikämpän. Muistan etäisesti puhelun menneen, minä: "ymmärrän että suurempien tilojen hinnat ovat kovemmat", ja hänen sanoneen jotakuinkin "eihän tuollainen ole mitään verrattuna siihen mitä bändin lennättäminen Japaniin maksaa, eikä siihen mitä bändi tarvitsee". Näin jälkikäteen tästä puhelusta on jäänyt mielikuva siitä että on hullua kuinka ilmeisesti Negativen kaltaisilla bändeilläkään ei ilmeisesti ollut saatavilla sopivia treenikämppiä, edes isolla rahalla. Negative oli vientituote, mutta ilmeisesti samassa ahdingossa kuin muutkin. Miten sitten muut bändit?
 
Tässä vaiheessa tarina saa vielä yhden käänteen. Sain "Vetäjältä" puhelun että Helsinkiläinen Sound-Inn oli lähestynyt Leipomo-hanketta treenikämppien toteuttamisen osalta ja he olisivat halunneet lähteä tekemään tiloja Leipomoon, mutta Vetäjä vakuutti että hän halusi tehdä yhteistyötä kanssani, koska olin ensin hommassa mukana. Ensimmäinen reaktioni oli kuitenkin että säikähdin. Jo olemassa oleva yritys, jolla oli Helsingissä oikeaa liiketoimintaa, oli tulossa kilpailemaan kanssani!
 
Olen yrittäjäperheestä, mutta olen nähnyt niin suuret mahdollisuudet kuin osin realisoituneet riskit. En halunnut ottaa riskiä, vaan tehdä yhteistyötä. Soitin Sound-Innille ja kerroin että olisin halukas tekemään yhteistyötä heidän kanssaan, jos he kantaisivat riskin rahoituksesta sekä yrityksen hallinnoinnista. Vastikeeksi tarjouduin palkkautumaan heille Tampereen pisteen vetäjäksi. Puhelu johti konkretiaan sikäli että kävin heidän Helsingin toimipisteellä tustumassa tiloihin, heidän kokemuksiin, sekä heidän liiketoimintaan. Olimme mielestäni henkisesti samalla aaltopituudellta samantien ja sovimme yhteistyöstä. Mieleeni jäi kaksi kokemusta, jotka tuntuvat jälkikäteen naurettavilta: Sain kokeilla toisen omistajan tuplapedaaleja, jotka olivat sen aikaisen "parhaimman" tuplapedaalivalmistaja Axiksen pedaalit ja sain kurkata Impaled Nazarethin treenikämppään. Pienet olivat nuoren miehen merkittävät kokemukset.
 
Tämän hypen jälkeen alkoi hiljaisempi kausi. Olimme puhelimitse ja sähköpostitse yhteydessä Vetäjän kanssa, mutta alkoi paljastumaan että YIT:n ja potentiaalisen/potentiaalisten rahoittajien kanssa homma alkoi sakata. En saanut tästä tilanteesta selvää kuvaa, mutta nuorena elin hetkessä. Moni asia muuttui ympärillä ja kenties suurimpana siirryin pian Tammerpianosta perheyrityksemme työntekijäksi. Olimme perustamassa aluetoimistoa ohjelmistotuotannon yritykselle, joka kasvoi 2008 lamasta huolimatta isoksi teollisuuspalveluiden tuottajaksi. Sitten... Leipomo-hanke kuopattiin. Koko juttu näivettyi samaan tyyliin kuin mitä Kwanin porukka muisteli "We Want More" -sarjassa, eli kukaan (eli minä) ei oikein tiennyt mitä tapahtui. Muistan vain Vetäjän maininneen puhelussa että hanke on vastatuulessa ja että toisessa kaupungissa toinen hanki oli ottamassa tuulta alle. Samaan aikaan oma urani IT-alalla lähti rullaamaan ja uusi vaihe elämässä alkoi. Hanke hiipui hiljaisuudessa ja unohtui pian.
 
Tästä kaikesta on nyt aikaa 20 vuotta. Miksi palaan tähän? Koska tarina on näin jälkikäteen niin uskomaton. Aikalaisille tämä voi herättää muistoja bändien ahdingosta. Itselleni tämä on muistutus NIIN MONESTA asiasta.
 
1) Ennen vuotta 2008 Suomi oli kovin erilainen. Nokian veto oli yksinkertaisesti hullu, ja vaikka ennusmerkit olivat jo tuolloin olleet vuosia selkeästi esillä niin koko maa meni eteenpäin Nokian vanavedessä.
2) Riitti että sain yhden idean, jonka sain Excelissä laskettua tuottoisaksi (= itseni työllistäväksi) ja se oli siinä.
3) Raha oli löysässä. On täysin uskomatonta että persaukinen opiskelija sai edes myönteisen vastaanoton pankin virkailijalta 200k € vakuudettomalle lainalle, kun tänä päivänä työssä käyvä perhe ei välttämättä saa 200k € lainaa edes asuntolainalle
4) Kaikki oli itsestäänselvää. Koko tapahtumaketjua ohjasi oma yrittäjäperheestä saamani oppi sille että asiat menevät eteenpäin kun asioita vaan tekee ja yrittää
5) Sanoilla on joskus isompi merkitys kuin niillä on katetta. Tästä en ole ylpeä, mutta kyllähän siinä vaan on osa totuutta. Uskoin ajatuksiini niin sokeasti että osa koko hankkeesta meni "myyntipuheina", joita uskoin itsekin. Hurjaa uskoa omaan tekemiseen, sekä naiviiuutta (tai elämänkokemuksen puutetta).
 
