Klassinen ›

Tulin tuossa sellaistakin ajatelleeksi, että eihän aniharvojen säveltäjien omaksuma moderni sävellystekniikka vielä suinkaan merkitse varsinaisen modernismin alkua musiikissa siten, että siitä tulisi valtavirtaa tai yleisempi trendi säveltaiteessa, vaikka Schönberg omaksuikin Bergin ja Webernin ohella jo varhain viime vuosisadan alkupuolella atonaalisen sävelkielen.
 
Voidaankin pohtia, että varsinaisesti modernismin kukoistus kausi ajoittuu vasta jonnekin sinne 40-50 lukujen taitteeseen tai jopa vielä myöhemmäksi, etenkin suomessa, jos modernina sävellysteniikkana pidetään vasta täyssarjallisuutta, vaikka tuo Schönbergin keksimä säveltasojen organisaatioon perustuva järjestysperiaate, siis dodekafonia, merkitsikin suurelta osin lähtölaukausta modernismille, mutta hänen varhaiset atonaaliset pianokappaleensa olivat vasta uuden musiikillisen kieliopin puitteissa tapahtuvaa eksperimentointia, kuten v. 1908 sävelletty laulusarjakin.
 
Kyllähän suomessakin eräät jopa ultramoderneiksi kutsutut säveltäjät viljelivät ajoittain konstruktiivista atonaalisuutta teoksissaan, mutta modernistinen sävelkieli laajalla rintamalla ei suomeen oikein juurtunut, vaan useimmat säveltäjämme suosivat romanttista ilmaisua modernien eksperimentointien ollessa pienen säveltäjä piirin visionäärisyyttä, josta kansa ei juuri pitänyt.
 
Siinä missä esim. Merikannon, Raition ym. rohkeimmat teokset jättivät yleisön ymmälleen, niin sellaiset suositut romanttiset säveltäjät, kuten Melartinit ja Lingot saivat yleisön puolelleen. Vasta 50 luvun jälkeen yleisö alkoi suhtautua suopeammin moderniin musiikilliseen estetiikkaan ja eräät dodekafoniset teokset, kuten Nils Eric Fougstedtin Trittico sinfonico edustivat suomea Rooman kansainvälisillä musiikkifestivaaleilla, josta voi jo päätellä, että uuden musiikin aika oli jo koittanut suomessakin uusklassisten tyylipyrkimysten ohella ja Bergmannit, Kokkoset, Meriläiset, Rautavaarat, Heiniset ym. tulivat erityisen suosituiksi säveltäjänimiksi, kun Saikkola, Tuukkanen, Karjalainen, Fordell, Leiviskä, Aaltonen lyhytaikaista menestystään lukuun ottamatta vaipuivat unholaan aikaansa nähden musiikilliselta tyyliltään anakronistisina tonaalisina säveltäjinä, niin hienoja kuin heidän viimeiset suurteoksena olivatkin.
 
Mutta kun musiikkimaailmassa yleinen suuntaus oli muuttunut moderneja ideaaleja suosiviksi, ei vanhojen arvojen kannattajilla ollut ohjelmistossa enää sijaa.
 
Kumma vain, että aiemmin radikaaleina säveltäjinä esiintyneet ja sittemmin uusromantiikkaa lähestyneet nimet, kuten kait esim. Rautavaara säilyttivät suosionsa ja arvostuksensa säveltäjinä, mutta tyylillisesti tuskin juurikaan heitä konservatiivisemmat säveltäjät katosivat aikojen saatossa tyystin ohjelmistosta, mitä ilmiötä Salmenhaarakin aikanaan ihmetteli sävellystuotantojen kadotessa hänen mukaansa selittämättömästi jäljettömiin.
 
Aaltosellakin on niin valtava sävellystuotanto, että on suorastaan kohtalon ivaa miten unohduksiin hän on suomessa säveltäjänä joutunut. Edes hänen pianosonaattejaan tai jousikvartettojaan, sinfonioista, konsertoista tai baleteista nyt puhumattakaan, ei esitettäne saati levytettäne missään. Aikeissa oli säveltäjän nimeä kantavan seuran perustaminen, tarkoituksena mm. saada levytetyksi hänen sinfonioitaan, mutta hanke ei ilmeisesti kuitenkaan toteutunut.
 
