Rock, pop, alternative ›

Suede julkaisi tänään uuden albumin Autofiction. Ja onpa muuten kova tämä toinen single 15 Again. https://youtu.be/syVJxcYwcUE
 
Aiemmin on levyltä julkaistu singlenä She Still Leads Me On https://www.youtube.com/watch?v=KHJd1Z1G3M4

Kirjoitan harvoin, joten kirjoitan pitkästi.
 
Ensimmäinen levyltä irroitettu raita oli heti tuoreeltaan todellinen banger ja lupauksia nostattava, vaikka samaan aikaan pr-trollailut uhkaili kokopitkällä äänitteellä, josta puuttuisi sekä kellot että pillit. 15 Again ei kuitenkaan enää vakuuttanut samalla mitalla ja That Boy on the Stage se vasta saikin pohdiskelemaan, että voisiko edessämme olla taas se vaikea neljäs albumi, jossa orkesteri unohtaa taas vahvuutensa ja kaikista mahdollisista tuottajista nimenomaan Edward katsoisi vierestä ja antaisi katastrofin vaan tapahtua.
 
Sittemmin kun kappaleita on sille luodusta kansiosta rotatoinut parin päivän ajan, niin nuo jälkimmäisetkin singlet menettelevät mukavasti osana kokonaisuutta, mutta ennen kaikkea Suede kuulostaa edelleen pääosin ihan Suedelta. Suosikkiraidat yllätyksettömästi häikäilemättömien balladien osastolta eli The Only Way I Can Love You (täydellinen Suede-kappale) ja What am I Without You (muistuttaa Weeping Willowsista ajalta jolloin Weeping Willows kuulosti enemmän Suedelta). Pidän myös jotenkin kierolla tavalla kiintiökappale Drive Myself Homesta.
 
Vastapainotteisesti Black Ice on noin 56. paras Suede-raita, minkä ovat toisen tulemisen aikana julkaisseet, joten levyn orjallinen kuuntelu alusta loppuun onnistuu vain pienen kärsimyksen kautta.
 
Heitä ei tule uskoa jotka väittää levyn olevan paras Suede-levy sitten Dog Man Starin, sillä se on joko valetta tai tuoreuden luomaa harhaisuutta, mutta kyseessä on kaikesta huolimatta sellainen perus-solidi 4/5 levytys näin fanboyn näkökulmasta. Kuuntelin viikolla pitkästä aikaa The Blue Hour -äänitteen alusta loppuun ja se on kestänyt aikaa mainiosti - todennäköisesti koska siinä on myös jousia ja kellopelejä - joten eittämättä puolen vuoden päästä The Blue Hour rankkautunee näistä parempana. Realistisesti arvioituna Suede tuskin yltää esimerkiksi Night Thoughtsin tasolle enää koskaan, mutta tästä eteenpäin kaikki uudet levyt, jotka säilyttää tämän juuri kuullun tason sementoi ylittämättömästi Sueden aseman parhaana kitaravetoisena orkesterina sitten The Smithsin.

casanova: Kirjoitan harvoin, joten kirjoitan pitkästi.
 
Ensimmäinen levyltä irroitettu raita oli heti tuoreeltaan todellinen banger ja lupauksia nostattava, vaikka samaan aikaan pr-trollailut uhkaili kokopitkällä äänitteellä, josta puuttuisi sekä kellot että pillit. 15 Again ei kuitenkaan enää vakuuttanut samalla mitalla ja That Boy on the Stage se vasta saikin pohdiskelemaan, että voisiko edessämme olla taas se vaikea neljäs albumi, jossa orkesteri unohtaa taas vahvuutensa ja kaikista mahdollisista tuottajista nimenomaan Edward katsoisi vierestä ja antaisi katastrofin vaan tapahtua.
 
Sittemmin kun kappaleita on sille luodusta kansiosta rotatoinut parin päivän ajan, niin nuo jälkimmäisetkin singlet menettelevät mukavasti osana kokonaisuutta, mutta ennen kaikkea Suede kuulostaa edelleen pääosin ihan Suedelta. Suosikkiraidat yllätyksettömästi häikäilemättömien balladien osastolta eli The Only Way I Can Love You (täydellinen Suede-kappale) ja What am I Without You (muistuttaa Weeping Willowsista ajalta jolloin Weeping Willows kuulosti enemmän Suedelta). Pidän myös jotenkin kierolla tavalla kiintiökappale Drive Myself Homesta.
 
Vastapainotteisesti Black Ice on noin 56. paras Suede-raita, minkä ovat toisen tulemisen aikana julkaisseet, joten levyn orjallinen kuuntelu alusta loppuun onnistuu vain pienen kärsimyksen kautta.
 
