Klassinen ›

Tuukkasen upea sinfoninen runo, Vuorten laulu, on nyt kuultavissa Yle areenasta voimaklassista podcastista.
 
Se synnyttää mielikuvan jatkuvasta kiipeämisestä vuorenrinnettä ylöspäin ja vihdoin kumisevien patarumpujen jylyn myötä vuoren huipulta alas laaksoon avautuvista valtavan huikeista näköaloista, jotka välittyvät kuulijalle musiikin henkeäsalpaavan kuvausvoimaisuuden myötä.
 
Teoksen keskitaitteessa voi kenties aavistella myös paimenten kaitsevan lammaskatrastaan vuoren rinteellä paimenpillin vihellyksin.
 
Teoksessa voi kuulla joitakin lyhyitä muistumia säveltäjän Meri sinfoniasta ja eräs aihe tai motiivi, jonka, jos oikein muistan, Sallinen lienee lainannut 4. sinfoniaansa, mutta tämä on tarkistusta vailla oleva epävarma muistikuva, niin tutulta kuin tuo musiikillinen aihe tuntuikin ja voisin vaikka vannoa kuulleeni sen kyseisessä ja Vuorten laulua paljon myöhemmin syntyneessä sinfoniassa.
 
Ensimmäisellä kuuntelukerralla huomiota herätti myös nouseva aihe, joka lienee löytänyt tiensä myöhemmin Pessi ja Illusia balettiin.
 
Saattaa myös olla, että ravel on himpun verran antanut joitakin vaikutteita erään motiivin myötä, mutta teos on valtavissa mittasuhteissaan kokonaisuutena aitoa ja ehtaa Tuukkasta persoonallisessa ilmeessään ja merkittävä suurteos suomalaisessa musiikissa.
 
Sivumennen sanottakoon, että tunnettu suomi kapukin youtubessa käyttää Langgaardin esikoissinfoniasta kertoessaan kiipeämiseen, mutta myös suolaiseen veteen ja kukkiin liittyviä musiikillisia mielikuvia.
 
Musiikkikirjallisuudessahan sitä viljellään paljon ja sieltä olen oppini ammentanut.
 
Nyt kun olen kuunnellut Vuorten laulun lukuisia kertoja vaikuttuneena totean, että teos on empimättä sanottuna suuri mestariteos ja tähän asti kuulemistani sinfonisista runoista suomen suurin ja mahtavin.
 
Surua ilmentävä Karjala palaa on myös jäänyt muistiin vaikuttavana ja syvästi riipaisevana teoksen ja Saikkolalla on muitakin sinfonisia runoja, kuten Raasepori ja Karjalaisella vielä enemmän, mutta tuntemistani kyseisen lajityypin teoksista vuorten laulu on omaa luokkaansa.
 
Otaksun, että myös joku Fordellin vedenhaltija on merkittävä sinfoninen runo, josta jollakin foorumilla on keskusteltukin.
 
Vaikka toteankin kuunnelleeni tietyllä tavalla äärimmäisen vaikuttuneena Tuukkasen Vuorten laulua objektivoituna tunteena teokseen valetun hengenpalon ilmetessä sisimmässäni ja lumontunteena tajunnassani, niin eihän tällä tavoin kuunneltuna musiikki ole juuri mitään. pakahduttavuudestaan huolimatta, verrattuna niihin katharsiksiin, joita koin suurimpia säveltäjäneroja kuunnellessani teininä ja koin sen minkä Salmenhaaran todetessa, ettei nämä ihmiskunnan suurimmat nerot ovat kokeneet suuren luomisinnon vallassa luomisaktin aikana, kuten Hildesheimer tuumii ja jonka väitteen voin allekirjoittaa.
 
Mutta nyt kun tuota Vuorten laulua jälleen haltioituneena kuuntelin sen voimakas ilmeinen ilmaisukieli tuntui koko olemuksessani syvää emotionaalista tyydytystä tuottavana ja positiivista energiaa kuulijassaan synnyttävänä sielua ravitsevana aitona hengen tuotteena.
 
Sitten jos vertaamme vaikka Sibbeä ja hänen aikalaiskriitikoiden mukaankin temaattisesti "heikkoa ja hedelmätöntä" Tapiolaansa, jota tämän kannattaja Olin Downeskin luonnehti pettymykseksi, Tuukkasen lähes mahtipontiseen Vuorten lauluun, jossa on melodista voimaa ja rytmi energiaa, on todettava, kuten Salmenhaara kirjoittaa siitä, siis Tapiolasta, että romanttisen perinteen näkökulmasta tapiolaa arvostelleet kriitikot, jotka arvostelivat sitä pääaiheen mitäänsanomattomuudesta, olivat oikeassa, ettei sen paria tai kolmea säveltä kiertelevä motiivi, jollaisen kuka tahansa pystyisi esim. tapailemaan pianolla, ole mikään teema, Sibben toistaessa sitä eri hahmoissa parisenkymmentä kertaa, mutta teos on erkaantunut romanttisesta perinteestä, eikä siten tuota tunnekylläiselle romanttiselle musiikille ominaisten vo8imakkaiden tunnekarakterien synnyttämiä emotionaalisia ja haltioitumisesta kertovia kokemuksia, vaan on tavallaan sisäiseltä ilmaisultaan jäätynyttä ja paikalleen jähmettynyttä, minimalistisen toisteista ja staattista musiikkia, joka jättää kuulijan varsin kylmäksi tietyllä tavoin esi-modernin musiikin tavoin, varsinkin jos ajatellaan älyllistä Schönbergiä, jolla Karajanin mukaan fantastinen romantiikan taju kaikkosi, edellisen ihmetellessä sen syytä, mutta esim.
 