6) Onneksi(?) asiat eivät toteutuneet. Näin jälkikäteen vanhempana, varovaisempana ja ehkä viisaampana, mietin sitä mitä kaikkea hankkeen toteutuminen olisi voinut aiheuttaa. McDonaldsin tiloihin rakennettu tila olisi ollut ehkä toteutettavissa ja hallittavissa, mutta Rock-leipomon kokoinen hanke ja neliömäärä...? Ei missään tapauksessa! Ongelma ei ollut edes pelkästään tarjotuissa neliöissä, vaan myös kellaritilan olemattomassa korkeudessa, joka olisi vaatinut suuren rahallisen panoksen ns. ryömintätilan muuttamisesta toimivaksi tilaksi. Vaikka YIT oli talon saneeraaja niin kaikki muu olisi kuitenkin tehty lainarahalla. Vain paria vuotta myöhemmin tuli 2008 romahdus ja lainojen korot pomppasivat. Siinä tilanteessa tuskin olisi käynyt hyvin.
 
Ajattelin jakaa tämän tarinan, sillä olen kertonut saman tarinan niin monesti baarissa saman pöydän ääressä istuville. On elämässä muutakin hienoa ja hauskaa sattunut, onnekasta sekä onnetonta, mutta tästä tarinasta on vaan jäänyt niin vahvasti mieleen se absurdius miten pidin nuorena itsestään selvänä että palaveri Juha Torvisen kanssa Akun Tehtaalla olisi jotenkin "normaalia elämää". Nyt 40+ vuotiaana koko juttu tuntuu kummalta päiväunelta.
 
Leipomo-hankkeen jälkeen IT-ura avautui. Opiskelut valitettavasti jäivät, enkä valmistunut. Kuitenkin olen saanut kokea todella monipuolisen uran IT-alalla, joka vei monien positiivisten mutkien kautta nykyiseen elämäntilanteeseeni asiantuntijana/konsulttina.
 
Jatkoin harrastusta musiikin parissa ja päädyin tekemään sivutoimista miksausta/tekniikkatuotantoa Mikkelin suunnalla. Vuosi sitten kävin tekemässä pienen miksauskeikan paikallisessa ravintolassa, Wilhelm Public Housessa, Janne Laurilalle. Janne oli todella sympaattinen kaveri ja päädyin kertomaan lyhyemmän kaavan kautta tämän saman tarinan... Toisinaan olen epäuskoinen koko omaa tarinaani kohtaan, koska se tuntuu näin 20v myöhemmin täysin uskomattomalta, mutta... Janne kertoi että hän oli se esiintyjä joka esiintyi pressitilaisuudessa leipomo-hankkeen julkistuksessa! Hän oli "mies & kitara"! Sittemmin Jannesta oli tullut merkittävä tekijä Tampereen musiikkiskenessä.
 
Rock-leipomo ei toteutunut koskaan. Hanketta tehtiin kuitenkin todellisella intohimolla sen lyhyen ajan mitä sitä tehtiin. Aika jätti itselleni uskomattomat muistot. Suoraansanottuna huijari-syndrooma iskee tuota aikaa ajatellessa, sillä olen melko varma että rahkeet eivät olisi riittäneet asioiden toteuttamiseen. Tietämättäni väistin luodin, jatkoin elämää, koin monia upeita hetkiä sekä urallani että yksityisessä elämässä.
 
Vuosi sitten otin uuden riskin, mutta tällä kertaa harkitumman. Kysyin puolisoltani "... tuotah, mitä olisit mieltä jos ottaisin ~20 000€ lainan ja aloittaisin vakavammin sivutoimisena äänentoistohommat". Nyt vuotta myöhemmin takana on ~35 upeaa keikkaa, asiakkaina niin Frederik, Danny, Uniikki, Blackflaco kuin Kasmir, sekä monia muita. Rock-leipomo ei jäänyt historiankirjoihin kuin pieneksi anekdootiksi, mutta itselleni erittäin merkittäväksi vaiheeksi elettyä elämää.
 
Toivottavasti kaikki tähän ketjuun osallistuneet löysivät oman polkunsa, siitä huolimatta etten pystynyt auttamaan treenikämppien tarjonnassa ;)
 
Ps. olisi todella mukava kuulla lisää hankkeen "Vetäjästä" -- Kuka hän oli, ja mitä hänelle tapahtui myöhemmin (esim. saatiinko seuraava projekti maaliin)? Valitettavasti Ylen elävä arkistokaan ei paljastanut enempää, enkä Googlailulla löytänyt viitteitä tähän tarinaan ja siihen liittyvään uutisointiin.
 
Terveisin,
 
Janne Lepola / FM Sound