Rock, pop, alternative ›

varakeef: Järjetön kommentti, mutta linjasi mukainen.
 
Itse en näe tuohon kiistaan muuta keinoa. Kiistaahan on selvästikin siitä, mitä on sovittu ja millä ehdoin sopimus on päätetty. Jos toisen osapuolen näkemys on se, että hyllytetyn dokumentin voi julkaista ja toinen sitä mieltä, ettei voi, niin käräjäjillehän on viime kädessä mentävä.
 
Noinhan se menee ja toivottavasti sopimukset on tehty kunnolla ja tuotantopalavereista pidetty kirjaa. Artisti ei tietenkään halua itsestään julkaistavan dokumenttia joka
ei vastaa tämän näkemyksiä ja visioita mutta jollei itse toimi ohjaajana, ei siellä lopussa yleensä ole optiota päättää siitä saako dokumenttia julkaista vai ei.
 
Tuotantoryhmä tekee kuitenkin vuosia työtä tuollaisen eteen ja odottaa lopussa siitä tottakai saavansa myös taloudellisen kompensaation.
Dokumentti on lopulta ohjaajan taiteellinen tuotos siinä missä muusikolle albumi eikä siihen lopputulokseen ole lopulta itse dokumentin aiheella kauheasti sanavaltaa.
 
Eikä pidäkään olla. Muutenhan kaikki noista olisivat pelkkää henkilöpalvontaa.
Varmasti siinä matkan varrella toki itse voi vaikuttaa siihen mihin kuvausryhmän pyytää, minkä blokkaa ulos jos homma ei klikkaa, viheltää pelin poikki.
 
Ihmetyttää kuitenkin miten Monroe on tuon projektin jatkua viisi vuotta ennen kuin pisti hommalle stopin. Tuossa kohtaa on jo niin paljon rahaa ja työtunteja
takana että ilman selvää sopimusrikkomusta siinä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin julkaista dokkari tai artisti ostaa sen pois.
 
Tulee vähän mieleen Monsterimies-dokumentti josta Lordi sydämistyi Antti Haaselle pahanpäiväisesti. Kirjassa oli kyllä selitetty asiat hyvin perinpohjaisesti ja siitä meni
toki sympatiat Mr Lordille mutta kun kyseessä on kaveri joka on melkoinen visionääri sen oman juttunsa suhteen ja kai vähän kontrollifriikkikin, olisi voinut ohjata itse oman dokumenttinsa.

Voisikohan "erimielisyys" olla markkinointia?

Muistan erään dokkariprojektin jossa olin duunissa ja joka kuopattiin siitä syystä, että ohjaaja koki seurattavien henkilöiden yrittävän puuttua sisältöön jatkuvasti, eikä hän voinut mielestään enää yrittää olla objektiivinen. Lisäksi nämä seurattavat henkilöt halusivat rahoittaa dokkaria, jolloin ohjaajalla olisi ollut vielä vaikeampaa säilyttää objektiivisuutta.

p130: Voisikohan "erimielisyys" olla markkinointia?
 
Tätä jäin itsekin miettimään vailla sen suurempia tietoja asiasta. Ei nimittäin olisi ensimmäinen kerta, kun julkaisun alla nousee jonkinlainen oikeusjutun uhka, tekijöiden välinen riita tai muu vastaava, joka sitten sopivasti sovitaan...

Hesarissahan oli hyvä tämän dokkarin arvostelu jossa myös verrattiin näitä kahta keskenään eri dokumentin kohdissa. Vanhan dokumentin tekijät sanoivat myös että myös vanha tullaan julkaisemaan kun aika on oikea..
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009852938.html

Tällainen arvostelu tuli vastaan. Dokumenttia näkemättä uskon tämän arvostelun osuvan varsin lähelle maalia kaiken vatvomisen ja hieromisen jälkeen.
 
"Kolme ohjaajaa ja kolme käsikirjoittajaa on yhdelle elokuvalle ehdottomasti liikaa. Dokumenttielokuva Hanoi Rocksin keulakuvasta ja sooloartisti Michael Monroesta on esimerkillinen osoitus tästä.
 
Ohjaajat ja käsikirjoittajat ovat yrittäneet kertoa kaiken, tehneet liikaa kompromisseja ja siksi tuloksena on hyvin sirpaleinen sekä kaavamainen dokumentti rockmaailmasta ja sen roolihahmoista.
 
Kerronnan aikarakennetta ei ole uskallettu lähteä rikkomaan kunnolla ja lisäksi ei ole kyetty rajaamaan Matti Fagerholmin (s. 1962) elämästä esimerkiksi jotain tiettyä ajanjaksoa.
 
