Yleistä keskustelua musiikista ›

Kuuntelin Kullervo Karjalaisen sävellystuotantoa esittelevältä uudelta CD levyltä säveltäjän "omaleimasta impressionismia" sisältävää konserttoa pianolle ja orkesterille, joka lappalaista tematiikkaa ja karakteristiikkaa viljellen sisältää teoksen edetessä myös tiettyä arktista hurjuutta, vakavuutta ja jopa synkkyyttä, ei vain arktista "tasavaloa". Ihmettelen miksi säveltäjän sinfonietta ei ole edustettuna kyseisellä levy julkaisulla vaikka sen luulisi olevan hänen keskeisimpiä pääteoksiaan. Kriitikko luonnehtii säveltäjää muistaakseni vahvaksi säveltäjäpersoonaksi, joka oli hänellekin uusi tuttavuus, mutta jonka hän sijoittaa maakunnallisen divaritason tekijäksi, joka ansaitsi leipänsä Kemissä musiikinopettajana ja Kemijärvellä musiikkiopiston rehtorina, mutta ansaitsee silti säveltäjänä dokumentointinsa. Vaikka kriitikon mukaan eräiden ammattimuusikoiden aloitteesta alkuun pantu levytyshanke oli tarpeellinen siksi, ettei säveltäjän tuotanto joutuisi unohduksiin ja olisi saatavilla, herää kysymys miksi niin monien muiden keskeisten suomalaissäveltäjien tuotanto kuitenkin uinuu Ruususen unta, kuten esim. käsittämättömän tuotteliaan Fordellin 44 sinfoniaa, joista ei ole julkaistu levyllä ainuttakaan.
 
Kuuntelin juuri Nils Eric Fougstedtin sinfoniaa, jossa hän mielenkiintoisella tavalla yhdistää kiihkeästi takovan rytmisen elementin ja rytmisen sykkeen laajoin kaarroksin hengittävään melodiseen ilmaisuun, melodiseen herkkyyteen, auvoon ja suloon, sekä laveasti laulavaan romanttisen tunnekylläiseen melodiseen linjaan, joka kuuluu sinfonian keinahtelevassa sivuaiheessa, epämääräisistä usvista esiin kasvavassa ja kiinteään melodiseen hahmoon kiteytyvässä johdannossa ja lyyrisemmässä laajoin melodiakaarroksin hengittävässä keskijaksossa karakteristisine vaskiaiheineen synnyttäen vaikutelman korkealla vuoristossa avautuvasta henkeäsalpaavasta näkymästä ja maisemasta ohuessa ilmanalassa kaikessa eteerisyydessään, hiukan Frederik Deliusin Song of the high hills teoksen tavoin, mikäli assosiaatiot teosten tunnelmien välillä osuvat näiltä osin lähellekään oikeaa, mutta jokin deliaaninen tunnelma kieltämättä huokuu Fougstedtin sinfoniasta ja sen melodisesti vuolaimmista jaksoista, siinä määrin beethoveniaanisen rytmisen draivin lumoissa kuin hän välillä tuntuu olevankin sekä kenties jostakin modernista musiikista, kuten Stravinskysta ja Schönbergistä saamiensa vaikutteiden ohella sinfonian loppupuolella ja mm. Beethovenin Kohtalon sinfoniasta ja sen kuuluisasta rytmimotiivista ammentamiensa vaikutteiden lisäksi, että syntyy vaikutelma myös siitä kuinka Fougstedt halusi kiihkeästi ottaa mittaa kaikkein suurimmista esikuvista, kuten itsestään Ludwigista, ja jonka vertaiseksi Fougstedt palavasti halusi mieltää itsensä ja nähtävästi Kuulan tavoin tulla suomen Beethoveniksi ja joka erään musiikkikirjan mukaan "oli juuri luonut suuret kansoja puhuttelevat freskonsa" ennen kuin käänsi katseensa sisimpäänsä viimeisissä kvartetoissaan, jotka hän sanoi säveltävänsä itseään varten ja joiden metafyysisiin syvyyksiin ei edes meidän suuri poikamme Nils Eric liene aivan yltänyt edes Klamin maasta taivaaseen ylistämässä passacagliassaan, pianokonsertossaan, sellokonsertossaan, esikoissinfoniassaan tai kuuluisimmassa teoksessaan, Rooman musiikkifestivaaleilla suomea edustaneessa trittico sinfonicossakaan, siitä huolimatta, että Beethoven tavallaan viimeisissä kvartetoissaan rakensi sillan romanttisen tradition yli Schönbergin motiivisiin kompleksisuuksiin, kuten on kirjoitettu, ja siten myös dodekafonian sävellystekniikkana omaksuneen Fougstedtinkin teoksen sävelkieleen, voisi ajatella, sillä siinä määrin suuren vaikutuksen se teki aikoinaan radiosta sen kuultuani schönbergiläisissä tunnelmissaan tai sellaisen vaikutelman siitä tuolloin sain, ja jonka syntyyn Beethovenkin on siis välillisesti kenties tämän vuoksi juuri vaikuttanut myöhäisillä kvartetoillaan, siinä määrin kaukaa haetulta kuin tällainen tulkinta kenties tuntuukin, Beethovenin musiikin ollessa "ihmisen sisäisen elämän täysipainoista ilmentämistä soittimen sävelillä" kun Fougstedtin musiikki ilmaisee lähinnä romanttista tunnetta ja maltillista hurmiota, eikä sitä kuunnellessa voine aistia Sullivanin "Beethoven: his spiritual development" kirjassa kuvailemaa Beethovenin myöhäiskvartettojen reseption kaltaista "yli inhimillisen elämän muotoutumista silmiemme edessä" prosessia (käännös: Sulho Ranta, Sävelten mestareita) vaan Fougstedtin musiikki lienee kenties jotenkin hiukan maanläheisempää, vaikka edustaa siitä huolimatta suomalaisten säveltäjien keskuudessa usein lähestulkoon korkeinta mahdollista musiikillista laatutasoa kaikkein parhaissa teoksissaan, joiden väkevä sävelkieli saa kuulijansa fougstedtilaisen tenhon taikapiirin luoman hurmioituneen lumontunteen pauloihin suotta lähes täysin unohdettuna säveltäjänä, joka ei millään muotoa ansaitsisi unohdustaan, vaan sen pitäisi monen muun unohdetun säveltäjän ohella kuulua konsertien vakio ohjelmistoon, kuten se on joskus aikoinaan ilmeisesti kuulunutkin.