Yleistä keskustelua musiikista ›

Yritin etsiä internetistä tietoa itseä askarruttavasta kysymyksestä, mutta pystyin löytämään vain tiedonmurusia. Siksi eikun tänne palstalle pohtimaan.
 
Omat perustietoni koko asiasta ovat myös melko vaillinaiset, ja useimmat lukijat eivät varmaankaan ymmärrä tästä senkään vertaa, mutta koitetaan kuitenkin.
 
Asia koskee nykyaikaisia vireenkorjausmenetelmiä, joita on käytetty äänen digitaalisessa käsittelyssä suunnilleen vuosisadan alusta lukien, ja käsittääkseni ovat hyvin yleisiä useimmissa tuotannoissa.
 
Ongelman pohjaksi selitys siitä, mitä on musikaalinen ääni ja mitä vire tarkoittaa suhteessa siihen:
 
Kun soiva instrumentti tuottaa ääntä, värähtely tapahtuu perusäänen taajuudella, mutta samanaikaisesti muodostuu muita ääneksiä, harmonisia kerrannaisia, joiden taajuus on kokonaislukujen sarja. Ylä-äänet ovat siis 2-, 3-, 4-, 5- -kertaisia pohjasäveleen verrattuna.
 
Vireisyyden käsite puolestaan liittyy sovittuun, yleisesti käytettyyn standardiin, jossa käytetään 12 säveltä ja niiden oktaavikerrannaisia. Myös viritysjärjestelmä perustuu matemaattiseen kaavaan, jossa kahden toisiaan seuraavan kromaattisen sävelen suhde toisiinsa on täsmälleen sama, noin 1,059. Osa näistä harmonisista kerrannaisista (oktaavi on matemaattisesti laskien täsmälleen sama), esimerkiksi 3. yläsävel (kvintin oktaavikerrannainen) ja 9. yläsävel (noonin oktaavikerrannainen) ovat hyvin lähellä viritysjärjestelmän vastaavaa ääntä, osalle taas ei vastaavuutta löydy (7., 11. ja 13. esimerkiksi).
 
Tässä kohtaa minun täytyy sanoa, että ymmärrykseni on lähtökohtaisesti hiukan puutteellinen. Jos ajatellaan, että meillä on hyvin viritettyjä soittimia, ja ne soittavat yhdessä, niin vaikka perusäänet olisivat harmoniassa keskenään, ylä-äänet muodostavat kuitenkin kudelman, jossa osa taajuuksista soi epämääräisen lähellä toisiaan, ja täysin eri taajuudella kuin viritysjärjestelmä sallisi, niin miksi musiikki yleensäkään voi kuulostaa hyvältä? Intuitiivisesti ajatellen luulisi että jo kohta musiikki olisi täysin epämääräistä puuroa.
 
No, edelleen, koska vireen kannalta usein haastavin instrumentti on laulu, on huomattava tähän liittyvä seikka, eli se, että harmonisten kerrannaisten lisäksi ihmisen äänielimet tuottavat myös niin sanottuja formantteja, kielen asennon ja nenäontelon virtauksen hallinnan seurauksena erillisiä taajuuksia, joiden tarkoitus on esimerkiksi erottaa eri vokaalit toisistaan.
 
Näiden pohjalta käytännön esimerkki, ja siihen liittyvä kysymys. Oletetaan, että laulajan piti laulaa sävellyksessä A (440 Hz), mutta se olikin 457 Hz. Vokaali, joka laulettiin oli suomalainen e. Ylä-äänisarjassa soi esimerkiksi kerrannainen #7, joka tällöin olisi aika tarkkaan 3200 Hz. Vokaalin formantit ovat käsittääkseni 390 Hz ja 2300.
 
Oletetaan, että kyseiseen ääneen kohdistetaan vireenkorjaus. Algoritmi tunnistaa perusäänen, ja korjaa sitä alaspäin 457-->440. Siis korjaako vireenkorjaus a) perusäänen ja käyttää samaa suhdelukua kaikkien taajuuksien korjaamiseen vai b)alkaako se korjailla myös harmonisia kerrannaisia ja toisaalta: miten se käsittelee formantteja, jos suhdeluku on sama myös formanteille, niin äänne e alkaisi kuulostaa enemmänkin tanskalaiselta ööltä.
 
Eikös tässä olisi suuri houkutus käyttää vireen "korjausta" myös niiden luonnollisten ylä-äänten korjaamiseen? Vai näinkö tämä itse asiassa toimii? Jos aiemmassa laulaja olisi tuottanut sen kerrannaisen 3200 (tuossa ylempänä totesin, että sille ei ole vastinetta viritysjärjestelmässä, vaikka perussävel olisi puhdaskin), niin ei kun "vireeseen" sekin. Siinähän olisi lähistöllä vaikka g-sävel (3320 Hz). Eihän tuo nyt ihmisääneltä ehkä voi kuulostaa, mutta jotenkin paremmalta, vai?
 