Siksi elokuvasta ei rakennu henkilökuvaa, vaan pikemminkin varovainen, hieman jopa palvova kuvaus rocktähdestä, josta olisi voinut tulla suuri stara. Jos kaikki olisi mennyt toisin. Jos ja jos.
 
Elokuvan tekijät ovat haastatelleet valtavan määrän ihmisiä. Puhuvat päät kertoilevat hyvin lempeästi Michael Monroe -roolihahmosta, esiintyvästä taiteilijasta. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla, mitä sanottavaa esimerkiksi Remu Aaltosella ja Vesa-Matti Loirilla oli Monroesta. Heidän haastatteluosuutensa kun eivät ole mahtuneet elokuvaan.
 
Anteliaampia haastateltavia ovat Matin äiti Marjatta Kaistila sekä bändikaverit Sami Takamäki ja Antti Hulkko. Heidän sanomiensa kautta päähenkilöstä kuullaan muutakin kuin siloteltua tähtikulttihyminää.
 
Suurin osa kameran eteen tulevista päistä nimittäin puhuu niin löysiä ja ympäripyöreitä, ettei niistä jää kuulijan eikä katsojan mieleen juuri mitään. Erityisesti kaiken maailman rockmuusikot lörpöttelevät pääasiallisesti latteuksia.
 
Ehkä dokumentissa olisi pitänyt antaa suurempi suunvuoro läheisille äidille ja myös vaimolle, jota ei kuulla lainkaan. Ja olisiko äidin haastattelut voinut tehdä ilman pojan läsnäoloa? Tai miten Matin isoveli on nähnyt rockmuusikon uran vaiheita? Olisiko kamera voinut olla rohkeampi ja haastaa päähenkilöä?
 
Michael Monroen elämän kipupisteitä ja epäonnen hetkiä sivutaan, mutta niihin ei uskalleta paneutua. Olivatko esteet suuren suosion saavuttamiseksi sittenkin vain henkilökohtaisista ongelmista johtuvia?
 
Ja onko tinkimättömyys osa imagoa, joka on jouhevasti syntynyt epäonnistumisten myötä. Yrityksen puutteestahan miestä ei ole koskaan voinut syyttää. Päämäärätietoinen muusikkohan hän on aina ollut ja omalla tavalla karismaattinen esiintyjä.
 
Parhaimmillaan kuvallinen anti on kotivideotallenteissa, jotka päästävät meidät näkemään ja kokemaan Matti Fagerholmin ikään kuin siviilissä, ilman meikkiä ja ilman tietoista roolihahmoa. Myös hänelle itselleen olisi voinut antaa runsaammin aikaa puhua muusta kuin rockrooliin verhotusta elämästään.
 
Sillä tosiasiahan on se, että rockmusiikki on jo vuosikymmeniä ollut silkkaa bisnestä ja tolloa viihdettä. Kuten eräs suuri ajattelija jo kauan sitten totesi: matokompostorissakin on enemmän kapinaa kuin rock and rollissa."
 
LÄHDE: https://www.savonsanomat.fi/paikalliset/6243652

Boyakasha:
 
Sillä tosiasiahan on se, että rockmusiikki on jo vuosikymmeniä ollut silkkaa bisnestä ja tolloa viihdettä. Kuten eräs suuri ajattelija jo kauan sitten totesi: matokompostorissakin on enemmän kapinaa kuin rock and rollissa."
 
Eimen.
 
Ei virhem.

Sillä tosiasiahan on se, että rockmusiikki on jo vuosikymmeniä ollut silkkaa bisnestä ja tolloa viihdettä. Kuten eräs suuri ajattelija jo kauan sitten totesi: matokompostorissakin on enemmän kapinaa kuin rock and rollissa."
 
LÄHDE: https://www.savonsanomat.fi/paikalliset/6243652
 
Minäkin lainaan. Koska päivän naurut :D

Hyviä huomioita tuossa Savon Sanomien arviossa. Toki osa oli myös sillai turhia, että totta kai rajauksia joutuu tekemään kun tiivistää 60 vuotta 1,5 tuntiin, ja harva haluaa/ehtii tällaisissa dokumenteissa/elämäkerroissa käyttää ajan kipupisteisiin tai epäonnistumisiin tai "haastetuksi tulemiseen". Varsinkin jos kyseessä on sellainen teos, joka on tehty päämiehen suostumuksella. Usein tuntuu, että mitä lyhyempään ajanjaksoon kirja tai dokumentti saa tai joutuu keskittymään, sitä mielenkiintoisempaa jälkeä tulee ja sitä syvemmälle päästään. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Kingston Wall -kirjat, jotka eivät sattuneesta syystä ehdi jumahtamaan siihen vuosikymmeniä kestävään levy-kiertue-miehistönvaihdos-hajoaminen-comeback -luuppiin.
 
