Bassot ›

Kävin katsomassa Jeff Berlinin keikan pienellä, mutta täyteenahdetulla ja tunnelmallisella klubilla. Kvartetin setistä ei ennakkomatskua löytynyt, joten ennakko-oletuksena oli ainoastaan raivokas improvisointi sekä Berlinin tulkinta Tears of Heavenista.
 
Bändissä oli chileläiset kosketinsoittaja ja kitaristi, sekä englantilainen rumpali. Berlinillä itsellään oli bändin pisin tukka. Kamaosasto oli verrattain kevyt ja maestrolla oli tyylinsä mukaisesti Cortin nimikkobassonsa sekä pieni Markbassin combo.
 
Kappaleista tunnistin Lien on Men, Groovin High`n (jonka introna oli ehkä maailman kovin pianoimpro), Tears of Heavenin ja encoren Bach-lurituksen, joka oli suhteellisen hikinen suoritus ja takuuvarmasti se kappale, jonka monet paikalle olleet basistit itseni lisäksi laittavat suorituslistalleen.
 
Bändi soitti energisesti ja hyvin improvisoiden. Tiukka yhdessä groovaaminen olikin keikan parasta antia ja usein koko pumppu reagoi salamannopeasti pieniinkin merkkauksiin esim rumpalilta. Dynamiikka vaihteli 70-luvun Genesiksen tyyliin verrattain kovasta nuppineulamaisen herkkään. Soittajista erityisesti kiipparisti erottui edukseen melkoisena taiturina. Rumpali näytti aidosti diggaavan keikasta ja kunnostautui erityisesti virvelin monipuolisessa kohtaamisessa. Varmuuden vuoksi Jeff esitteli bändin jäsenet joka toisen biisin jälkeen ja itsensä kahdesti.
 
Berlin oli itse livenä juuri sitä mitä levyillään ja youtuben syövereistä löytää. Lukemattomat basso-ideat ja kliseitä välttelevät luritukset peittyivät sooloissa siirappiseen chorukseen ja mies olikin mielestäni parhaimmillaan groovatessaan ja soittaessaan hulppeita likkejä soolojensa ulkopuolella. Bassosoolot eivät olleet lainkaan huonoja, vastaavaa otetta harvoin jos koskaan kuulee, mutta liika on aina liikaa, erityisesti kahden metrin chorukseen kuorrutettuna. Aina kuin 70-vuotiaan starban jalka lähestyi choruspedaalia tiesi, että bassosoolo on tulossa. Väitän, että koko parituntisen keikan aikana Jeff ei kertaakaan koskenut bassonsa potikoihin.
 
Tears in Heaven oli tällä kertaa todella kryptinen tulkinta, Jeff veti milesdavis-vaihteen päälle eikä soittanut varmaan yhtään kokonaista kiertoa kappaletta. Vaivattomalla otteella käytiin pätkittäin eri sfääreissä, tosin yleisön mahdollisesti odottama pinch-harmonic juttu jäi valitettavasti kuulematta. Ehkä undergroundista, mutta takuulla tuoretta.
 
Keikka oli karu, vain neljä äijää paiskimassa menemään ilman mitään krumeluureja tai show-numeroita, mutta yleisönkin vastaanotosta päätellen 100% rehellistä soittoa, jossa jalka alkoi vipattamaan ja savunhajuinen jamittelu upposi tasavarmasti sekä soittajiin, että klubiyleisöön. Jeff onnistui myös vapauttamaan jatsin mäiskeestä turtuneen kuuntelijakaartin harvoilla, mutta sitäkin huvittamilla spiikeillään.
 
Viimeisenä pari sanaa bassonsoitosta. Berlinin staccato-komppaus alarekisteristä toimi melkoisen hyvin ja tasapainotti ukon muuten kovin legatomaista soittoa. Jeff käytti todella paljon tuplaääniä ja hänen root-5 juttunsa toivat alapäähän huomattavaa potkua. Itse en ainakaan ole edes hokannut miten paljon doublestoppeja Berlin viljelee.