Yleistä keskustelua musiikista ›

vanha_pieru: Itse asiassa pointtinani ei ollut aivan tuo, luetella bändejä, jotka on "hyviä", erotuksena niistä, jotka ei ole. Pointteja oli useampi.
Ensinnäkin sen tiedostaminen, että Kefiirin kommentti oli heitetty ns. läpällä, mutta että toisaalta siinä on niin sanotusti "totta toinen puoli". Kyllähän itsetarkoituksellinen kikkailu on yksi tärkeä elementti, jos progea aletaan rehellisesti määrittelemään - mutta ei suinkaan ainoa.
Nimittäin melkein kaikki suosituimmista progeyhtyeistä eivät olisi voineet saavuttaa ja toisaalta säilyttää niinkin hyvin suosiotaan, jollei niissä olisi ollut tarttumapintaa myös ns. suurelle yleisölle, edes 70-luvulla, progen kultakaudella ainakin suosion perusteella. Lopulta iso osa Pink Floydin, Genesiksen, Yesin, Jethro Tullin, Camelin ja Rushin tuotannosta ei lopulta ole mitenkään ylettömän haastavaa kuunneltavaa. Sen sijaan King Crimsonia ja ELPiä en mainnut, koska usein ne taas ovat varsin vaativaa, perehtymistä edellyttävää musiikkia. (Toki Pink Floydilla, Yesillä, Genesiksellä ja Rushilla on myös ne härömmät hetkensä, enkä jaksa niitä tässä luetella.)
Kuitenkin näkisin niin, että suosituimmat progebändit, kuten Pink Floyd, Genesis, Yes, Jethro Tull ja Rush ovat suosionsa saavuttaneet siksi, että niissä on ainakin ajoittain hyvin VÄHÄN itsetarkoituksellista kikkailua, vaan ovat vaan yksinkertaisesti erinomaista, melodista, ymmärrettävää ja aikaa kestänyttä rock-musiikkia. Tietenkin, mitä enemmän progea kuuntelee, niin sitä vähemmän "oudolta" ja "kikkailevalta" se alkaa kuulostaa.
 
Aikaslailla sama pointti meillä oli tossa ekassa listauksessa. Mielestäni niin Pink Floyd, Genesis, Yes, Camel, Rush, Jethro Tull, King Crimson, Caravan, Family ja Traffic (jos joku alkuperäisestä listasta unohtoi niin pahoittelut) ovat juurikin enemmän tehneet aikaa kestävää, hienon melodista musiikkia enempi vähempi kuin keskittyneet kikkailuun. King Crimsonia pidetään yleisesti vaikeana, kimuranttia musiikkia soittavana bändinä, mutta siltäkin löytyy sellaisia aivan uskomattaman hienoja helmiä kuten "I Talk To the Wind, "Epitaph", "the Court Of the Crimson King", "Cadence & Cascade", "In the Wake Of Poseidon", "Cirkus", "Lady Of the Dancing Water", "Formentera Lady", "Ladies Of the Road", "Islands", "Book Of Saturday", "Exiles", "Easy Money", "The Night Watch" ja "Fallen Angel", jotka ovat kuiteskin aika suoraviivaisia ja sisältävät enemmänkin haikeaa melodisuutta kuin mitään soittotaidollista kikkailua. Caravan ja Family eivät toki suosiossa yllä samalle tasolle kuin nuo muut mainitut, Traffic taas oli aikanaan yhtä suosittu, mutta harmillisesti ehkä viime vuosikymmeninä on jäänyt monien muiden varjoon. Traffic myöskään ei ole koskaan suurta kikkailua harrastanut, vaan on tehnyt aikaa kestävää, hienoa rockmusaa.
 
Sen ekan listauksen jälkeen jatkoin tekstiäni lähinnä sillä ajatuksella, että progesta löytyy hyvin monenlaista. Jos ihminen kuuntelee vain noita suosituimpia progeyhtyeitä, jää kuva progesta hyvin kapeaksi. Mutta juu, asiasta saa heittää läppää eikä kenenkään tarvitse innostua laillani progesta, jos nyt vaan ei yksinkertaisesti kiinnosta.