En ole itsekään Monroen ulosannin ylin ystävä, eikä haastattelunsa anna mulle oikein mitään. Tuntuu siltä, että mies vetää automaattiohjauksella ja kaikki on kuultu jo moneen kertaan. Voi olla että mies on samanlainen kuin julkisuuskuvansa, tai sitten kyseessä on jonkinlainen rooli tai suojakuori. Yhtä kaikki, tuo asetelma ei purnaamalla muutu ja haastaja tuskin hänen kanssaa pitkälle pääsee.
 
Vaan työnsä mies hoitaa yhä erinomaisesti. Menkääpä tsekkaamaan Demolition 23, kun kerran hetkeksi aktivoituivat. Oli harvinaisen hyväntuulinen ja olennaiseen keskittynyt shöy eilen. Toki se pitää hyväksyä, että covereita on 2/3 setistä (koko levytetty tuotanto vie muutenkin vain puolet keikkasetistä) ja bändi pysyy tiukasti mukavuusalueellaan.

p130: Voisikohan "erimielisyys" olla markkinointia?
 
Voi olla kyse ihan puhtaasti rahastakin.
Tuo Perinnön avoin kirje Mikken katoamista ja venkoiluista dokumentin loppuvaiheessa herättää paljon kysymyksiä, varsinkin kun ottaa huomioon kuinka kauan sitä tehtiin.
 
Jälkimmäinen taas on saanut ses-tukea jopa kolme kertaa, originelli ei ilmeisesti yhtään.

Boyakasha: Tällainen arvostelu tuli vastaan. Dokumenttia näkemättä uskon tämän arvostelun osuvan varsin lähelle maalia kaiken vatvomisen ja hieromisen jälkeen.
 
"Kolme ohjaajaa ja kolme käsikirjoittajaa on yhdelle elokuvalle ehdottomasti liikaa. Dokumenttielokuva Hanoi Rocksin keulakuvasta ja sooloartisti Michael Monroesta on esimerkillinen osoitus tästä.
 
Ohjaajat ja käsikirjoittajat ovat yrittäneet kertoa kaiken, tehneet liikaa kompromisseja ja siksi tuloksena on hyvin sirpaleinen sekä kaavamainen dokumentti rockmaailmasta ja sen roolihahmoista.
 
Kerronnan aikarakennetta ei ole uskallettu lähteä rikkomaan kunnolla ja lisäksi ei ole kyetty rajaamaan Matti Fagerholmin (s. 1962) elämästä esimerkiksi jotain tiettyä ajanjaksoa.
 
Siksi elokuvasta ei rakennu henkilökuvaa, vaan pikemminkin varovainen, hieman jopa palvova kuvaus rocktähdestä, josta olisi voinut tulla suuri stara. Jos kaikki olisi mennyt toisin. Jos ja jos.
 
Elokuvan tekijät ovat haastatelleet valtavan määrän ihmisiä. Puhuvat päät kertoilevat hyvin lempeästi Michael Monroe -roolihahmosta, esiintyvästä taiteilijasta. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla, mitä sanottavaa esimerkiksi Remu Aaltosella ja Vesa-Matti Loirilla oli Monroesta. Heidän haastatteluosuutensa kun eivät ole mahtuneet elokuvaan.
 
Anteliaampia haastateltavia ovat Matin äiti Marjatta Kaistila sekä bändikaverit Sami Takamäki ja Antti Hulkko. Heidän sanomiensa kautta päähenkilöstä kuullaan muutakin kuin siloteltua tähtikulttihyminää.
 
Suurin osa kameran eteen tulevista päistä nimittäin puhuu niin löysiä ja ympäripyöreitä, ettei niistä jää kuulijan eikä katsojan mieleen juuri mitään. Erityisesti kaiken maailman rockmuusikot lörpöttelevät pääasiallisesti latteuksia.
 
Ehkä dokumentissa olisi pitänyt antaa suurempi suunvuoro läheisille äidille ja myös vaimolle, jota ei kuulla lainkaan. Ja olisiko äidin haastattelut voinut tehdä ilman pojan läsnäoloa? Tai miten Matin isoveli on nähnyt rockmuusikon uran vaiheita? Olisiko kamera voinut olla rohkeampi ja haastaa päähenkilöä?
 
