Klassinen ›

Prophet: Kirja maksoi 3 €, joten ostin. Erittäin kuivakas lukion musiikin kirjaksi, mutta toiminee lähinnä 1900-luvun klassisen ja kansanmusiikin historiaa luotaavana yleisteoksena. Kyseistä kirjaa jaettiin vain määräajaksi oppilaille ja siitä opeteltiin vain yhteen tai kahteen tenttiin jotain yleistä musiikin historiaa mainstream säveltäjineen. Ja hyvä niin, koska kevyt viihde- ja popmusiikki, soitto ja laulu oli pääasia musiikintunneilla. Ei näiden ao. säveltäjien taustoihin ja tuotantoon perehtyminen, kuten ehkä olisi tehty jonkun wanhan cansancynttilän opetuksessa tai joskus MPVK:lla.
 
Kirjassa siis kerrotaan myös kansallisromantiikan jälkeisistä suomalaisista säveltäjistä ja heidän teoksistaan. Pingoud, A. Merikanto, Raitio, Ranta, Klami, Kilpinen, Hannikainen, Kuusisto, Sonninen, Pylkkänen, Bergman, Marttinen, JOhansson, Englund, Kokkonen, Rautavaara, Meriläinen, Kuusisto, Linjama, Sallinen, Rydman, heininen, Sarmanto, Sermilä, Salmenhaara, Segerstam, Kostiainen, Nordgren, Rechberger, Tiensuu, Heiniö, Aho.
 
Ruotsi, Norja, Tanska ja Islanti säveltäjineen on kirjassa myös käsitelty. Kuten myös ooppera, kuorotaide, avangarde, 12-säveljärjestelmä, Stockhausen, Messiaen, jne.
 
Kirjassa ei näemmä ole sitten mainittu mm. Aaltosta, Tolosta, Fordellia, Tuukkasta, Saikkolaa, Leiviskää, Karjalaista, Pesosta, Linkoa, Härköstä, Törneä jne. Meidän musatuneilla soitettiin suuria klassikoita, jotka sitten antoivat herätteitä ja vaikutteita ohjaten musiikkimakua uuteen suuntaan uusia musiikillisa kokemuksia tarjoten.
 
Eräässä musiikkikirjassa väitetään yleistä käsitystä myötäillen, että Ranta olisi aloittanut luovan säveltäjäuransa atonaalisen musiikin säveltäjänä, mutta tuskin hänen teini iässä säveltämänsä Paimenlaulu ja unikuva kamariyhtyeelle ovat sävelkieleltään vielä antonaalisia tai monet sen jälkeenkään syntyneet liedit, kuorolaulut tai pianotekoset ennen tuota suurta huomiota herättänyttä pianotrioa, pianokvartettoa, sonatina capricciosaa, sinfonista sarjaa ja joitain lauluja, jotka vasta edustavat säveltäjän äkisti omaksumaa uutta ja aikaansa nähden rohkeata atonaalista tyyliä. Jos näin on, kuten luulen, olisi mielenkiintoista tietää miksi hän kääntyi säveltäjänä atonaalisuuden tielle, ellei kyseessä ollut sisäinen taiteellinen visio, eikä pelkkä ulkoisen virikkeen sanelema halu tulla avantgardistiksi, joka oli sinällään varsin kunnianhimoinen tavoite jos erittäin uskaliaskin sen aikakauden suomessa, jossa kansallisromantiikka eli kukoistuskauttaan ja säveltäjän täytyi tietää, että hän ryhtyi uhkarohkeaan yritykseen koittaa saada jalansijaa suomen ylen konservatiivisessa musiikkielämässä ja saada myös taloudellista hyötyä ja voittoa, mutta musiikin ultramoderniuden ja edistyksellisyyden takia säveltäjä sai tuhansien markkojen tappiot ja arvosteluryöpyn, jonka vuoksi hänen pehmensi tyyliään yleisöystävällisemmäksi. Salmenhaaran mukaan säveltäjä ei ollut johdonmukainen atonalisti, vaan sen rinnalla hän omaksui tyylittelevän vanhahtavia, Topeliaana sarja, eksoottisia, tanssipantomiimi ja jazz vaikutteisia aineksia.
 
Mutta Eurooppaan suuntautuneella matkallaan hän sai uusia virikkeitä luovalle sävellystyölleen lähinnä uusklassisten vaikutteiden omaksumisen myötä ja niin syntyivät mm. concertino ja esim. laadukkuudella mitattuna keskivertoa edustava semplica sinfonia, joka ei kuuluna säveltäjänsä parhaisiin teoksiin, vaikka on jossain määrin insproitunuttakin musiikkia kaikessa alun pateettisessa elekielessään, jos ei nyt aivan ylimaallisen hurmioin hehkuttama, vaan vaikutelma jää hiukan ulkokohtaiseksi, joskin uusklassisen tyylillisen viitekehyksen puitteissa tämä on tietyssä mielessä ymmärrettävää ja tarkoituksellistakin.
 
Melodiikka on silti kaikessa sydämellisyydessään muistettavaa, liikuttavaa ja syvälle mieliin painuvaa lajia kaikessa nostalgisuudessaan, jos sitä vertaa esim. Englundin objektiivisempaan uusklassiseen ilmaisuun ja tyyliin, joka lineaarisessa polyfoniassaan ei jätä syviä jälkiä sieluun, mutta omaa sodanvastaisessa ja pasifistisessa manifestaatiossaan humaanin sanoman.
 
Semplica sinfonian tunnekylläinen sävelkieli ja sävelmaisema jaksavat hämmästyttävää tyypilliseksi uusklassiseksi sinfoniaksi, sillä uusklassisen viileyden sijasta tunnelma on varsin romanttissävyinen ja tuo erehdyttävästi mieleen jopa Kuulan ranskalaisesta impressionismista vaikutteita ammentaneen kansallisromanttisen tyylin ja melodiikan pohjalaisissa sävyissään, niin että säveltäjää tekisi mieli kutsua Kuulan reinkarnaatioksi puhtaasti musiikillisessa mielessä ja onkin varsin mahdollista, että joskus nuoruudessa kuullut Kuulan melodiat ja tämän musiikin hurjuus, alkuvoimaisuus ja pateettisuus on syöpynyt syvälle säveltäjän tajuntaan ja sieltä hän on ammentanut musiikillisen äidinmaidon tavoin Kuulalle läheistä sukua olevat musiikilliset aiheensa, joista ensimmäisen suureen huipentumaan johtavan kliimaksin jälkeen soi kun jonkinlaisen etäältä kuuluvan paimenhuilun tavoin melankolisena ja koskettavan kauniina, ja jolle oboe ja jouset vastaavat omine repliikkeine, kunnes musiikki hetken kuohahtaa koko orkesterin forte fortissimossa ja laskeutuu fagotin piirtämien kuultua melodiaa muistelevien fraasien myötä orkesterin alimpaan rekisteriin ja alkaa uusi nousu. joka päättyy orkesterin painokkaisiin forte fraaseihin, joiden välillä soi kysyvä paimenhuilun vieno huhuilu kun kaukaisena muistumana edellä kuullusta melodia aiheesta orkesterin edelleen kehitellessä musiikillista aineistoa monipolvisessa suvannossa, jota seuraa jälleen uusi kohoaminen ja kliimaksi ennen osan kauniiseen päätökseen johtavaa polyfoniseen tyyliin sommiteltua kehittelyä, joka vielä kerran kohoaa uljaasti korkeuksiin.