Itse uskon, että nuo vireenkorjausohjelmat ovat todellisuudessa melko alkeellisia. Niiden suosio perustuu vain jonkinlaiseen uutuudenviehätykseen. Muutaman vuoden päästä lähes kaikki viime aikoina äänitteille laulettu musiikki kuulostaa robottiääniseltä digitaalipaskalta (jolta se minusta kuulostaa minusta jo muutenkin). Vai kokeeko musiikki suuren murroksen, kun luonnossa ilmenevä matemaattinen epämääräisyys korvautuu uudella laskennallisella harmonialla ja kaikki vanha materiaali haudataan museoon, kun ihmisten korvat eivät enää kestä sen puutteellista musikaalisuutta?

GiovanniDiRondo: Itse uskon, että nuo vireenkorjausohjelmat ovat todellisuudessa melko alkeellisia. Niiden suosio perustuu vain jonkinlaiseen uutuudenviehätykseen.
 
Eiköhän se enin uutuudenviehätys oo jo karissut ku niitä on käytetty kohta 30 vuotta.

Vessajono: Eiköhän se enin uutuudenviehätys oo jo karissut ku niitä on käytetty kohta 30 vuotta.
 
Ja oliko niin, että olivat heti täydellisiä, eikä ole tarvinnut parantaa?

GiovanniDiRondo: Ja oliko niin, että olivat heti täydellisiä, eikä ole tarvinnut parantaa?
 
murehdit menneitä aikoja.
Tekoäly vetää kerralla nuotilleen, ei tarvitse tunettaa.

GiovanniDiRondo: Ja oliko niin, että olivat heti täydellisiä, eikä ole tarvinnut parantaa?
 
Eivät varmaankaan, mut ei se se silti sitä tarkoita etteikö ne ois tänä päivänä ihan yhtä arkipäiväisiä työkaluja ku eq ja kompura.

GDR: Puhut temperoidusta asteikosta ja länsimaisesta musiikista. Temperoitu on lähtökohtaisesti poskellaan mutta "niin vähän kuin mahdollista", jotta musiikkia voidaan soittaa kaikissa sävellajeissa - sointuprogressiot ovat siis mahdollisia. Kun siirrytään muille maille vierahille, oktaavi on voitu jakaa vaikka 31 ääneen.
 
Jos hyödynnät barokin aikaisia tai sitä aiempia virityksiä, yläsävelsarjat saa soimaan paremmin mutta progressiot ovat mahdottomia: vire pitää määritellä aina yhdelle asteikolle kerrallaan. Tästä syystä esimerkiksi luutuissa ja gamboissa oli siirrettävät nauhat. (Tästä johtuu myös se, että aiemmin Cis ja des olivat eri ääniä, vaikka nyt temperoidussa ne ovat enharmonisesti ja taajuudeltaan sama sävel.)
 
Pieno viritetään siksi matalassa päässä alle ja korkeassa päässä pitkäksi, että sen saa soimaan "oikein". Jos virität (akustisen) pienon virittimellä täysin suoraksi koko matkalta, se kuulostaa kummalliselta juuri yläsävelsarjojen takia. Samasta syystä esimerkiksi kontrabasso pitäisi virittää isommassa yhtyeessä aavistuksen matalaksi, jotta se tukisi muitten soittimien yläsävelsarjoja. Nämä kiinteämmin viritetyt soittimet ovatkin isoissa pändeissä eräänlainen ongelma, jota tarkkakorvaiset ja taitavat soittajat kompensoivat esimerkiksi nauhattomilla viulu- ja gambaperheen soittimilla ynnä puhaltimilla.
 
Kannattaa lukaista vaikka Wikistä "Pythagoraan komma", jotta tämä aukeaa todennäköisesti laakista. Voit myös kuunnella barokkiorkestereita, jotka soittavat perinnesoittimilla ei-temperoiduilla virityksillä ja A on 415 Hz. On meinaan erilaista!
 
Viritysohjelmat voi toki laatia taidolla mutta epäilen, että ensimmäisissä tyydyttiin tekemään korjaukset puhtaasti raa'alla väännöllä. Pienen eron korjaus popissa juuri mitään haittaa, siellä jälki on usein muutenkin tarkasta kaukana.

