Kitarat: kitarakamat ›

samiko: Sanotaan hiukan kärjistäen :)
 
Yhden kitaran puheet ovat höttöä. Se että on olemassa se yksi mielitietty, niinkuin ikuinen puoliso ja muuta ei tarvitse ovat kyllä söpöä, mutta todellakin vain romantisointia. Sinä, ainoa kitarani riität minulle. En vilkuile muita kitaroita ja kuljemme yhteisen tien loppuun asti. Kunnes se Tokai myydään että saadaan autoon uus tuulilasi.
 
Sitten on tämä kitaristien ainainen minimalismin kulma. Ostetaan kengätkin mitkä käy häihin, lenkille, lumihankeen ja rannalle. Todellisuushan on että piheys iskee. Tärkeämpää saada veneeseen uus perämoottori.
 
Eheytyminen. Ennen minulla oli 5 kitaraa mutta ruoskin itseäni ja lausuin riittejä ja eheydyin, Nyt on vaan yksi kitara ja elämänlaatu parani.
 
Tilojen vähyys. Kaikki kitaristit asuvat hongkongilaisissa yksiöissä. Tilaa on vain yhdelle kitaralle ja multiefektille. Tilaa on kyllä ihan kaikelle muulle, paitsi soittokamoille.
 
Emmää tiiä, minusta ihmisillä voi aivan hyvin olla erilaisia tapoja viettää aikaansa maapallolla. Myös kitaroiden omistamisessa ja suhteessa kitaraan voi olla erilaisia sävyjä ja se on ihan ok.
 
En ryhtyisi minimalismin ajatusta tai käytäntöä väheksymään. Se heijastelee yhtä puolta nykyajan esinekulttuurissa. Roima ylitarjonta paskasta eli tavarasta antaa mahdollisuuden elää esineiden kanssa minimalistisesti - paino sanalla mahdollisuuden. Askeesi tässä suhteessa ei ole nyky-Suomessa valtaosalle väestöstä välttämätöntä, vaan kyse on nimenomaan mahdollisuudesta. Monelle roinan määrä alkaa näyttäytyä liiallisena. Siinä saattaa herätä haaveellisia aatoksia siitä, että kaikesta luopumalla elämästä tulee jotenkin syvempää ja täydempää. Näin meille kerrotaan usein mediassa. Konmarit sun muut ovat aika ajoin isojakin ilmiöitä, mutta eivät aivan ongelmattomia. Niissä on usein hätiköityjä ja pakonomaisiakin sävyjä.
 
Vastapuolena tässä on toinen nykyajan ilmiö, eli se, että kamaa haalitaan enemmän kuin oikeasti tarvitaan. Kyllä sen huomaa kitaristeissakin, että kitaroiden, efektien ja vahvistinten paljous ei ole välttämättä tolkullisessa mitassa. Tarjontaa on paljon, ja kun varaakin on, niin saatetaan alkaa etsiä sitä täydellistä soitinta. Kohta olohuoneen tai treenikämpän läpi on virrannut viisikymmentä kitaraa. Parhaillaan on kymmenen rivissä ja kaksikymmentä uutta ajatuksissa. Ja sitten ostetaan parilla satkulla Bad Monkey. Tähän rulettiin on helppo erehtyä. Olen siihen itsekin hairahtunut, tosin valokuvausvehkeiden puolella.
 
Loputon kamarunkkaus ei ole sen käytännöllisempi suhtautuminen kuin väkinäinen minimalismikaan. Toisaalta ajatus siitä yhdestä täydellisestä, jolla kaikki soitetaan, ei ole välttämättä realismia sekään.
 
Hyvä, tarkoituksenmukainen suhde esineisiin, tässä tapauksessa kitaroihin, ei ole kiinni niiden määrästä. Eri kitaroissa on eri sävyjä. Yhdellä ei välttämättä saada aikaan sitä palettia, joka halutaan luoda. Ja sitten on myös ne arjen realiteetit. Itselläni on tällä hetkellä neljä klassista kitaraa, ja minusta järjestely on nyt tarkoituksenmukainen: mökillä on yksi, jota käytän myös reissukitarana. Ei tartte roudata kallista ykköskitaraa sateessa moottoripyörällä mökille ajellessa. Toinen kotona tai harrastetallilla riippuen sen hetken ajankäytöstä. Saa treenailla sielläkin välillä. Kolmas on se ykköskitara, jota soitan kotona ja kuljetan mukanakin jos liikennevälineet ja olosuhteet sallivat. Neljäntenä on luuttukitara, joka on sävyltään aivan eri luokkaa. Se on hyvä tiettyihin juttuihin. Yksi kitara olisi vain hankalaa. Toisaalta viitisen kitaraa lisää olisi tarpeetonta.
 