Michael Monroen elämän kipupisteitä ja epäonnen hetkiä sivutaan, mutta niihin ei uskalleta paneutua. Olivatko esteet suuren suosion saavuttamiseksi sittenkin vain henkilökohtaisista ongelmista johtuvia?
 
Ja onko tinkimättömyys osa imagoa, joka on jouhevasti syntynyt epäonnistumisten myötä. Yrityksen puutteestahan miestä ei ole koskaan voinut syyttää. Päämäärätietoinen muusikkohan hän on aina ollut ja omalla tavalla karismaattinen esiintyjä.
 
Parhaimmillaan kuvallinen anti on kotivideotallenteissa, jotka päästävät meidät näkemään ja kokemaan Matti Fagerholmin ikään kuin siviilissä, ilman meikkiä ja ilman tietoista roolihahmoa. Myös hänelle itselleen olisi voinut antaa runsaammin aikaa puhua muusta kuin rockrooliin verhotusta elämästään.
 
Sillä tosiasiahan on se, että rockmusiikki on jo vuosikymmeniä ollut silkkaa bisnestä ja tolloa viihdettä. Kuten eräs suuri ajattelija jo kauan sitten totesi: matokompostorissakin on enemmän kapinaa kuin rock and rollissa."
 
LÄHDE: https://www.savonsanomat.fi/paikalliset/6243652
 
Toi on niin hyvin sanottu kuin nyt ylipäänsä voi olla. Siis tuo arvostelu. Jos ja jos....

Olettekos käyneet Demolition 23 keikoilla?
Kovaa rutistusta alusta alkaen oli ainakin Mössöllä.

kaljataiteilija: Olettekos käyneet Demolition 23 keikoilla?
Kovaa rutistusta alusta alkaen oli ainakin Mössöllä.
 
Olemme.
 
Vuonna 1993.

kaljataiteilija: Olettekos käyneet Demolition 23 keikoilla?
Kovaa rutistusta alusta alkaen oli ainakin Mössöllä.
 
Kovasti on keikkoja kehuttu.

Mikko Aaltonen ainakin tykkäsi kovasti:
 
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009889742.html

kaljataiteilija: Olettekos käyneet Demolition 23 keikoilla?
Kovaa rutistusta alusta alkaen oli ainakin Mössöllä.
 
Kova keikka Tavastialla (se ensimmäinen). Pyyhkisivät suvereenisti lattiaa 40 v. nuoremmilla punkeilla.

chinaski79: Kova keikka Tavastialla (se ensimmäinen). Pyyhkisivät suvereenisti lattiaa 40 v. nuoremmilla punkeilla.
 
Ja tietty Cheap & Nasty pitäisi vihdoin kokea livenä. Yksi on joukosta poissa, mutta D23- meiningillä paikkaaja voisi löytyä vaikka Maken soolobändistä. Etenkin eka levy lähellä pumppua, mitä mainiointa perusrokkia.

Vain elämää. Syvästi inhomani ohjelma, mutta tekisivät Hanoi Rocks -kauden. Jokainen ukkohan on omillaankin ansioitunut muusikko,. Jopa Gyp, joka sittemmin vaihtoi rumpusetin kitaraan. Sen kauden mä kattoisin.
 
Iggy, Buster, Alice, Ian Hunter, Joan Jett ja tietty Little Steven vois käydä fiittaamassa. Saattasivat jopa istua budjettiin, ellei Hulkko nyt vallan riemastuisi.

messalina: Onkohan kellään tallessa sitä viime vuonna julkaistua dokumenttia? Haluaisin nähdä sen tässä odotellessa
 
Kävin kattomassa sen dokkarin. Kerrottiin, että syntymämukava Makke voi olla myös melkoinen, jos ei mullku, niin jäärä. Yhdestä mainoksesta ura kusi?
Outoa, että Stevens ei terrorisoi Billy Idolin tanssipunkkia., vaan pysyy ruodussa ja rsameissa. Ehkä Makke on vaan liian kiltti? Ei mennyt levy-yhtiön palaveriin molotovin cocktailin kera.
Eräs ranskalainen ohjaaja paineli Hollywood-palppujen pakeille, että ellei ala rahoitusta löytymään, silpoo itseltään yksi kerrallaan sormet irti. Eli ehkä Makke ei vaan osannut neuvotella PolyGramin pukupellejen kanssa. Harva osaa.