Huomio: sekoitat formantin tuotettavaan ääneen. Formantti on hiukan kuin ekvalisaattorin tuottama piikki taajuusalueessa. Karkeasti asiaa voisi ajatella vaikka niin, että eri äänteitä muodostettaessa ääniväylä vahvistaa tiettyjä taajuuksia, kun ääniväylä muokkaa sen muotoa: suu (ynnä muut) on eri tavalla mutkalla aan, öön ja een kanssa. Sano ne teatraalisen selkeästi ääneen ja huomaat koko naamavärkin muokkautuvan äännettä varten.
 
Laulussa äänteitä voikin sekoittaa se, että formanttien vaikutus jää "vajaaksi", kun vedetään korkealta ja kovaa. Laulettu taajuus ylittää selkeyttä vahvistavan vaikutuksen (formantin) ja aa kuulostaa vaikka oolta.

ituvirtanen: Huomio: sekoitat formantin tuotettavaan ääneen. Formantti on hiukan kuin ekvalisaattorin tuottama piikki taajuusalueessa. Karkeasti asiaa voisi ajatella vaikka niin, että eri äänteitä muodostettaessa ääniväylä vahvistaa tiettyjä taajuuksia, kun ääniväylä muokkaa sen muotoa: suu (ynnä muut) on eri tavalla mutkalla aan, öön ja een kanssa. Sano ne teatraalisen selkeästi ääneen ja huomaat koko naamavärkin muokkautuvan äännettä varten.
 
Laulussa äänteitä voikin sekoittaa se, että formanttien vaikutus jää "vajaaksi", kun vedetään korkealta ja kovaa. Laulettu taajuus ylittää selkeyttä vahvistavan vaikutuksen (formantin) ja aa kuulostaa vaikka oolta.
 
Ok. Tätä en tiennyt. Mutta tuo harmonisten kerrannaisten kysymys mietityttää- ja liittyyhän tuo formantti siihenkin.

Mutta eikö olisi sitten parempi, että kaikki instrumentit tunetettaisiin käyttämään vain luonnollisia säveltaajuuksia? Tasavireinen systeemihän on kehitetty lähinnä teknisistä syistä, ja sitähän ei sitten enää tarvita, kun on keksitty digitaalinen prosessointi. Joku terssi nyt esimerkiksi ainakin kuulostaa paremmalta luonnollisena kuin tasavireisellä instrumentilla soitettuna.
 
Voi olla vähän sci-fiä, mutta minusta avaa kiinnostavia näköaloja.

ituvirtanen: Huomio: sekoitat formantin tuotettavaan ääneen. Formantti on hiukan kuin ekvalisaattorin tuottama piikki taajuusalueessa. Karkeasti asiaa voisi ajatella vaikka niin, että eri äänteitä muodostettaessa ääniväylä vahvistaa tiettyjä taajuuksia, kun ääniväylä muokkaa sen muotoa: suu (ynnä muut) on eri tavalla mutkalla aan, öön ja een kanssa. Sano ne teatraalisen selkeästi ääneen ja huomaat koko naamavärkin muokkautuvan äännettä varten.
 
Laulussa äänteitä voikin sekoittaa se, että formanttien vaikutus jää "vajaaksi", kun vedetään korkealta ja kovaa. Laulettu taajuus ylittää selkeyttä vahvistavan vaikutuksen (formantin) ja aa kuulostaa vaikka oolta.
 
Jostain syystä mulla tulee pakostakin mieleen Tarzan.
 
https://www.google.com/search?q=joh … d=cid:02e2946d,vid:1fQ631n5oGI,st:0
 
Kaksi vokaalia a ja i ja iitä on pakko käyttää koska yrittäen pitää vokaalin pelkkänä aana toi olisi melko mahdoton, mitä se toki on tuollaisenaankin.

GiovanniDiRondo: Mutta eikö olisi sitten parempi, että kaikki instrumentit tunetettaisiin käyttämään vain luonnollisia säveltaajuuksia? Tasavireinen systeemihän on kehitetty lähinnä teknisistä syistä, ja sitähän ei sitten enää tarvita, kun on keksitty digitaalinen prosessointi. Joku terssi nyt esimerkiksi ainakin kuulostaa paremmalta luonnollisena kuin tasavireisellä instrumentilla soitettuna.
 
Täysin elektronisesti tuotettu tai samplatty ääni, miksei, ehkä. Sävellaji pitäisi tietysti aina tunnistaa äänen kohdalla, jotta sarjat saisi oikeiksi. Muuten törmäät taas Pythagoraan kommaan.
 
Siis: jokainen ääni pitäisi tunnistaa sävellajinsa edustajaksi soitettaessa, jotta yläsävelet olisivat kohdillaan. Tällöin sama ääni progression muissa asteissa kuulostaisi erilaiselta. Yksi sävel (esimerkkinä G) pitäisi siksi tallentaa kaikissa sävellajeissa ja kappaletta soittaessa soittajan tai soittimen pitäisi keksiä, mitä geetä sillä hetkellä tarkoitetaan.
 
