Klassinen ›

Hildesheimerin mukaan Mozartin Salzburgissa ruhtinas arkkipiispa Colloredon hovissa hoviurkurina säveltämät kirkkosonaatit ovat mutkattomia ja merkityksettömiä pikku sävellyksiä, joissa säveltäjä noudatti säädettyä lyhyyttä ja suppeutta ja niillä on kirkon kanssa tekemistä vain siltä osin, että niissä on mukana urut
 
Urut eivät yleisesti ottaen olleet Mozartin itsensä valitsema soitin, mutta niilläkin saattoi soittaa, on Hildesheimer todennut.
 
Minusta vaikuttaa siltä, että Mozartin mielenkiinto kyseistä sävellysmuotoa kohtaan olisi ajan mukana myöhäisimmissä teoksissa hiipunut, jos varhaisemmissa tai keskimmäisissä teoksissa oli vielä aavistuksen verran mukana innoitusta ja tuoretta melodista keksintää ja säveltäjä olisi jonkin verran valanut niihin myös objektivoitua tunnettakin.
 
Ei tämäkään väite ehkä pidä paikkaansa vaan merkittävimmät kirkkosonaateista lienevät sittenkin luultavasti ne kaikkein myöhäisimmät teokset.
 
Näin siitäkin huolimatta, että Mozartin sävellykset-kirjassa väitetään, että Mozartin kirkkosonaateissa ei tapahdu musiikillista kehitystä, vaikka soitinnus monipuolistuu.
 
Vaikka äärimmäisen suppea sävellysmuoto ei anna edellytyksiä valtavalle sisäiselle kasvu-ja kehitystarinalle ja on katolisen jumalanpalveluksen osana vähemmän kunnianhimoinen ja haastava, on mielestäni silti ilmeistä, että neron kuten Mozartin valtava kehitys säveltaiteilijana lahjojensa luonnollisena laajennuksena kuuluu jossain määrin sisäisen panoksen kasvuna jo 10 v ikäisenä sävelletyistä kirkkosonaateista 23 v ikäiseksi sävellettyihin teoksiin saakka joiden suppeus perustuu vain arkkipiispan omiin mieltymyksiin jumalanpalveluksen yhteyteen sävelletyn musiikin luonteesta siinä mielessä, että hänen mukaansa musiikki oli lyhyestä kaunis kun aikaisemmin kirkkosonaatit olivat moniosaisia sävellyksiä ja myöhemmin arkkipiispan mieltymykset musiikin suhteen muuttuivat graduaaleja suosiviksi Mozartin ollessa jo siirtynyt Wieniin ja sävellettyään suurta c molli messuaan, joka sai ensiesityksen Salzburgissa hänen vaimonsa laulaessa sopraano osan.
 
Mozartin ensimmäisten kirkkosonaattien ajoitus, joka on tuottanut tutkijoille päänvaivaa, on sangen epävarma ja eräiden tutkijoiden mukaan ne saattavat olla myös paljon myöhäisempää tekoa.
 
Joissakin näistä kirkkosonaateissa voi myös kuulla motiivisia yhtymäkohtia Mozartin muuhun tuotantoon, jopa sinfonioita myöten, erään kirkkosonaatin mm. aavistellessa eräältä motiiviltaan Mozartin viimeistä Salzburgissa säveltämää sinfoniaa ja erään kirkkosonaatin kehittelyjakson motiivien tuodessa mieleen Thamos näyttämömusiikin jotkin orkesterivälisoitot.
 
Joissakin kirkkosonaateissa saattaa olla myös muistumia säveltäjän varhaisemmista teoksista, kuten ehkä ensimmäisestä pianokonsertosta ja joistakin muista teoksista tuttuja motiiveja voi niissä myös kuulla. Joskin kyse voi olla hyvin pienistä musiikillisista iduista, jotka seuraavat alitajuisen muistuman tavoin teoksesta toiseen, nerolle tunnusomaisena piirteenä ja kuin hänen puumerkkinään. Aivan kuin eräs niistä enteilisi jopa Elvira Madigan pianokonserton hiljaisista marssiaskelista tuttua avausta.
 
Pieniä sieviä teoksia useimmat kuitenkin lienevät demonstratiivisesta lyhyydestään huolimatta, vaikka niistä puhuukin Mozartin jo varhain hankkima ja hieman surkea vasemman käden rutiini.
 
Eräissä viimeisistä kirkkosonaateista uruilla on selvästi muihin sonaatteihin verrattuna konsertoivampi rooli.
 
Luin kerran jostakin kirjasta, että mitään Mozartin säveltämää teosta ei voi pitää täysin merkityksettömänä musiikkina, sillä niin suuresta säveltäjästä hänen kohdallaan on kyse.
 
Vaikka en itse täysin allekirjoitakaan tätä väitettä, niin totta lienee ettei kaikkia kirkkosonaattejakaan voi pitää täysin mitättöminä teoksina niiden suhteellisen vähäisestä lumovoimasta huolimatta, jota lumovoimaa joistakin niistä kieltämättä himpun verran huokuu, vaikka kyse onkin tilapäisluonteisista pikku teoksista, joille Mozart itsekään ei liene antanut suurta painoarvoa.
 
Siihen nähden, että merkittävä Mozart esseisti Hildesheimer vähättelee näitä epistolasonaateiksikin kutsuttaja musiikillisesti suhteellisen vaatimattomia teoksia, on hämmästyttävää, että niistä on kuitenkin tehty lukemattoman monia eri levytyksiä eri esittäjien ja yhtyeiden toimesta, joka puhuisi sen puolesta, että teokset kuitenkin omaavat tiettyä viehätysvoimaa, jonka vuoksi niitä kannattaa levyttää yhä uudelleen.