Aaltonen, päinvastoin kuin esim. Rautavaara, kehittyi säveltäjänä tavanomaisemmin nuoruudenteostensa postromanttisesta tyylistä modernistiseen ilmaisuun dodekafonisissa orkesteriteoksissaan, mutta yhtä kaikki, mitään hänen teoksistaan ei kuunaan ole esitetty.
 
Kefiirille tuo linkki Tauno Pylkkäsen upeaan Ultima Thuleen, joka on viimeinen kappale linkissä. Erkki Länsiö väänsi sen nimestä ivamukaelman muotoon Ultima tulee, mutta impressionistisista vaikutteistaan huolimatta teos kuuluu säveltäjänsä merkittävimpiin sinfonietan, sinfonian, baletin, sellokonserton, Lappi aiheisen sinfonisen runon, sinfonisen fantasian Kaskirunoelma, jousikvarteton, oopperoiden ja monien muiden kuorolle, laulusoololle tai lausujille ja orkesterille sävellettyjen teosten ohella, joita säveltäjällä on tuotannossaan kokonainen laaja kirjasto.
 
Pylkkäsen pienempiin orkesteriteoksiin kuuluu mm. Elegia, Prelude, Balladi, Andante Funebre, Sankarimarssi, Intermezzo, johdanto ja fuuga, In Memoriam, Andante Espressivo, Serenadi, Valse lyrique, muistojen valssi puhallinorkesterille, Johdanto näytelmään, kuunnelmamusiikkia Rummut, Legenda jne.
 
Klami ei kumma kyllä tuntunut erityisemmin arvostavan Pylkkästä säveltäjänä, vaikka tunnustikin Räikkö Räähkän ansiot sävellyksenä muistaakseni mm. draamallisen vaiston tai aistin osalta ja piti Kullervon sotaan lähtöä Pylkkäsen kenties merkittävimpänä orkesteriteoksena, vaikka eräs nykykriitikko kritisoi sitä persoonattomasta touhuilemisesta Avanti sodassa konsertin ohjelmassa kuultuna,vaan on sitä luonnehdittu värikkääksi orkesterifreskoksikin ylen sivuilla. Spotifysta ja tuubista voi kuunnella. Jaa, ei ilmeisesti luonnehdittukaan, muistin väärin.
 
Minusta se on kuitenkin kyseisen Kalevala aiheisen levyn parasta antia, vaikkakaan ei ehkä aivan säveltäjän itsensä, mutta Pylkkänen kuuluukin suomen säveltäjien kermaan, mutta on käsittämättömällä tavalla aliarvostettu suuruus pohjolan Pucciniksi, oopperoitaan kenties lukuun ottamatta, kuten mm. tuo Aaltonenkin, jonka suuruus säveltäjänä on vain lähinnä etevien musiikkitieteilijöiden tiedostama, ei niinkään suuren yleisön.
 
https://www.bing.com/ck/a?!&&am … 9qYS10YXVuby1weWxra2FuZW4&ntb=1
 
Pylkkäsellä on laajassa tuotannossaan paljon hienompia ja vaikuttavampiakin teoksia kuin esim. tuo pikkuinen sarja oboelle ja jousille ym. linkissä kuullut Pylkkäsen sävellykset. Internet archivesta löytyy myös säveltäjän Maraton alkusoitto ja preludio sinfonico, mutta eivät nekään vaikuttavuudestaan huolimatta kuulu säveltäjänsä kunnianhimoisimpaan tuotantoon sinfonian ja oopperoiden tavoin, kuten ei Lapin kuviakaan tuubissa, josta siellä on vain yksi osa ja Pylkkäsellä on myös suuria vokaaliteoksia, josta voitaisiin mainita Kreikkalainen triptyykki, Lentävän hollantilaisen näky, kantaattinakin tunnettu Suomen synty, Kaiku, Kaukametsä, Venhelaulu, Karjalan virsi jne., jotka ovat yleisesti ottaen vokaaliteoksina ilmeisesti Klamin mielestä Pylkkäsen parasta antia säveltaiteelle.