Mutta tässä on sitten se loputon ihmiselämän sävykkyys. Joillekin yksi kitara voi oikeasti olla se, mitä tarvitaan. Usein tähän liitetään myyttisiä sävyjä. Joku kovan luokan kitaristi soittaa vain yhtä kitaraa, ja tällöin kitaran helposti ajatellaan olevan loputtoman erityinen valioyksilö. Tai vaihtoehtoisesti kitaran ja soittajan välillä tulkitaan olevan jonkin sortin läheisyyssuhde. Lopulta kyse voi olla ihan vain tavallisesti soittimesta, jonka ominaisuudet ovat tarkoituksenmukaiset. Eikä sen kanssa naida joka ilta tai mitään sellaista. Yhden kitaran omistaminen voi olla joskus aivan käytännöllinen ratkaisu käytännölliseen ongelmaan. Jos ei tartte enemmän, niin ei ole mitään syytä hankkia enemmän. Toisaalta myös kymmenen kitaran omistaminen voi olla tarkoituksenmukainen vaihtoehto. Tai jos on keräilijäluonnetta.
 
Toisin sanoen: kitaroiden määrä ei välttämättä kerro mitään olennaista eikä jokin tietty lukumäärä ole tavoiteltava tai välteltävä seikka. Ihmisen suhde esineisiin on huomattavasti sävykkäämpi ilmiö.

Funkånaut: Tai sitten ei ole tarvetta profiloida itseään kitaristiksi, eikä ritsojen omistaminen ole itseisarvo. :)
 
Musa/kitaransoitto voi olla ihan harrastuskin itsekuvan olennaisen rakennuspalikan sijaan.
 
Juu se omistaminen on jotenkin niin teennäistä ja pintapuolista mutta yhden kitaran metodi on jotenkin niin diippiä. Yhdet kengät häihin ja vaelluksiin.
 
Ja raha ei tuo onnea jne.
 
:)

samiko: Juu se omistaminen on jotenkin niin teennäistä ja pintapuolista mutta yhden kitaran metodi on jotenkin niin diippiä. Yhdet kengät häihin ja vaelluksiin.
 
Ja raha ei tuo onnea jne.
 
:)
 
Miten sen nyt ottaa. En välttämättä pitäisi elämänarvojen pohtimista läppänä ja pintapuolisena. (No joo, voi se olla sitäkin. Kyllä mää sen huumorarvon ymmärrän, kunhan nyt vaan haluan väittää vastaan.)

Niin. Joku harrastaa kitaroita. Toinen kitaransoittoa. Kolmas molempia.
 
Taidemuseoissa on aina ihan liikaa teoksia näytillä. Ei pääse keskittymään kunnolla siihen yhteen olennaisimpaan.

Penasolilla on ihan hyvät pohdinnat aiheesta. Samoilla linjoilla olen. Näkökulmia kitaroihin ja niiden omistamiseen voi olla (ja on) monenlaisia. Kyllä M.nettiin yksi yhden kitaran taktiikkaa spekuloiva ketju mahtuu ja toki myös moista lähestymistapaa kyseenalaistavat kommentit ovat paikallaan. Samiko:n provosoiva sävy tietenkin on ehtaa M.nettiä ;)

Olen itse hyväksynyt sen ettei minusta tulee hyvää kitaristia, eikä minusta tulee hyvää yhden kitaran soittajaa, vaan olen enemmän keräilijä, joka myös päivittäin kitaroillaan soittelee.
 
Kadehdin aika paljon kuitenkin niitä, joilla on vain yksi kitara ja jonka kanssa pärjätään vaikka missä. Mulle se ei kuitenkaan sovi, koska tykkään soitella erilaisilla kitaroilla, erilaisilla vireillä ja erilaisilla mikeillä ihan päivästä johtuen. Se on kivaa välillä pistää kitara salkkuun ja kaivaa se 6kk päästä esille. Se on kivaa myös testailla kitarapedaaleja eri mikeillä ja kaivella soundeja. Se on kivaa ostella myös lisää kitarapedaaleja ja ihmetellä niiden ääniä.

Kefiiri: Penasolilla on ihan hyvät pohdinnat aiheesta. Samoilla linjoilla olen. Näkökulmia kitaroihin ja niiden omistamiseen voi olla (ja on) monenlaisia. Kyllä M.nettiin yksi yhden kitaran taktiikkaa spekuloiva ketju mahtuu ja toki myös moista lähestymistapaa kyseenalaistavat kommentit ovat paikallaan. Samiko:n provosoiva sävy tietenkin on ehtaa M.nettiä ;)
 
Kyllähän tämä minimalismi on ollut esillä monesti vaikka omaa ketjua ei ehkä olekaan. Aina kun keskustellaan minimistä, siihen liittyy sellainen värinä että minimalismi olisi jotenkin jalompaa kuin romujenkeräys. Ja huom. se on aina romujenkeräys.
 
Sinä siellä joka luet tätä ketjua ja omistat Fendereitä, peeärässiä, Gibsoneita ja muita Ruokakankaita, sinun ei tarvitse hävetä. Olet ihan yhtä arvokas, olet myös tosisoittaja niinkuin yhden Bentonin omistaja. Ole oma itsesi ja jos haaveilet vielä Rickenbackerista, toteuta unelmasi ja osta se!

