Rock, pop, alternative ›

carnation:
Oasis: Be Here Now. Pöhöttynyt kokaiininhuuruinen spektaakkeli, jota Noel Gallagher itse vihaa. 12 biisiä ja 70+ minuuttia. Siis onhan tässä loistava 45 minuutin levy, jos olisi tuotettu ja editoitu löysät pois, mutta siltikin hyvä levy on. Saman aikakauden singlejen bonusbiiseistä löytyy myös vahvaa albumimateriaalia: Stay Young, Flashbax, (I Got) The Fever.
 
Lasken tuon kulta-ajan viimeiseksi levyksi. Pitkälti siksi, koska sinkun b-puoliksikin on riitänyt a-luokan kamaa.

Tympee Huttunen: Kukaan ei tunnu tykkäävän Iron Maidenin No Prayer For the Dying-levystä eikä varsinkaan sen huikeasta Holy Smokesta. Paitsi minä.
 
Minä tykkään kanssa tästä albumista paljon. Olisi mahtavaa jos vielä palaisivat nykyiseltä pöhöttyneeltä progelinjalta näihin alle 5 minuutin rokkiveisuihin. On levyllä muutama heikompi kohta, eikä sillä minulle sen henkilökohtaisempaa merkitystä ole. Joka tapauksessa Maidenin TOP 5 albumeita.

Lulu, Coctail Bar, Lahtikaupungin rullaluistelijat, Sandinista, Lou Reedin debyytti. Hyvällä tavalla paskoja, koska.

2randpo: Lulu, Coctail Bar, Lahtikaupungin rullaluistelijat, Sandinista, Lou Reedin debyytti. Hyvällä tavalla paskoja, koska.
 
Lahtikaupungin Rullaluistelijat joo, Tauko II samoin.

Tauko II on Juicen paras levy, eikä edes mitenkään nippa nappa, vaan aivan ylivoimaisesti - karmean paskasta soundista huolimatta.
 
Matti A. Takalan kompit ja fillit sekä Juicen lakoniset välispiikit itsessään nostavat tuon ihan heittämällä parhaimmistoon. Ja sitten taas Petterin kitarointi, Safkan uruttelu ja Hannun bassottelu. Ei mitään järkeä.
 
Mitä?
 
Tuon reaktion me kyllä tallennamme.

Zed: Talking Headsin viimeinen albumi Naked on Karibian auringon oranssinkellastamissa afrobeat-sävyissään aina vedonnut minuun, vaikka albumi rankataankin yhtyeen tuotannossa usein loppupäähän. Sitä kuunnellessa herää vastustamaton halu järjestää allasbileet maidonlämpimässä Amerikan yössä vaikkapa Hollywoodin kukkulilla: turkoosissa vedessä kelluvia ilmapatjoja, lenteleviä rantapalloja, viinaa, kokaiinia ja luksushuoria.
 
Aivan valtavan paljon parempi albumi kuin kaksi edellistä, vaikka jotkut eivät tätä tunnu tajuavankaan. "Kuulostaa Byrnen sooloalbumilta". Entä sitten? Parempi sekin kuin että kuulostaa paskalta, kuten True Stories.
 
Naked on erittäin kovatasoinen albumi, omasta mielestäni ehkä bändin toiseksi paras. Jonkin verran enemmän pidän vain Little Creaturesista. Ylipäätään Byrnen uralla oli aivan mieletön albumien sarja Little Creatures - True Stories - Naked - Rei Momo - Uh-Oh. Hyviä levyjä tietenkin myös ennen Little Creaturesia Talking Headsilla ja Uh-Ohin jälkeen soolourallaan. Mulle huonoin Talking Headsin pitkäsoitto on Fear of Music, mutta sillä on Byrnen uran kiinnostavimmat sanoitukset.
Joku mainitsi Phil Spectorin. Siitä tuli mieleen Leonard Cohenin Death of a Ladies' Man -albumi, jonka Spector tuotti tunnistettavaan tyyliinsä. Ei tokikaan Cohenin parhaiden levyjen joukossa, mutta ei mun mielestä huonoimpiakaan. Oli Spectorin "wall of sound" -tuotantoajattelusta mitä mieltä tahansa, niin onhan tuo levy nyt kuitenkin a) kiinnostava kuriositeetti Cohenin tuotannossa, erilainen albumi ja b) kappaleiltaan ihan mukiinmenvää kamaa, useita helmiä viihdehuttunsa alla piilotteleva.

antnis: King Crimsonin Discipline, vittu mita paskaa ja odotukset oli silloin kuitenkin korkealla.
 