Heitä ei tule uskoa jotka väittää levyn olevan paras Suede-levy sitten Dog Man Starin, sillä se on joko valetta tai tuoreuden luomaa harhaisuutta, mutta kyseessä on kaikesta huolimatta sellainen perus-solidi 4/5 levytys näin fanboyn näkökulmasta. Kuuntelin viikolla pitkästä aikaa The Blue Hour -äänitteen alusta loppuun ja se on kestänyt aikaa mainiosti - todennäköisesti koska siinä on myös jousia ja kellopelejä - joten eittämättä puolen vuoden päästä The Blue Hour rankkautunee näistä parempana. Realistisesti arvioituna Suede tuskin yltää esimerkiksi Night Thoughtsin tasolle enää koskaan, mutta tästä eteenpäin kaikki uudet levyt, jotka säilyttää tämän juuri kuullun tason sementoi ylittämättömästi Sueden aseman parhaana kitaravetoisena orkesterina sitten The Smithsin.
 
En ole vielä uutta albumia kuullut, palaan siihen ehkä myöhemmin jos jaksan. Ainoastaan oon tästä kuullut She Still Leads Me On, ja se on kyllä mun kirjoissa niiiin perus-Suedea etten jaksanut ihan hirveästi innostua. Blue Hour oli mun mielestä erittäin onnistunut kokonaisuus, ehkä siksi että otti askeleita vähän ulos siitä Suede-boxista.
 
Mutta oikeastaan tähän postaukseen aloin kirjoittamaan siksi, että toi Night Thoughtsin hienous on asia josta en saa kiinni. Oon yrittänyt ainakin kolme kertaa sukeltaa siihen, mutta aina levy soljuu ohi ihan miellyttävänä, mutta jotenkin persoonattomana kokonaisuutena. No, ehkä pitää jälleen yrittää. Ois kiva pitää siitä(kin) albumista.

GrooverMan: Mutta oikeastaan tähän postaukseen aloin kirjoittamaan siksi, että toi Night Thoughtsin hienous on asia josta en saa kiinni. Oon yrittänyt ainakin kolme kertaa sukeltaa siihen, mutta aina levy soljuu ohi ihan miellyttävänä, mutta jotenkin persoonattomana kokonaisuutena. No, ehkä pitää jälleen yrittää. Ois kiva pitää siitä(kin) albumista.
 
No jopas jotakin. Siis voiko olla mahdollistakaan ettei Night Thoughtsista pitäisi. Jos kerran The Blue Hourista niin kyllä sitten Night Thoughtsistakin! Toki jos tivattaessa The Blue Hourin suosikkiraitoja ilmoitat ykskantaan että As One ja Chalk Circles, niin sitten ymmärrän olla kummastelematta liikoja. Tällöin tilanne lienee toivoton ja siinä ei auta vaikka miten kuuntelisi Night Thoughtsia pimeässä peiton alla.
 
The Blue Hour on kyllä upea kokoillan äänite sekin, ei siinä mitään, pitänee korostaa sitä nyt kun salasanat oli kenties hukassa 2018 tai jotain. (Annoin tuossa omassa aiemmassa viestissäni harhaanjohtavasti ymmärtää, että olisi vain 4 tähden levy kyseessä, mutta oikeammin yleismaailmallisessa skaalautuksessa se lienee 4,5 tähden levy.)

Hieno keikka vaikka harmittaahan näiden festarisettien lyhyt mitta aina. Tää oli vielä pari kappaletta lyhyempi kuin se perusfestarisetti mitä olivat vetäneet jossa oli vielä yksi kappale uudelta levyltä sekä Saturday Night encorena. Ovat soittaneet myös hieman pitempää settiä mihin olisi mahtuneet vielä ehdottomat suosikkini New Generation sekä Killing of a Flash Boy.
 
Mutta joo, Andersonin energia olisi yksin kantanut koko shown ja ryysäämättä pääsi mukavan lähelle lavaa kun viitsi vartin ennen paikalle.

PekkaM: Hieno keikka vaikka harmittaahan näiden festarisettien lyhyt mitta aina. Tää oli vielä pari kappaletta lyhyempi kuin se perusfestarisetti mitä olivat vetäneet jossa oli vielä yksi kappale uudelta levyltä sekä Saturday Night encorena. Ovat soittaneet myös hieman pitempää settiä mihin olisi mahtuneet vielä ehdottomat suosikkini New Generation sekä Killing of a Flash Boy.
 
Mutta joo, Andersonin energia olisi yksin kantanut koko shown ja ryysäämättä pääsi mukavan lähelle lavaa kun viitsi vartin ennen paikalle.
 
New Generation ja erityisesti Killing of a Flashboy olisi kyllä maistuneet!

Mun mielestä Flown keikan isoin miinus oli se liika yleisön laulatus. Ja Brett lauloi välillä laiskahkosti säkeistöissä. Ihailtava energia ja olihan siellä tosi kivaa.

Jos jollain on myydä lippu Bernard Butlerin Helsingin Glivelabin keikalle niin ostan mielelläni