Jazz ›

Se on ärsyttävää myös musta. Kaikilla on hirveä hyperaktiivinen mania menossa ja pakko tykittää kaikki lickit superturbotempolla naamariin. Kai se on se, ettei vuosien harjoittelu kopissa menisi hukkaan. Usein siinä on vielä etenkin jameissa sitä, että soitetaan jotain sisällötöntä rhythm changes kiertoa, jossa pääsee pläräämään sointuarpeggioita uptempossa, mutta tunneskaala on sellaista supermaanista "pellehermanniseikkaileetaastaastaastaas" osastoa.
 
Mutta se ei ole koko totuus jazzista. Kaikki tietää Miles Davisin Kind of Blue -levyn, joka on hyvä esimerkki ja oli tärkeä merkkipaalu jazzin historiassa vakavampaan ja meditatiivisempaan suuntaan. Siihen, jossa ei jatkuvasti brassailla taidoilla, vaan kanavoidaan esille euforioita. 50-60 luvun taitteessa se oli oikeasti aika kova juttu. Ja kestää aikaa. Se on edelleen.
 
Ne hyvät täytyy vaan löytää.. ja se onkin osa prosessia. Etsiä jazzin sisältä ne omat intressit ja tunneskaala, joka uppoaa syvälle sielun syvyyksiin. Mä tulin jazzuskoon Coltranen Love Supreme -levystä ja en ole ainoa. Moni muukin on kokenut valaistuksen sen levyn kautta.
 

 
hallu: Olen pidempään pohtinut ja viimeksi tänään kun kuuntelin jazzradion jazzkitarailtaa areenasta, että miksi jazzarit soittaa niin halavatun nopeasti? tai ei nyt tietenkään aina, mutta joissakin jutuissa se armoton tilu tuntuu kuuluvan asiaan. Niin ja tämä ei siis ole moite, vaan pohdiskelen sen ilmaisullista aspektia.
 
Joissakin musatyyleissä esimerkiksi hevikitaristeilla se liittyy egoiluunja tietynlaiseen kitarasankarointiin, mutta ajattelin että kun jazzkitaristit on egoilusta vapaita puhtaita sieluja ja taiteilijoita, niin sillä tilulla on jazzissa jokin muu tarkoitus kuin loksauttaa kuulijoiden leuat lattiaan.
 
Monesti ne soittaa niin nopeasti, että on vaikea edes ehtiä kuulemaan mitä ne soittaa .. soittavat paradoksaalisesti ääntä nopeammin :-D (musa kuuluu vielä lavalta kun bändi on jo vetämässä kaljaa takahuoneessa :-D ). Siitäpä sitten juolahti mieleen yksi ajatus, eli voisiko nopeilla tiluilla on tarkoitus pakottaa soittaja pois mukavuusalueeltaan ikäänkuin pakottaa itsensä sinne missä kontrolli ei ole enää täydellinen ja sillä tavalla luoda soittoon jännitettä ja tavoittaa omasta sielustaan jotakin joka muuten pysyisi "yliminän" kätkemänä. Kuulijan musiikin nopeus voisi myös sysätä pois analyyttisestä kuuntelusta aistimaan musiikki enemmän tunnetasolla. Eli sanalla sanoen olisiko tilun tarkoitus sysätä äly narikkaan ja päästää sydän puikkoihin? tietenkin joissakin kappaleissa nopeudella voi olla sisällöllinen merkityskensäkin, mutta lähihhä improa mietin tässä.
 
Tietenkin nopeus improvisaatiossa juontaa siitä, että ne soittajat on vaan niin helvetin taitavia, että ollakseen spontaaneja niiden on soitettava valoa nopeammin. Mutta siis tämmöinen tuli mieleen, tietäisikö joku totuuden siitä miksi soittaa nopeasti kun hitaasti soittaminen olisi niin paljon helpompaa?