Sävelet eivät voisi olla enharmonisia eri sävellajeissa. Koska korva on aika hyvin totutettu temperoituun, askartelu saattaisi jäädä akateemiseksi. Ehkä tätä on jo kokeiltu jossain, hakukone voi auttaa löytämään testejä.

Kiinnostava keskustelunavaus. Panee taas kerran miettimään, miksi meille kelpaa halpa ja keskinkertainen ratkaisu, kun sarjat olisi mahdollista saada soimaan myös oikein. Pienon viritys jo kertoo siitä, että idea on jäänyt alkumatkalle ja siihen on silti tyydytty.
 
https://www.researchgate.net/figure … 3-The-plot-shows-how_fig1_221933427

Oli liian diippiä analyysiä meikäläiselle mutta rupesin miettimään ihan sitä, että jo pianon ja kitaran soittamisen yhtä aikaa luulisi tuottavan kärsimystä jos sekalaisille yläsävelsarjoille oltaisiin kovin allergisia, mutta niin ei liene.

ituvirtanen: Täysin elektronisesti tuotettu tai samplatty ääni, miksei, ehkä. Sävellaji pitäisi tietysti aina tunnistaa äänen kohdalla, jotta sarjat saisi oikeiksi. Muuten törmäät taas Pythagoraan kommaan.
 
Siis: jokainen ääni pitäisi tunnistaa sävellajinsa edustajaksi soitettaessa, jotta yläsävelet olisivat kohdillaan. Tällöin sama ääni progression muissa asteissa kuulostaisi erilaiselta. Yksi sävel (esimerkkinä G) pitäisi siksi tallentaa kaikissa sävellajeissa ja kappaletta soittaessa soittajan tai soittimen pitäisi keksiä, mitä geetä sillä hetkellä tarkoitetaan.
 
Sävelet eivät voisi olla enharmonisia eri sävellajeissa. Koska korva on aika hyvin totutettu temperoituun, askartelu saattaisi jäädä akateemiseksi. Ehkä tätä on jo kokeiltu jossain, hakukone voi auttaa löytämään testejä.
 
Eikös digitaalisesti äänitettäessä luoda valmiita projekteja, joissa eri osat voidaan merkitä valmiiksi, ja niihin voidaan tehdä eri asetukset? Voisi olla vaikka progressio, jossa luonnollinen septimi toimisi kontrapunktisävelenä, ja jos edellinen osa menisi vaikka G-duurista, niin sitten seuraavan osan sävellaji olisi F- (siis sävel, joka on E:n ja F:n välissä) ja ei kun tunetus sen mukaan.
 
Yleensäkin minusta on tavallaan hassua, että kun ääni joka tapauksessa käsitellään digitaalisesti, niin miksi tekniikkaa ei käytetä tietoisesti ja luovasti ilmaisun kehittämiseen, vaan tyydytään matkimaan jo olemassa olevaa, vaikka sen puutteet ovat tiedossa - tai sitten annetaan musiikin vaan spontaanisti degeneroitua, kun ei ymmärretä prosesseja, jotka sen heikentymisen aiheuttavat.

GiovanniDiRondo: Eikös digitaalisesti äänitettäessä luoda valmiita projekteja, joissa eri osat voidaan merkitä valmiiksi, ja niihin voidaan tehdä eri asetukset?
 
Näen yhteyden aina myös livemusiikkiin. Studiossa ja koneen ääressä on mahdollista tehdä suoraviivaisempia päätöksiä muodosta. Kone tietää tällöin valmiiksi, minne mennä. Livenä pitäisi pystyä taikomaan muoto kasaan niin pienistä vihjeistä, ettei se aina onnistu. Helppo esimerkki ovat harmonizerit, jotka tarvitsevat sointutiedon muodostaakseen harmoniat. Yhdestä äänestä on mahdotonta rakentaa sointua ja siksi se pitää pystyä kertomaan myllylle soiton tai laulun aikana. Mahdollista mutta hankalaa.

1.13 lievä, 1.16 rajumpi
 
https://www.youtube.com/watch?v=PKVmCyKBFdY

Epämuusikko: 1.13 lievä, 1.16 rajumpi
 
https://www.youtube.com/watch?v=PKVmCyKBFdY
 
Aih! Tuo sattui. Kauhea kpl, kaiken lisäksi.

Epämuusikko: 1.13 lievä, 1.16 rajumpi
 
https://www.youtube.com/watch?v=PKVmCyKBFdY
 
Hyi helvetti yäk. Oli niin hirveää että piti jakaa pikaviestimiin.

Ei uittu! Tässä on koomisin mannetremolo pitkään aikaan.