Ja siis meni tunteisiin negatiivisesti
 
Ite tykkäsin siitä levystä, toki ymmärrän ettei kasaricrimson oo kaikille.
 
Josta tuli mieleen Joni Mitchellin Wild Things Run Fast, jossa kans on ehtaa kasariotetta paikoitellen. En tiiä/usko sen olevan kys. muidun top 15:ssä kriitikoiden silmissä mutta kyllä mä siitä oon tykänny.

Megadeth: Risk
 
Siinä on minulle kiva, kepeän kesäinen albumi, jossa ei liikoja puristella, mutta rallatukset soljuvat eteenpäin. Sydämeni suli teokselle jo siinä vaiheessa, kun CD-kotelon sisuksista paljastui kylkiäisenä No-Risk-disc :)

vanha_pieru: . Mulle huonoin Talking Headsin pitkäsoitto on Fear of Music, mutta sillä on Byrnen uran kiinnostavimmat sanoitukset.
 
Hienoa että joku muukin epätykkää tuosta albumista. Sanoituksista en osaa sanoa mutta esimerkiksi "Life During Wartime" on kauhean rasittavaa kuunneltavaa.

Kefiiri: Hienoa että joku muukin epätykkää tuosta albumista. Sanoituksista en osaa sanoa mutta esimerkiksi "Life During Wartime" on kauhean rasittavaa kuunneltavaa.
 
En minä oikeastaan varsinaisesti epätykkää tuostakaan TH-albumista ja muutenkin tarkemmin itseäni ilmaisten voisin sanoa, että kolme ekaa levyä on mulle myös kolme huonointa TH:n tuotannossa. Hyviä kappaleitahan niilläkin siellä täällä on, mutta Remain in Lightista etiäpäin on jotenkin tasalaatuisempaa menoa tarjolla. Sovitusten kekseliäisyys myös alkoi korostua osapuilleen tässä vaiheessa. Mutta mulle kaikista tärkein vaihe Byrnen uralla tosiaan käynnistyi oikeastaan vasta Little Creaturesilla, koska tässä vaiheessa Byrnestä oli kehkeytynyt supertarttuvien kappaleiden spesialisti - menettämättä kuitenkaan ominaislaatuaan.

Dream Theaterin Distance Over Time ja A Dramatic Turn of Events.
 
Reilun kahdenkymmenen vuoden dissailun jälkeen havahduin siihen, että DT on sittenkin ihan helvetin hyvä bändi (kunhan jättää tietyt jutut huomiotta). Nämä kaksi levyä ovat vakiintuneet autosoittoon. Välitöitä ilman Mike Pornoyta :)

vanha_pieru: En minä oikeastaan varsinaisesti epätykkää tuostakaan TH-albumista ja muutenkin tarkemmin itseäni ilmaisten voisin sanoa, että kolme ekaa levyä on mulle myös kolme huonointa TH:n tuotannossa.
 
No sitten mielipiteemme osuvat yksiin vain tuon albumin kohdalla :D
 
Minusta kaksi ekaa albumia ovat ryhmän parhaita tekeleitä. Harva ryhmä saa kappaleensa kiteytettyä sellaisiksi timanteiksi. Niiden jälkeen homma lähti turhanaikaisesti rönsyilemään.
 
Mutta nautittavista "kehnoista" albumeista tuli mieleen Doorsin Other Voices. Sitä ei pidetä minään koska Jim puuttuu, mutta yllättävän tolkullinen levyhän se on.

