Klassinen ›

Ensin totean Klamin jossakin vaiheessa olleen sitä mieltä, että Kalervo Tuukkasen ensimmäinen sinfonia on säveltäjänsä huomattavin teos, mikä saattaa pitää paikkansakin, riippuen lausuman ajankohdasta, sillä uskon Tuukkasen säveltäneen merkittävämpiäkin sinfonioita jos kaikki lasketaan mukaan vertailuun. Mutta tätä ei ollut tarkoitettu vielä kritisoimaan Klamia ja hänen lausumiaan, vaan pidän arviota positiivisena asiana osoittamaan sen, että Tuukkasesta oli merkittäväksi sinfonikoksi, koska Klamikin niin sanoo. Mutta sen sijaan olen skeptinen ja täysin päinvastaista mieltä sen Klamin lausuman kanssa, jossa hän, vaikka suhtautuukin Tuukkasen esikoissinfoniaan ja sen päämäärätietoiseen käsittelyyn myönteisesti, toteaa Tuukkasen osoittavan taipumusta säveltäjänä kerrata sanottavansa tahdittain tai parittain merkitsevän jonkinlaista hiljaista jarrua hänen musiikilleen, kuten hän toteaa, mikä ei tarkkaan ottaen ole totta, vaan pikemminkin voisi sanoa kertaamisen itse asiassa vain voimistavan ja kiihdyttävän älyn mukaisia tahdonliikutuksen vastineita ja tunne-elämystä korventaen kuulijan sisintä musiikkiin valetun objektivoidun tunteen hengenpalolla joka osittain perustuu kykyyn teemojen mieleen palauttamiseksi, jota niiden tarkka muistaminen edellyttää ja mitä riittävä ja tarkoituksenomainen aiheiden toisto edesauttaa, jotta ne tulisivat kuulijalle tutuiksi, niin että hän soivassa hetkessä voisi nauttia ja saada niistä irti enemmän kuin ohikiitävässä hetkessä vilahtavista aiheista. Niin tai näin ja vaikka olen kehno teoreetikko ja teesini saattavat olla hatusta vedettyjä, niin on todettava, että minun sisimpääni Tuukkasen musiikki kyllä koskettaa ja jopa hiukan polttaa. Sitten ihmetyttää Klamin tapa pitää Tuukkasen musiikin sisältönä Jean Sibeliusta vain yhden teoksen, amatööriorkesterille sävelletyn serenatan perusteella, joka ei edes edusta Tuukkasen kypsintä ja persoonallisinta antia säveltaiteelle, vaan on varhainen teos, jossa säveltäjä vielä harjoittelee orkesterin käyttöä eikä ole pistänyt siihen vielä kaikkea taitoa ja osaamistaan ja vaikka teoksessa voi joidenkin teemojen osalta kuulla Sibben vaikutusta ilmenee siinäkin enemmän emotionaalista voimaa kuin edellisen sinfonioissa ja teoksen henki on vääörentämätön.

Kritiikki on mielipide ja mielipide on aina oikeassa, mutta vain ja ainoastaan siinä.