No jos yhtään laajemmalla sektorilla / vähänkään esmes työkseen soittelee, niin tarvitaan tilanteen ja vaatimusten mukaan joko 1 lankkusähkis, 1 puoliakkari, 1 akkari ja/tai jopa jonkunsortin basso.
 
Todistakaa vääräksi.

msalama: ...Todistakaa vääräksi.
 
Variaxia kehiin vaan :)

Ei pelitä uskottavasti, tai ei ainakaan tuottajakaartin mielestä.

msalama: Ei pelitä uskottavasti, tai ei ainakaan tuottajakaartin mielestä.
 
Uskottavuuskysymys muuten lieneekin ammattilaiskehissä tärkeä. Vaikka Harley Bentonista saisi irti samat diudiut kuin Fenderistä, ei kukaan suostuisi tilaamaan bentonjehua sessioon.

Kefiiri: Uskottavuuskysymys muuten lieneekin ammattilaiskehissä tärkeä. Vaikka Harley Bentonista saisi irti samat diudiut kuin Fenderistä, ei kukaan suostuisi tilaamaan bentonjehua sessioon.
 
Benton-jehu kyl tiluttais jos annettais mahis :D.

samiko: Juu se omistaminen on jotenkin niin teennäistä ja pintapuolista mutta yhden kitaran metodi on jotenkin niin diippiä.
Pat Metheny, George Benson, Santana, Larry Carlton, BB King, onhan noita diippeja kaiffareita jotka ovat pääosan urastaan soittaneet jos nyt ei samalla kitaralla niin samalla merkillä ja mallilla, lienevätkö sitten niitä teennäisiä pintaliitäjiä.
 
Yhdet kengät häihin ja vaelluksiin.
Vertauksesi on huikea. Puhutko omista kokemuksesta?
 
Ja raha ei tuo onnea jne.
 
:)
Se on erittäin hienoa että on asioita joita ei rahalla saa, yksi on musikaalisuus. Oletko yrittänyt ostaa? Varmasti moni vaihtaisi kalliit custominsa tähän mutta kun ei onnistu ja sekös meitä korvat omaavia naurattaa.

WanhaWetäjä:
 
Se on erittäin hienoa että on asioita joita ei rahalla saa, yksi on musikaalisuus. Oletko yrittänyt ostaa? Varmasti moni vaihtaisi kalliit custominsa tähän mutta kun ei onnistu ja sekös meitä korvat omaavia naurattaa.
 
Tätä juuri tarkoitin :D Klassinen olkiukko.

Pyrkimys hällä varmaankin vilpitön, mutta minkäs teet kun tarve on:
 
https://chorus.stimg.co/21353967/08 … mpress&crop=faces&dpr=2.625

Mullakin on joo ehkä jo vähän liikaa kitaroita kertynyt.
 
Mutta periaate on että kitaroita ei myydä, niitä ostetaan/rakennellaan lisää:)

zedder: Niin. Joku harrastaa kitaroita. Toinen kitaransoittoa. Kolmas molempia.
 
Näinhän se on.
 
Taidemuseoissa on aina ihan liikaa teoksia näytillä. Ei pääse keskittymään kunnolla siihen yhteen olennaisimpaan.
 
Eremitaasissa meikälle tuli tällainen tilanne, kun painelin alankomaalaisten maalareiden teosten huoneisiin. Valtava sali täynnä mestareiden maalauksia; samointein ähky kun ei edes tiedä, mistä aloittaa ja niitä oli valehtelematta useitakymmeniä per yksi sali.

WanhaWetäjä: Pat Metheny, George Benson, Santana, Larry Carlton, BB King, onhan noita diippeja kaiffareita jotka ovat pääosan urastaan soittaneet jos nyt ei samalla kitaralla niin samalla merkillä ja mallilla, lienevätkö sitten niitä teennäisiä pintaliitäjiä.
 
Se on erittäin hienoa että on asioita joita ei rahalla saa, yksi on musikaalisuus. Oletko yrittänyt ostaa? Varmasti moni vaihtaisi kalliit custominsa tähän mutta kun ei onnistu ja sekös meitä korvat omaavia naurattaa.
 
Santana on soittanut pääosan urastan sillä kitaralla, millä soittamisesta on saanut rahaa. Viime aikoina toki on ottanut nimikkomallinsa rinnalle kullitetun McCartyn nimikkomallin.
 
Onneksi kitaroita saa ostettua ihan rahalla, jota tuolla musikaalisuudella ei usein näytä saavan. Dumblen ostaminen aikoinaan uutena ilmeisesti vaati myös sitä musikaalisuutta, mutta nyt käytetyt vaativat vain paljon rahaa.

samiko: Tätä juuri tarkoitin :D Klassinen olkiukko.
 
Miten vaan, on ainakin kanttia olla täällä omana itsenään eikä vaan huudella puskista nobodyna mitä milloinkin.