Klassinen ›

JET: Olet niin perehtynyt Mozartin että voisitko ehkä jakaa minulle hieman suosikkejaan noista hitaista osista. Toki olen mossen kvartettoja, konserttoja ja sinfonioita aika hyvin vuosien varrella kolunnut, mutta kiinnostaa näkemyksesi.
 
Olin teininä, mutta en niinkään enää, perehtynyt Mozartin musiikkiin. Luin Mozart kirjallisuutta ja koin joitakin suuria elämyksiä hänen musiikistaan, mutta minusta on sittemmin tullut harvinaisemman suomalaisen musiikin ja lähinnä orkesterimusiikin kuuntelija.
 
Tuossa edellisessä varsin osuvasti muotoillussa vastauksessasi tuli ilmi miltei kaikki mitä Mozartin hitaista osista voi yleisellä tasolla sanoa ja mainitsit eräitä maestron suurimmista ja syvällisimmistä hitaista osista, joista C duuri pianokonserton andante, joka on säveltäjän "soitinnustaidon suurimpia saavutuksia", on orkesterimusiikkikirjassa "henkeäsalpaavaksi sielunripiksi" mainittu ja on sikäli oikeaan osuva luonnehdinta, että musiikkikirjailijoiden ja tieteilijöiden mukaan "Mozart näki ihmisen sieluun niin kuin vain harva, säveltäjistä ei kukaan" ja on sanottu myös, että hänen musiikkinsa johdattaa sielun viimeisiin sopukoihin saakka.
 
Suurimmat Mozart kokemukseni ovat siis saatu jo lukioikäisenä, eräs jo sitä aiemmin, ja joitakin vähäisempiä myöhemminkin, vaikka mm. Hildesheimer puhuu Mozart kokemusten hellittämättömyydestä, eikä minun muistaakseni ainuttakaan kertaa luonnehdi tarkemmin niiden olemusta ja luonnetta, vaan tyytyy toteamaan vain mitä jotkut muut kommentaattorit ovat Mozartin musiikista saamistaan kokemuksista sanoneet ja sanoo vain, että meillekin tapahtuu jotakin Mozartin musiikkia kuunnellessamme ja että koemme katharsiksen.
 
Muusikoiden nettiin olen joskus kirjoittanut muistikuvani siitä kuinka Mozartin eräs pianokonsertto otti minut täysin valtoihinsa ja koin syvällisimmän kokemukseni musiikista luultavasti milloinkaan, mutta en sanoisi teoksen hidasta osaa sen taidokkaasta rakennesuunnittelusta huolimatta ehkä erityisemmin suosikiksenikaan vaikka jonkinlaisessa syvässä transsissa sitä silloin 40 v sitten kuuntelinkin.
 
Prahalaisen sinfonian "pohjattoman vakaa" hidas osa on kyllä hieno, vaikkakaan kyseisen osan emotionaalisesta syvyysperspektiivistä minulla ei ole omaa tuntumaa mutta olettaisin osan kuuluvan säveltäjänsä vaikuttavimpiin ja merkittävimpiin.
 
Mielestäni Mozart on jo lapsinerona luonut joitakin sielukkaita ja lyyristä hehkua sisältäviä hitaita osia esim. viulusonaateissaan, sinfonioissaan, pianosonaateissaan ja ehkä serenadityyppisissä teoksissaan jo ennen viulukonserttojaan, joista viimeiset pyrkivät pois galantista tyylilajista persoonallisempaan ilmaisuun ja näistä kypsimmistä sen varhaisimman konserton nro 3 adagio on tehnyt aikanaan koulun aamunavauksessa auditoriossa sen kuultuani syvän vaikutuksen.
 
Hildesheimeria mukaillen totean, että Mozart ei tietenkään voinut vielä nerokkuudestaan huolimatta lapsena luoda myöhempiä mittapuitaan vastaavia mestariteoksia joidenkin teosten "hyvää tekevästä lumouksesta" huolimatta, eikä joidenkin varhaisten oopperoiden, joista esim. varhaisemman Fintan, jota Hildesheimer pitää musiikkidramaatikon varhaisena manifestaationa, yhtyekohtauksissa ole vielä jälkeäkään Mozartin parhaiden oopperoiden ensemblekohtausten apoteoosista ja syvyysperspektiiviä alkaa ilmaantua vasta vanhemmalla iällä, mutta esim. Rosinan eräässä aariassa hän loihtii Hildesheimerin mukaan eteemme objektiivisen sieluntilan, joka ei suinkaan ollut hänen omansa, emmekä tiedä kuulosteliko hän sen elämästä vai buffan kaavasta, mikäli muistan oikein hänen ajatuksensa ja seuraava finta on Hildesheimerin mukaan valtava edistysaskel sillä se ei enää ole niin Semplice, yksinkertainen. Oratoriossa Die Schuldigkeit des ersten gebots ja oopperassa Apollo et Hyacintus, jotka on sävelletty vielä nuorempana, on myös joitakin hienoja aarioita, esityksestä ja tulkinnasta tietysti riippuen.
 