Kauko Röyhkä & Narttu - Mikki Hiiren myöhemmät vaiheet. Erikoislaatuista huumorin ja kiukun sävyttämää ilmaisuvoimaa hikoileva vetreäkielinen ulkopuolisuuden kuvaus, jota ryhmäpaineesta elävät konformistikusipäät eivät enää edes vaivautuneet aktiivisesti vihaamaan; Röyhkä oli pelkkä puhjennut "kupla". Tämä albumi oli i:n varsi, ja pisteenä toimi Herra presidentti -EP, Röyhkän alkuperäisen ilmenemän amok-juoksu, jonka tuhkasta nousi täysin uudistunut, kaikille mukava, runsaalla vedellä laimennettu Kauko.
 
Kefiiri: Minusta kaksi ekaa albumia ovat ryhmän parhaita tekeleitä. Harva ryhmä saa kappaleensa kiteytettyä sellaisiksi timanteiksi.
 
Minusta se varsinainen timantti taas tuli kolmen ensimmäisen levyn jälkeen, kun julkaistiin vimmainen, spirituaalinen, hypnoottinen maitonaamafunkin ja Fela Kutin äänimaisemat saumattomasti yhteen naittanut koskematon järkäle, joka kuulostaa futuristiselta vielä tänäkin päivänä. Ehdottomasti yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä levyjä, ja luonnollisestikin myös yhtyeen pääteos.

Zed: Ehdottomasti yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä levyjä, ja luonnollisestikin myös yhtyeen pääteos.
 
Niin varmaan, jos mokomaa kilkattelua jaksaisi kuunnella :(
Kaikkihan sitä aina kehuvat.
 
Röyhkän mikkihiirilevyyn olen suhtautunut juuri kuten kuvailit, se ehkä pitäisi kuunnella uudestaan. Muistaakseni se kuulosti jotenkin väkisin tehdyltä raikkaaseen ykkösalbumiin verrattuna.

Jo mainituista Clashin Sandinista ja Oasiksen Be Here Now ovat aikoinaan olleet itelleni tärkeitä.
 
Ei ehkä varsinaisesti lytätty, mutta vähemmälle huomiolle jäänyt on Weezerin Maladroit josta ite tykkäsin vaikka onkin vähän epätasainen. Primuksen Brown Album on toinen mieleen tuleva.

hrz8one: Jo mainituista Clashin Sandinista ja Oasiksen Be Here Now ovat aikoinaan olleet itelleni tärkeitä.
 
Ei ehkä varsinaisesti lytätty, mutta vähemmälle huomiolle jäänyt on Weezerin Maladroit josta ite tykkäsin vaikka onkin vähän epätasainen. Primuksen Brown Album on toinen mieleen tuleva.
 
Tosiaan, Be Here Now on minullekin otsikkoa vastaava teos. Kammottava pökäle joka suhteessa, mutta silti itselleni tärkeä ja nimenomaan tunteisiin mennyt levy. Sen sijaan paras Oasiksen kiekko on minusta Masterplan, joka koostuu muistaakseni sinkkujen b-puolista. Ja ne ovat parempia kuin monen bändin ykkösbiisit.

Neil Youngin "Are You Passionate?", muistaakseni vuoden 2002 paikkeilta. Levy on saanut aika huonoja arvosteluita ja AllMusic Guide on sitä kohtaan hapan, mutta minusta se on muutamaa raitaa lukuunottamatta oikein oivallinen ja niitä harvoja artistin tällä vuosituhannella levyttämiä juttuja, joita jaksaa kerta toisensa jälkeen kuunnella. "Mr. Disappointment" on yksi aution saaren biiseistäni.

Minusta Iron Maidenin Dance of Death on niiden paras levy tällä vuosituhannella, vaikka kaikki muut sitä vihaa. Ja ehkä paras sitten Poweslaven.

juhahay: Megadeth: Risk
 
Siinä on minulle kiva, kepeän kesäinen albumi, jossa ei liikoja puristella, mutta rallatukset soljuvat eteenpäin. Sydämeni suli teokselle jo siinä vaiheessa, kun CD-kotelon sisuksista paljastui kylkiäisenä No-Risk-disc :)
 
Mnojoo, tämän voisin itsekin ottaa kuunteluun vuosikymmenten tauon jälkeen. En muista tuosta levystä oikeastaan mitään muuta kuin Insomnian, Prince of Darknessin ja hämyjä muistikuvia Breadlinesta..