Sibbe ei oikein edes ensimmäisissä sinfonioissaan ollut erityisen romanttinen vaan kulki jo niissäkin klassismin niukkuutta kohden jossa suuret romanttiset lauluteemat loistavat poissaolollaan ja musiikki rakentuu mosaiikkimaisista lyhyistä motiiveista, lukuun ottamatta ehkä 7. sinfonian pasuunateemaa, joka onkin lainattu Brahmsilta, mutta ei myöskään kosketa intohimon kieliä vaikutelman ollessa emotionaalisesti varsin neutraali ellei jopa steriili kliinisyydessään.
 
Missään nimessä sinfoniassa ei ole "Kaikki", vaan emotionaalisesti se on hämmästyttävän tyhjää ja epäromanttista sinfoniataidetta staattisuudessaan, jossa muoto on asetettu sisällön edelle.
 
Välittömästi kirjoitusprosessin jälkeen , joka ehkä siitä syystä, että se tavallaan tukahdutti kyvyn kokea musiikin välittämiä tunteita, sai aikaan sen, ettei Vuorten laulu maistunutkaan entiseen tapaan, vaan jollakin tavoin kirjoittaminen sai turtumaan, mutta heti uudelleen tämän jälkeen kuunneltuani teoksen totesin, että tämähän on sittenkin mahtavaa ja upeaa musiikkia, joka svengaa ja tempaa mukaansa ehtymättömän musiikillisen mielikuvituksensa ja keksintänsä ansiosta, teoksen merkityksen kohetessa ehkä jopa paljon suitsutettua Karhunpyyntiäkin suuremmaksi säveltäjän laajassa tuotannossa, jossa on muitakin vähän soitettuja, mutta merkittäviä suurteoksia, jossa joissakin on orkesterin lisäksi mukana Kuorot ja solistit, kuten sinfonietassa (Aale Tynnin sanoihin) ja 5-osaisessa sinfonisessa runoelmassa Ihminen ja elementit.
 
Tuukkasen tuotannossa on huomattavan paljon erityyppisiä sarjamuotoisia teoksia, joista monet edustavat näytelmämusiikkia, mutta löytyy myös sinfoninen fantasia. Mainittakoon, että Tuukkasen 4. sinfonia palkittiin kilpailussa.
 
On hiukan ristiriitaista, että Tammen musiikkitietosanakirja nostaa esille Tuukkasen ensimmäisen sinfonisen runon ikään kuin se olisi merkittäväkin teos, mitä se ei ainakaan Klamin mielestä ollut, vaikka tämä arvostikin Tuukkasen serenata Giocosoa erityisesti sen aidosti nopeatempoisen finaalin vuoksi, jollaisia vain taitavat säveltäjät hänen mukaansa osaavat kirjoittaa, mutta ehkäpä tuon Kalvean immen tarina runon Klamilta saama kritiikki voidaan pistää heikon esityksen tiliin, vaikka musiikki kenties olisikin todellisuudessa keksinnältään tuoretta ja elinvoimaista sekä teknisessä suhteessa onnistuneesti sävellettyä, siitä päätellen, että se on mainittu suppeassa tietosanakirjan hakusana artikkelissa, vaikka Uuno Klamin arvio siitä onkin turhan kriittinen.
 
Ei näet uskoisi, että mm. vuorten laulun, Karhunpyynnin ja mm. meri sinfonian luoja olisi tuottanut jotain heikompaakin materiaalia nuoruudessaankaan, mitä en minäkään usko. Siinä määrin inspiraatiolla perustuvaa musiikkia Tuukkanen usein säveltää, että tuskinpa hän itsekään tyytyisi luokattomiin ja inspiraatiota vailla oleviin persoonattomiin töherryksiin ja ns. virkamiesmusiikkiin.
 
Jopa Tukkijoella on sujuva sävellys, joka on myös levytetty. Mutta ehkäpä juuri edellä mainitun sinfonisen runon mahdollisen heikon laadun takia sitä ei ole tallennettu kantanauhallekaan, kuten esim. Runolaulaja ja näytelmämusiikkiteos Kuun sokea ovat.