Hildesheimerin mukaan Mozartin jotkin varhaisimmat näyttämöteokset ovat huomattavasti luonnollisempia kuin ne pöyhkeät ooppera seriat, joita hän joutui italiassa kovan paineen alla säveltämään, pyrkien tyydyttämään yleisön makua, mikä ei Hildesheimerin mukaan ollut aina helppoa Mozartillekaan, sillä yleisön oli saatava tuotteensa sellaisena kuin se sen halusi ja Mozart pisti parastaan, mikä äkisti olikin välillä varsin paljon monien aarioiden duuritasangoista huolimatta joissakin numeroissa. Jotakin on Hildesheimerin aikoinaan luetusta Mozart kirjasta tarttunut muistiin, mutta kaikkea sentään en minäkään kykene muistamaan.
 
Hildesheimerin mukaan kaikki nämä varhaisten serioiden säkeet ja strettat ovat meille museotavaraa, joka otetaan esille silloin tällöin saadaksemme kokonaiskäsityksen neron tuotannosta. Mozart Hildesheimerin mukaan tosin valoi ooppera aarioihinsa objektivoitua tunnetta niin paljon kuin kykeni, mutta hänen oli aika irtautua opera serian jäykästä kaavasta.

Hildesheimerin kirjoituksissa on myös ristiriitaisuuksia. Hän nimittäin sanoo, että oopperassa emme tietenkään voi erottaa musiikkia siitä teemasta, jota sen on määrä ilmaista, mutta toteaa Finta Giardiniera oopperan yksittäisten elementtien olevan läpeensä moniarvoisia ja viimeisen näytöksen finaalissa on hänen mukaansa Requiemin sävyjä ja se voisi kuulua johonkin kirkkomusiikkiteokseen. Ooppera muistaakseni hänen mukaansa sisältää kaikki myöhemmät oopperat päihittävän kokoelman säestyksellisiä resitatiiveja.
 
Eräässä musiikin klassikot sarjaan kuuluvassa Mozart kirjassa kirjoittaja kysyy retorisesti, että jos Mozartin Finta Semplice ooppera on nerokas teos, niin miksei hän kirjoittanut sitten 18 vuotiaana nerokasta oopperaa, sillä Finta Giardiniera ei hänen mukaansa ole todellakaan mikään mestariteos. Siis päinvastoin kuin Hildesheimerilla.
 
Jos joku sanoo, etteivät lapsinero Mozartin teokset ole kummoisiakaan sävellyksiä, eikä esimerkiksi pidä Finta Semplice oopperaa mestariteoksena, niin pyydän häntä osoittamaan säveltäjän, joka on säveltänyt merkittävämpää musiikkia saman ikäisenä, sillä säveltäjän ikä huomioon ottaen Fintaa ei voi pitää muuna kuin mestariteoksena, jota itse kuuntelin eilen lumoutuneena. Mozart olisi jäänyt musiikinhistoriaan jo Wienin vuosia varhaisemmalla tuotannollaan.
 
Omasta mielestäni on täydellinen ihme, että niin nuori poika, joka kaiken lisäksi oli vielä saksalainen, kuten on joskus sanottu, hallitsi italialaisen oopperatyylin, maneerit, konventiot ja atmosfäärin ja loi inspiroituneimmillaan vaikuttavia oopperakohtauksia jo lapsuudessaan, on saavutus, johon ei edes Rossinikaan yltänyt buffan mestarina ja oopperasäveltäjän urasta turhaan haaveillut Schubert loi teininä draamallisesti katsoen heikon ja keskeneräisen Spiegelritter laulunäytelmän, josta ei ollut kokeneen näyttämösäveltäjä Mozartin haastajaksi. Mozartin kanssa lapsinero tittelin kuninkuudesta kilpaileva Mendelssohnkin lienee säveltänyt teininä useita oopperoita, joista Camachon häät sai osakseen murskakritiikkiä kun se esitettiin aikanaan Berliinissä.